Tästähän pitäisi selkeästi tehdä perinne. Jo toista kertaa naputtelen päivitystä näin hirveän pitkän tauon jälkeen vuoden viimeisenä päivänä. Ulkona paukkuvat raketit, kaverit päivittelevät facebookiin uuden vuoden toivotuksia ja itse löydän vihdoin, ehkä vähän osittain selkä seinää vasten painettuna aikaa kirjoittelemiseen, vaikka väli on jälleen hävettävän pitkä. Toisaalta oma antiaktiivisuus blogin kirjoittamisessa ärsyttää suunnattomasti, toisaalta ei. Ja silti en halua lopettaa kirjoittelua, koska kävijämäärissä näkyy edes muutama henkilö päivässä. Ehkä tämän blogin lukeminen auttaa edes yhtä Tarttoon hakijaa tekemään elämänsä parhaan päätöksen.

Viimekeväästä ja –kesästä voisin tarinoida ihan oman päivityksensä, mutta jätetään ne nyt toistaiseksi. Kesän lihantarkastuspestistä olisi tarkoitus jälkikäteen kirjoitella, kuuluuhan teurastamotyö kuitenkin eläinlääkärin työkenttään ja avaa aivan uusia ovia kyseisen ammatin saloihin. Itselleni kahdeksan viikkoa Kauhajoella täysin uudessa ympäristössä uusien työkavereiden ja uuden ammatin kanssa olivat varsin haasteellisia, mutta palkitsevia ja ensimmäistä kertaa tein alaan liittyvää työtä palkallisena. Melkoisen hieno juttu!

Mutta. Palataanpa kuluneeseen syksyyn. Tämähän oli nyt se paljon puhuttu ja peloteltu neljäs vuosi, THE syksy, jonka etukäteen varoiteltiin syövän meiltä kaikki henkiset ja fyysiset voimavarat. Olen aiemmin huomannut kaikkien väitteiden ja pelotteluiden jonkun aineen tai lukukauden raskaudesta olleen enemmän tai vähemmän huuhaata, mutta tämä syksy täyttikin sitten kaikki kauhupuheet ja vähän enemmänkin. Kliinisten aineiden alkaessa ja pre-kliinisten aineiden loppuessa, opeteltavaa olisi yhtäkkiä hirveästi enemmän ja samaan aikaan pitäisi myös totta kai muistaa kaikki mahdolliset vanhat asiat ykkösluokan anatomiasta lähtien. Panokset siis kovenivat kertaheitolla.

Tämä syksy piti sisällään radiologiaa, kirurgiaa, synnytysoppia ja günekologiaa, tartuntatauteja, pieneläinten sisätauteja, patologista anatomiaa (jatkui viimekeväältä), anestesiologiaa, parasitologiaa, sekä viikon intensiivikurssin hevosten lääketieteestä. Radiologiasta ensimmäiset kuusi viikkoa sisälsivät röntgenkuvien tulkintaa ja luennointia, seuraavat kolme käsittelivät ultraääntä. Opettelimme myös käyttämään ultraäänilaitetta, koe-eläiminä totta kai omat koirat. Ruusakin oli peräti kahdesti tutkittavana, joista ensimmäisellä kerralla neiti loukkaantui toimenpiteestä niin kovasti, ettei koko päivänä katsonut minuun päinkään. Suuren protestoinnin syynä oli tuolloin todennäköisesti karvojen ajelu varsin laajalta alueelta vatsapuolelta. Kaikki tavalliset elimet kuitenkin löytyivät oikeilta paikoiltaan, joten syytä huoleen ei ollut eikä pysyviä vahinkoja tapahtunut kuin korkeintaan koiran itsetunnolle, joka saattoi kokea hienoisen kolauksen.

Kirurgia puolestaan sisälsi suurimman osan syksystä pelkkää luentoa, joista osan aihepiirit tuntuivat kovin kaukaisilta verrattuna käytännön operaatioihin. Vasta syksyn puolivälin jälkeen pääsimme tositoimiin ja tekemään oikeita leikkauksia. Kaiken kaikkiaan neljällä käytännön leikkauskerralla saimme olla mukana kahdessa kastroinnissa ja kahdessa steriloinnissa, joissa pääasialliset potilaat olivat kissoja. Ryhmästämme puolet huolehti kirurgiasta ja puolet anestesiologiasta, joten jokainen opiskelija sai kahdesti toimia kirurgian ryhmässä ja kahdesti anestesiologian ryhmässä. Näissä ryhmissä ihmiset sitten jakoivat tehtävät vielä keskenään. Itse sain toimia kirurgina ensimmäisessä praksassa ja kastroida kissan. Kyllä täytyy sanoa että jännitti ihan hirveästi! En muista kovin montaa kertaa että kädet olisivat niin kovasti tärisseet. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja potilas pääsi takaisin löytöeläintalolle ja sieltä eteenpäin uuteen kotiin. Anestesiologian ryhmässä ollessani sain puolestani mm. tehdä vuotokontrollia anestesialaitteelle.

Yksi syksyn mielenkiintoisimmista viikoista oli marraskuun alkupuolella, kun saimme koulullemme luennoimaan australialaisen hevosguru Ben Sykesin. Hän on hevosekspertti, joka käy luennoimassa hevosten lääketieteestä ympäri maailmaa ja on mm. ollut perustamassa Hyvinkään hevossairaalaa Suomeen. Viikon tehokurssilla hänen tarkoituksensa oli antaa meille perehdytys käytännössä kaikkeen hevosen lääketieteessä, joten tehtävä ei ollut mikään helppo. Viikko oli kuitenkin yksi kouluaikani parhaimmista, ellei jopa parhain. Sykes oli aivan loistava opettaja, jota kuunteli ilolla aussi-aksenttiin ja englanniksi luennoimiseen tottumisen jälkeen. Itse en ole niin intohimoisesti rakastunut hevosiin kuin monet luokkakaverini, mutta silti huomasin kuuntelevani mielenkiinnolla ja viikon päätteeksi sain jopa ei-hevosihmisenä jotain irti. Sääli, etteivät kaikki opettajamme voi olla yhtä motivoivia ja kannustavia, sitä todella toivoisi. Motivoinnin lisäksi heräsi jälleen myös kaukokaipuu ulkomaille ja ehkä minä vielä joku päivä sinne lähdenkin, joko harjoitteluun, interniksi tai töihin. Aika näyttää.

Mitä pidemmälle syksy eteni, sitä selvemmäksi kävi, että opettajat olettivat entistä vahvemmin meillä olevan kaikki maailman aika koululle. Kirurgiassa ja radiologiassa muistuteltiin kerta toisensa jälkeen anatomian tärkeydestä ja siitä, että meidän pitäisi muistaa kerrata sitä. Sisätaudeissa puolestaan puhuttiin patofysiologian ja fysiologian tärkeydestä. Kuitenkin, vaikka kuinka koetti keretä, aika ei millään riittänyt kaikkeen. Koulupäivät venyivät herkästi jo lukujärjestyksenkin puolesta kuudesta kymmeneen tuntiin, eikä koiran ulkoilutuksen lisäksi muuhun tahtonut voimavaroja kotiin palattua löytyä. Kämpän siisteys ainakin kertoi joulukuun alussa varsin karua kieltä siitä, että muuta elämää koulun ja kotona lukemisen välissä ei hirveästi ollut. Tuttu stressi ja ahdistus pukkasivat pintaan muutaman kerran. Tammikuun 5. päivä sosiaalinen elämäni kuoleekin sitten kokonaan, sillä suurin osa tenteistä on tänä vuonna tammikuussa.

Stressistä ja koulukiireistä huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, olen onnistunut tänä syksynä haalimaan myös mahdollisimman paljon kaikkea muuta hommaa. Sain viimekeväänä kunniatehtävän toimia tänä vuonna Tarton suomalaisen osakunnan Fraternitas Fennican puheenjohtajana, ja sen viran mukanaan tuomat kiireet ovat pitäneet huolen vapaa-ajan käytöstä. Samaan aikaan pj:nä toimiminen ei kuitenkaan ole kaduttanut tippaakaan, sen verran mukavaa puuhaa se on ollut. Olen oppinut paljon uusia asioita itsestäni ja muista ihmisistä, mikä on ollut tosi hienoa. Lisäksi minulla on tukenani tosi hyvä hallitusporukka, joten olemme pärjäilleet oikein kivasti. Kahden puheen, muutaman edustustehtävän ja kaksien onnistuneiden juhlien jälkeen olemme lähdössä oikein iloisilla mielin kohti kevätlukukautta ja uusia haasteita. Kun vielä lisäksi olen toiminut toista kautta Ascaris Lumbircoideksen, eli SUOLET ry:n jäsenlehden päätoimittajana, on tekemistä riittänyt melkoisesti. Tuntuu kuitenkin, että minulla on pakko olla jotain muuta puuhastelua koulukiireiden sekaan, sillä pelkkää kouluelämää pääni ei kestä. Sen olen huomannut jo aiemmin ja tämän syksyn tiukka tahti on vain vahvistanut asian. 

Juha Ruokosen koulutuksessa

Koiratouhut ovat kaiken muun tekemisen varjossa jääneet tänä vuonna hieman vähäisemmälle, mutta ei niitäkään ole unohdettu. Syksy alkoi tosi hienosti, kun Ruusa kuvattiin meidän koulun klinikalla viralllisissa lonkka- ja kyynärkuvauksissa terveeksi tuloksilla B/B ja 0/0. Positiiviset uutiset antoivat puhtia agilitykauteen sekä vierailevien kouluttajien koulutuksiin, joita SUOLET järjesti peräti kolme tänä syksynä. Alamme selkeästi päästä jyvälle tuosta haastavasta lajista, vaikka paljon on vielä opittavaa niin koiralla kuin ohjaajallakin. Tärkein oppiminen on selkeästi korvien välissä, sillä minun pitäisi oppia luottamaan koiraan ja siihen, että se seuraa minua ja liikkeitäni, eikä lähde radalta omille teilleen. Vaikeaa se on, kun muistaa että Veetin kanssa ongelma oli juurikin radalta karkailu, mutta ei mahdotonta. Treeniä vain lisää. Ehkä sitä ensi keväänä uskaltaisi jo kokeilla jotain möllikisojakin!

Ruusan lonkat

Kyynärkuvat. Oikealla oikea (R)  ja vasemmalla vasen (L)

Kesällä tutustuimme Ruusan kanssa VEPEn eli vesipelastuksen ihmeelliseen maailmaan ja löysimme uuden lempilajin. Vesihullulle labradorille laji oli täydellinen, varsinkin kun loppukesästä kärsimme hetkittäin todellisista helteistä. Kävimme VEPEn alkeiskurssin Keski-Suomen Nuuskujen järjestämänä ja saimme kurssista paljon irti. Enpä agilityä lukuunottamatta ole ikinä nähnyt, että Ruusa jostain lajista niin täydellisesti kuumentuisi, että se suoraa huutoa huutaa puuhun sidottuna ennen omaa vuoroaan. Ja tekemisen intensiteetti omalla vuorolla oli jotain ihan käsittämätöntä. Ainahan minä olen tiennyt, että tuo koira on vesihullu, mutta kesällä se vain vahvistui. Sääli, ettei VEPEä voi harrastaa kuin kesäkaudella.

Tokon harrastelut jäivät tänä syksynä vähiin, mutta sen sijaan panostimme agilityn lisäksi MEJÄän, eli metsästysjälkeen. Muutaman itsetehdyn verijäljen lisäksi kävimme yhdessä koulutuksessa Tallinnan lähellä, jossa tyttö sitten räjäytti potin olemalla ihan mieletön: noin 12 tuntia vanha ja 250 metriä pitkä verijälki meni kuin vanhalta tekijältä kulmineen kaikkineen ja sai vakavasti harkitsemaan mahdollista koedebyyttiä ensi kesälle. Lisäksi haaveissa siintävät taipumuskokeet, sillä Viron noutajakoirayhdistys järjestää keväällä taipparikurssin, jonne ajattelimme osallistua.

Myös näyttelyissä kunnostauduimme kesän aikana ja syksyllä kävimme sitten vielä katsastamassa pari pakollista missikisaa Tarton kansainvälisten koiranäyttelyiden muodossa. Mainetta ja kunniaa tuli toiselta päivältä yhden ERIn sekä NUK2-sijoituksen myötä, joten ihan turhasta reissusta ei ollut kyse. Ja vaikka Ruusa ei ehkä hoikempana ja sirompana narttuna ole kaikkien mieleen, niin näyttelyiden ensisijainen tarkoitus on lähinnä kokemusten hankkiminen sekä käytösharjoitukset. Tällä kertaa sain olla kovin ylpeä, sillä jännittävästä tilanteesta huolimatta koira juoksi kehässä nätisti eikä jäljittänyt  nenällään maasta jokaista herkkupalaa, niin kuin aiemmin kesällä. Pakolliset tulokset mahdollisia harrastuksia varten on nyt Suomen puolelta haettu ja ensi kesänä taippareiden läpäisy voisi avata ovet käyttöluokkaan, jossa muutkin nartut ovat solakoita ja pienehköjä. Katsotaan siis, kuinka tilanne etenee. Nyt toistaiseksi aiomme vain ottaa rennosti ja keskittyä noutajien omiin lajeihin. Ja kerkesihän Ruusa tässä kaiken muun keskellä myös täyttämään kaksi vuotta ja aloittamaan kolmannet juoksut muutama päivä sitten.

Tarton KV. Kuvaajana Sanna Männistö

Uusi vuoden alku tuo mukanaan jälleen hieman uusia kujeita, sillä kämppikseni muuttaa koirineen omaan asuntoonsa ja näin ollen olen jälleen kevään suurimmaksi osaksi itsekseni. Lisäksi nelosen kevät näyttää jo nyt huiman mielenkiintoiselta. On suureläinten sisätauteja, lisää kirurgiaa, neurologian ja oftalmologian tehokurssit sekä paljon muuta. Erityisen mielenkiinnolla odotan synnytysavun ja gynekologian jatkumista, sillä jo yhden praksan perusteella voin sanoa, että lehmäkirurgia on taatusti hämmentävimpiä ja hurjimpia juttuja, mitä tässä koulussa opetetaan. Jos joku välttämättä haluaa tietää mitä teimme, niin tietoa voi koettaa hakea laittamalla googleen sanat Bühnerin solmu ja flessa. Eläinlääkärikollegat, sekä muut lehmien kanssa tekemisissä olleet saattavat nämä termit tunteakin. Ja vaikka kyse olikin melkoisen itseäni hämmentävästä operaatiosta (harvan operaation aikana on oikeasti tehnyt häijyä katsoa, mutta Bühnerin solmun tekeminen sekä flessan laittaminen kuuluivat niihin) niin kaikki tämän syksyn pienet asiat ovat taanneet sen, että kaikesta raskaudestaan ja työmäärästään huolimatta tämä syksy on ollut tähän mennessä paras ja mielenkiintoisin, ja pieni eläinlääkärin alku on ottanut jättiharppauksia kohti tulevaa ammattiaan. Ihan mahtavaa! Jos en sitä jo aiemmin ole sanonut, niin nyt viimeistään tuntuu siltä, että olen oikealla alalla. Edes se, että tammikuu pitää sisällään seitsemän tenttiä ja esitelmän, sekä tappaa kaiken sosiaalisen elämän, ei ahdista niin paljon, kun ajattelee, mitä tästä syksystä olen oppinut. Se, millainen ahdistus iskee tiedostaessa, mitä kaikkea vielä pitäisi oppia, onkin sitten ihan toinen tarina.

Vuosi 2015 tuskin tulee olemaan stressittömämpi, mutta ainakin se tulee tuomaan rutkasti lisää mielenkiintoa ja uutta asiaa opintoihin. Toivotan teille, jotka vielä jaksatte blogiani lueskelle päivitystahdin hitaudesta huolimatta, oikein hyvää uutta vuotta sekä onnea ja menestystä!

Täällä taas!

Helmikuu, tuo kavala koulunaloituksen kuukausi onnistui kuin onnistuikin kaiken tekemisen ja ohjelman lomassa livistämään päivityksiltäni, mutta onneksi maaliskuu ei päivämäärästä huolimatta ollut yhtä ovela. Maanantai-iltana, kun koira on väsytetty pitkästä aikaa juoksulenkillä, kämppis pannut jo maate ja kämppä hiljainen, tuntuu olevan otollinen aika kirjoitella hieman kuulumisia pitkästä aikaa. Itseasiassahan minun pitäisi olla lukemassa huomiseen toiduhügieenian eli elintarvikehygienian tenttiin, mutta tässäpä kirjoittelen jotain ihan muuta ja kuuntelen samalla Sonata Arctican uusinta levyä Pariah's Childia. Erittäin lupaavan oloinen levy ehdottomasti, suositan ehdottomasti kuuntelemaan!

Tähän noin kahteen kuukauteen on mahtunut paljon koulua, suuri määrä koirajuttuja ja kevään tulo. Ensimmäinen kevät yritti tulla tosin jo helmikuussa ja pari viikkoa saimme nauttia oikein kunnon etukeväästä. Sittemmin talvi teki myös hetkellisen paluun, mutta nyt täältä ovat lumet jo täysin sulaneet ja lisäksi lämpötilat pysyvät ainakin päivällä plussan puolella. Eli varsin mukava kevätsää, autoonkin saisi jo vaihtaa varmaan kohta kesärenkaat, jahka yöpakkaset katoaisivat. Ainakin omalla kohdallani aurinko ja valon lisääntyminen vaikuttavat hurjasti siihen, miten helppoa aamuisin on herätä, joten ihanaa huomata että kyllä se kesä jälleen sieltä on hiljalleen tulossa

Ruusan kanssa tokoilemassa. Kiitos kuvasta Karita Leirisalo!

Lupasin edellisessä postituksessani kertoilla vähän lukujärjestyksestä, jahka siitä jotain selviää, joten tässä tulee: Tähän mennessä meillä on loppunut jo muutama kurssi. Viime viikolla meiltä loppui yksi kevään työläimpiä kursseja, kun epidemiologian praksat, eli käytännön tunnit loppuivat. Epidemiologia oli suurimmaksi osaksi tietokoneiden kanssa leikkimistä. Tutkimme tautien esiintymistiheyksiä populaatioissa, laskimme excelillä erilaisia yhteyksiä tautien esiintymisen ja populaation erilaisten piirteiden välillä, sekä analysoimme tuloksia. Sinänsä ehkä mielenkiintoista, mutta työlästä, sillä kurssista on joka viikko tehtävä tunnille testi sekä kotitehtäviä, jotka pitää aina tiettyyn päivään mennessä palauttaa. Kun ohjelmaan vielä kuuluu yksi projektityö sekä kaksi osaeksamia, niin kasassa on varmaankin kesän työläin kurssi. Onneksi sentään praksat jo loppuivat, vielä olisi projektityö palautettavana ja toinen osaeksami tehtävänä.

Epidemiologian, tuttavallisemmin epin lisäksi meiltä on jo kerennyt loppua valinnaiskurssi Valu, joka oikeastaan kesti vain kaksi luentoa, joilla molemmilla piti olla paikalla. Luennoilla tehtiin tosi pikainen katsaus kivunhoitoon. Toiduhügieenia eli elintarvikehygienia loppui pari viikkoa sitten ja koe on tosiaan huomenna. Kurssilla kävimme lähinnä perusasioita elintarvikehygieniasta ja sen noudattamisesta. Jo maalaisjärjellä pärjäsi kurssilla aika pitkälle. Tällä viikolla loppuu lisäksi toksikologia (myrkytyksiä käsittelevä kurssi) sekä parin viikon päästä loppuvat myös siemennyksen käytännön praksat muutaman luentoon, joiden aiheina ovat koirien sekä sikojen siemennys. Siemennys on ollut praksoineen mielestäni varsin opettavainen, vaikka varsinaisia siemennysvälineitä olemme saaneet kokeilla vain kerran. Nyt kuitenkin kykenen rektalisoimalla löytämään lehmältä kohdun, kohdunkaulan, munasarjat ja ehkä jopa muutakin. Se on sinänsä jo ylpeyden aihe! Kunhan oma lyhyys ja lehmän korkeus eivät joudu törmäyskurssille.

Mielenkiintoisia aineita tänä keväänä ovat olleet ennen kaikkea kirurgia sekä patologinen anatomia, jossa aloitimme muutama viikko sitten ruumiinavaukset. Kirurgiassa olemme pitkin kevättä käyneet oikeita, tulevaisuudessa tarvittavia taitoja ja jokainen luento on käytännössä ollut mielenkiintoinen. Olen tykännyt ihan tosissani, varsinkin kun opettaja on yksi meidän koulun klinikallakin työskentelevä lääkäri. Hän hoiti aikanaan myös Veetiä. Patologisessa anatomiassa taas on saanut oikein kunnolla liata kätensä viikosta toiseen. Tähän mennessä leikkauspöydällä on ollut kaksi sikaa sekä viikko sitten hevonen, joka työllisti ja innosti kyllä koko ryhmän. Kyllä siinä varmaan yhdellä jos toisella levisi naama, kun labran leikkauspöydällä makasi oikea, iso hevonen. Kun vielä kuolinsyy oli täysin tuntematon (hevonen oli ilmeisesti löydetty vain aamulla kuolleena pilttuustaan), oli todellinen salapoliisin mysteeri valmis. Siinä sitten riittikin töitä, kun koko ryhmä yhdessä koetti parhaansa mukaan irrottaa ensin raajat ja sitten hiljalleen kaikki elimet. Eikä epäilyttäviltä kaasu- ja eritesuihkuiltakaan vältytty, kun hevonen oli kuoleman jälkeen paisunut kuin pullataikina pilaantumisprosessien takia. Alla pari kuvaa kyseisestä, skipatkaa, jos olette kovin herkkiä.

Etujalan irrotus käynnissä

Tässä sitten saatu jo suoletkin näkyville ja seuraavaksi pitäisi ruveta niitä poistamaan.Kuvassa näkyvät muistaakseni ainakin umpisuoli sekä paksusuolta.

Anatomian praksoissa meidän tarkoituksemme on aina myös kirjoittaa löytöjemme peruseella protokolla, johon loppuun pitäisi esittää mahdollinen kuolinsyy, eli diagnoosi joka selittäisi muutokset elimissä sekä syyn eläimen kuolemalle.Tälle hevoselle emme mitään selkeää patologista syytä löytäneet, mutta epäilyksi jäi ähky.

Olemme myös päässeet tutustumaan itse ulostenäytteiden haisevaan maailmaan parasitologian praksoissa ja luennoilla. Teemana ovat erilaiset sisäloiset, viimeksi etsimme trihhinella-matojen munia villisian ja kotisian lihasnäytteistä. Omalla tavallaan tämä on todella kiehtovaa ja oikeasti hyödyllistä, tuleehan meidän pystyä tekemään ulostenäyteanalyysejä myös tulevaisuudessa töissä. Kun meitä vielä opettaa tanskalainen opettaja, jonka opetuskieli on englanti, on viikkoon taattu jotain vaihtelua. Kun alkukevät on pitänyt sisällään sekä parasitologiaa että toiduhügieniaa, on taattua, että käsienpesusta on tullut vähän aavistuksen merkityksellisempää taas.

Koiraharrastelupuoleen on mahtunut MEJÄä, tokoa, yhdet näyttelytreenit ja agilityä niin Suolten ja Säteen ryhmissä kuin myös Juha Ruokosen kouluttamana. Hän kävi pitämässä meille Suolten järjestämänä viime viikonloppuna koulutuksen, johon mahtui paljon opettavaista. Jälleen huomasin sen vanhan tosiasian, että kyllä Ruusa osaa, mutta minä töppäilen vielä enemmän. Edistystä tapahtuu kuitenkin paitsi agissa, myös muissa lajeissa, vaikka se onkin välillä pienen pientä. Seuraaminen on alkanut sujua tokossa ja MEJÄssä jälkeen tehtiin ensimmäinen kulma.

Kuvat (c) Sonja Kneckt

Koirailun lisäksi nyt on pakko hehkuttaa myös sitä, että tämä tyttöpä nappasi kesätöitä! Menen ensikesäksi Kauhajoelle Atrian nautateurastamolle, eli kuten aiemmassa päivityksessänikin mainitsin, pääsin hakemaani lihantarkastajan sijaisen tehtävään. Työt alkavat juhannuksen jälkeen ja sitä ennen pitäisi vielä hommata asunto.Olen ihan tosi innoissani, pitkästä aikaa oman alan töitä tiedossa, puhumattakaan siitä, että ensikesänä saa myös tienattua rahaa! Kun tein harjoittelun pois jo aiemmin, saan myös pitää hyvillä mielin pienen loman kesäkuun alussa ja elokuun lopussa. Ehkä sitä lähtisi vaikka pienelle reissulle, kuka tietää.

Lopuksi täytyy vielä kertoa, että uuden nelijalkaisen kämppäkaverin sopeutuminen talouteemme on alkanut oikein mallikkaasti. Näin puolentoista kuukauden jälkeen Ruusa ja Prima ovat ihan bestiksiä, vaikka Prima välillä roikkuukin Ruusan kaulanahassa ja korvissa sellaisella antaumuksella, että noutaja katsoo minua tuskainen ilme naamalla. Ruusalla on kuitenkin ollut melko uskomaton kärsivällisyys pienemmän suhteen, liekö se edes osaa ärähtää.

Tällaista tällä kertaa siis. Hyvää kevään jatkoa ja pidetään nyt peukkuja, ettei se takatalvi enää tule. Jos teille tulee kysymyksiä koskien Tartossa olemista ja elämistä, niin vastailen mielelläni!

//Muokkaus 2.4:

Parista postauksessa olleesta kuvasta tuli sen verran negatiivista palautetta, että vaihdoin ne toisiin, toivottavasti vähemmän harmitusta herättäviin. Poistin myös näihin kuviin liittyvät kommentit kommenttikentästä ja pyytäisin, että mielensä kuvista pahoittaneet ihmiset voisivat ottaa yhteyttä sähköpostilla ja omilla nimillään, mikäli kokevat heillä vielä olevan sanottavaa. En halua käydä väittelyä blogissa, jossa kirjoitetaan nimimerkkien takaa, mutta vastaan mielelläni sähköpostikyselyihin, jos haluatte asiaa sitä kautta jatkaa. Tämän takia poistin kommentit.

Eli vuoden, ja sitä myötä myös tammikuun ensimmäinen postaus! Hihhei!

Minähän olen siis nyt viettänyt noin kaksi kuukautta hyvin ansaittua lomaa joulua edeltäneen koerutistuksen jälkeen. Kieltämättä tenttivapaa tammikuu ensimmäistä kertaa tähän astisen kouluhistorian aikana tuntui melko makealta. Lauantaina olisi aika jälleen pakata auto, koira, tavarat (joiden määrä tuntuu aina mystisesti lisääntyvän Suomi-vierailuiden aikana) yhteen ja lähteä Ruusan, kaverini sekä hänen eläintarhansa kanssa ajelemaan kohti etelää ja Viron kotia.

Ei tämä tammikuu kuitenkaan ole pelkkää löhöilyä ollut. Kunhan joulusta ruokineen, lahjoineen ja suklaineen oli selvitty, aloitin tammikuun toinen päivä paikallisella eläinklinikalla pieneläinhoitajaharjoittelun (loomaarstiabilise praktika) toisen kaksiviikkoisen osuuden. Oikeastihan tämä 20 päivää kestävä työharjoittelu kuuluisi vasta tulevaan, kolmannen vuoden jälkeiseen kesään, mutta itse päädyin tekemään sitä jo aiemmin aikataulujen salliessa. Se, miten suuri motivaation nostattaja tuollainen pieni aika oman alan töitä seuratessa voi olla, en kykene korostamaan tarpeeksi. Sain kahden viikon aikana tehdä kaikkea, mitä hoitajaharjoittelijat muutenkin tekisivät, siivouksesta aina lääkkeiden pistämiseen nahan alle ja jopa pari niitä paljon puhuttuja ja peloteltuja kanylointeja mahtui mukaan. Ja loppupeleissä huomasin jälleen sen, minkä olen tiennytkin: tiettyjä asioita ei opi kuin tekemällä. Nyt siis vain odottamaan ensi kesää ja sormet ristissä toivomaan, että saan kuin saankin alaan liittyviä töitä. Paitsi eläinklinikoille, olen soitellut myös teurastamoiden valvontaeläinlääkäreille, sillä eläinlääketieteen opiskelijat voivat toimia myös lihantarkastustehtävissä kesäisin. Kyseistä alaa ei mielestäni hirveästi mainosteta ja se voisi tarjota mielenkiintoisen, erilaisen näkökulman eläinlääkärin työhön. Ystävilläni on jo alalta työkokemusta joten ajattelin myös itse rohkaistua ensi kertaa ja hakea töihin. Jos sieltä vaikka paikka aukeaisi tulevaksi kesäksi.

Ruusalla viheltää korvissa, kun painetaan täysiä metsäpolulla.

Lisäksi tammikuu on pitänyt sisällään myös kavereiden tapaamista, Jyväskylän kirpputorikiertelyä sekä koiran kanssa touhuamista. Viime viikonloppuna oli puolestaan kaikkien lääkisten superristeily, jonne kokoontuivat lääketieteiden opiskelijat eri puolilta Suomea, sekä Tartosta ja Unkarista. Reissu oli ihan mahtava, voin suositella lämpimästi! Buffetin, hienojen asujen ja Tukholman kiertelyn lisäksi vietimme kaveriporukalla oikeasti kouluvapaata, yhteistä aikaa ensi kerran hetkeen. Taisipa joku hyttiseurueestani jopa kommentoida että hei, meidän pitäis pyöriä porukassa enemmänkin, ilman koulua. Niinpä. Tartossa asuessa ja koulun rytmittäessä hyvinkin tiiviisti elämää hetkittäin, ei tule muistaneeksi, että siitä elämästä voisi myös nauttia. Onneksi risteily toimi loistavasti viimeisenä nollauksena ennen puurtamisen alkamista uudelleen. Ainoana miinuksena täytyy sanoa, että taisin saada ekstra-tuliaisena kurkkukipuisen flunssan Tukholman viimaisesta keskustasta. Toivottavasti kyseessä ei ole pitkäkestoisempaa lajia.

Myös kevään lukujärjestykset ovat tulleet ja lupailevat mielenkiintoista, uusia aineita sisältävää lukukautta. Oman ryhmäni lukujärjestys näyttää seuraavalta. Huomatkaa, että olen jälleen joutunut kääntämään joitain aineiden nimiä hieman hassusti, toivottavasti ymmärrätte.

Maanantai/Esmaspäev

9.15-12 Epidemiologian praksa

12.15-14 Virologian praksa

14.15.-16 Patologisen anatomian praksa

Tiistai/Teisipäev

9.15-12 Parasitologian praksa

12.15-14. Elintarvikehygienian ja eläinlääketieteellisen kansanterveydenhuollon luento

Keskiviikko/Kolmapäev

8.15-10 Virologian luento

10.15-12 Parasitologian luento

12.15-15 Kirurgian luento tai seminaari

15.15-18 Urheilun fysiologia ja doping (valinnainen kurssi, jonka otin viimesyksynä)

Torstai/Neljapäve

8.15-10 Toksilogian luento/ Kipu (Toinen valitsemani valinnaiskurssi, joka pyörii vaan osan lukukaudesta)

10.15-13 Siemennyksen praksa

13.15-16 Kliinisen diagnostiikan praksa

Perjantai/Reede

8.15-10 Kliinisen farmakologian praksa

10.15-12 Kliinisen farmakologian luento

Erityisen innoissani olen noista alkavista kirurgian luennoista, sekä kliinisen diagnostiikan ja siemennyksen praksoista, joissa pääsemme vihdoin toivottavasti ihan oikeisiin toimiin käsiksi. Erityisesti diagnostiikassa tulee varmasti paljon hyödyllistä tietoa ajatellen ensikesää ja mahdollisia toiveita päästä pieneläinklinikalle töihin. Lisäksi, jos vaan aikatauluni keväällä sallii, aion jatkaa viimesyksynä aloittamaani vapaaehtoistyötä koulumme omalla pieneläinklinikalla lisäopin ja käytännön taitojen kartuttamiseksi. Ja samalla pystyn jälleen kaiken tenttiärsytyksen keskellä toivottavasti muistamaan mahdollisimman tarkkaan, miksi minä tätä kaikkea teen. Ainoa suurempi miinus lukkarissa näyttäisi olevan perjantaivapaiden evääminen. Onneksi sentään päivä on mahdollisimman lyhyt.

Suurimmasta osasta lukujärjestyksen aineita en valitettavasti pysty tällä hetkellä kertomaan vielä mitään, vaan on odotettava ensiviikolle ja myöhemmäksi, että saan käsityksen, mitä ne pitävät sisällään. Jokatapauksessa olen toiveikas, että kevättä kohti mentäessä entistä useampi aine liittyy oleellisesti meidän tulevaan alaamme ja että neljäntenä vuonna alkavat kliiniset aineet alkavat hiljalleen olla muutakin kuin kaukana häämöttävä kajastus. Se, että käytännössä olen opintojen puolivälissä, on pelottava ja samaan aikaan hirveän hieno ajatus. Puoliväli. Siis oikeasti, vastahan minä ensimmäistä kertaa muutin Tarttoon järkyttävän tavarakuorman kanssa. Onneksi  lähtiessä minulla on nyt käytössä auto, se helpottaa likkumista hieman.

Onneksi kevät ei tule olemaan pelkkää pänttäämistä, sillä heti helmikuun alussa on edessä Radio Rockin risteily parhaassa seurassa, sekä myöhemmin maaliskuussa myös koiranäyttelyä. Kun tähän vielä lisätään se, että kämppäkaverilleni on tulossa koiranpentu parin viikon päästä, keväästä tulee totisesti mielenkiintoinen myös muuten kuin koulun saralla. Jään iloisen jännittyneillä fiiliksillä odottamaan kuinka Ruusa reagoi uuteen asuinkaveriinsa ja miten kevät lähtee sujumaan. Aurinkoisia pakkaspäiviä tuntuu onneksi riittävän muistuttamaan, että kyllä se kesä ja aurinko sieltä vielä tulevat, omituisemmankin talven jälkeen.

Mitä tässä voi muuta sanoa. Hieman, hieman hävettää tulla kirjoittelemaan tänne näin pitkän tauon jälkeen. Olen pahoillani, rehellisesti, siitä miten tämä blogi on jäänyt toissijaiseksi. Tämän piti olla opiskelupäiväkirja, mutta kirjoittaminen maistuu edelleen puulta. Voisin vedota kouluun, stressiin, kaikkiin elämän muutoksiin, mutta taidan jättää selitykset sikseen ja keskittyä siihen, että saisin tämän taas toimimaan. Kuultuani parilta ihmiseltä henkilökohtaisesti, että he ihmettelevät kirjoittelun loppumista ja haluavat lukea jatkoa, päätin sitten viimein ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainpa palautetta siitäkin, että opiskelun kuvaukseen kaipaisi enemmän yksityiskohtia.

Australian reissusta en valitettavasti aio tähän sen enempää kertoa. Vuoden jälkeen ei ole mitään järkeä kerrata tapahtumia, enkä taida halutakaan, sillä unohtaisin kuitenkin jotain supermahtavaa. Voin vain todeta, että reissu oli aivan huikea, ikimuistoinen ja kenguruiden maa jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä minä joku päivä palaan sinne takaisin kenguru-tohtoriksi, kuten eräs sukulainen asian ilmaisi. Lyhyesti siis vain suuret kiitokset Aussi-suvulle hienosta elämyksestä ja toivottavasti tapaamme vielä.

Koulu pyörähti loman jälkeen jälleen käyntiin, ensin tammikuun tenttirupeamalla ja sittemmin tavallisilla kouluaineilla. Kaikki tentit eivät menneet suunnitellusti, mutta sellaistahan elämä on. Joskus tulee niitä reputuksiakin. Enpä tosin enenn ole mennytkään tekemään tenttiä suoraan seuraavana päivänä 28 tunnin matkustamisen jälkeen, tai ensimmäistä kertaa vasta uusinnassa. Kevään tunniplaanin eli lukujärjestyksen hämmentävyys sisältyi vapaapäiviin, meillä oli nimittäin ”perinteisen” perjantaivapaan sijaan maanantai tyhjää. Melkoinen hämmennys alkuun! Tosin varsin pian huomasi, että vapaapäivällä ei oikeastaan ollut viikossa väliä. Kun kevään puolivälissä vielä perjantaitkin vapautuivat, kouluviikko oli mukavan lyhyt. Töitä tosin riitti erilaisten aineiden lukemisessa, välikokeissa ja kotitehtävissä. Erityisen paljon tänä keväänä oli välieksameita, joiden avulla saattoi sitten korvata kokonaan toukokuisen loppueksamin. Esimerkiksi mikrobiologia koostui kolmesta osaeksamista, joiden keskiarvosta muodostui lopullinen arvosana ja immunologiassa, jossa niin ikään kolme välikoetta muodostivat lopullisen arvosana, jota sai halutessaan korottaa. Praksoista erityisesti söötminen eli ruokinta excell-taulukkoineen tuotti päänvaivaa.  Piirtämistaitojen virittely jatkui patologisen anatomian praksoissa, mikrobiologiassa opettelimme suorittamaan bakteerien viljelyitä oikein. Lisäksi kevääseen kuului immunologiaa, patologista fysiologiaa, tieteellisen tutkimuksen perusteita, fysiologiaa ja ympäristöterveydenhuoltoa.

Kevään suurin muutos tapahtui kuitenkin vain noin viikko Australiasta kotiutumisen jälkeen tammikuun 13. päivä, kun suuntasimme auton nokan kohti pohjoista. Paavolasta, pienestä kylästä läheltä Oulua muutti luokseni ruskea labradorinnoutajan narttupentu, joka sai nimekseen Ruusa. Jo Veetin ollessa elossa olin haaveillut mahdollisesta toisesta koirasta tulevaksi kesäksi. Kun asiat sitten menivät, kuten menivät, aloin jo Australiassa lomalla katsella Suomen Labradorinnoutajakerhon pentuvälitystä sillä silmällä, että minulle voisi tulla uusi nelijalkainen kaveri elämääni. Haaveeni ruskeasta narttupennusta oli elänyt jo pidempään ja alkoi vahvistua, kun löysin pari lupaavaa pentuetta. Lopulta päädyin sähköpostien perusteella valitsemaan paikan, josta pennun haluan. Toki minun alkuun oli pakko kysyä itseltäni, tuleeko pentu väärään saumaan, liian pian, meneekö Veetin ikävöinti vain pahemmaksi. Päätin kuitenkin, että se on joko nyt, tai vasta ensi kesänä ja siihen asti todennäköisesti en jaksaisi odottaa. Näin jälkikäteen ajatellen ja nyt myös kolmosvuoden syksyn käyneenä voin kuitenkin sanoa, että parempaan saumaan se ei olisi voinut osua. Jo parin viikon jälkeen kävi selväksi, että minä en vaan voi elää pitkiä aikoja ilman koiraa. Kun kämppäkaverini vielä muutti toiseen asuntoon tammikuun lopussa ja jätti minut asumaan kolmioon yksin, oli seura enemmän kuin tervetullut, vaikka sitten karvaisessa muodossa.

Keväällä elämä pyöri siis varsin tehokkaasti koiran ja koulun ympärillä. Ruusaa ei alussa voinut jättää yksin lainkaan pidemmäksi aikaa, mikä totta kai jonkun verran sitoi minun vapaa-aikaani, mutta huomasin selviytyväni yllättävän hyvin. Kerran ihan alussa taisin pyytää kaveria vahtimaan pentua muutamaksi tunniksi, kun olin tentissä. Pentu kasvoi vauhdilla, pulskistui, ja pian kävimme ottamassa jo ensimmäiset rokotuksetkin. Ruusaa ei ollut rokotettu ollenkaan ennen Viroon lähtöä, koska ainakin vuosi sitten alta 12 viikkoa vanhoja pentuja ei tarvinnut rokottaa Viroon vietäessä. Koiralla piti kuitenkin olla mikrosiru ja lemmikkipassi, sekä sen piti koko ajan olla omistajansa, tai siitä huolehtivan ihmisen kanssa.  Selvitin nämä vientimääräykset Viron põllumajandusministeeriumista, eli heidän maatalousministeriöstään ennen matkaa. Lisäksi kävimme Ruusan kanssa sekä pentujen leikkikoulussa opettelemassa agilityn ensimmäisiä askeleita, että tokoilemassa useamman kurssin verran. Myös Suolten järjestämässä match showssa kävimme osallistumassa. Varsin pian huomasin, että kyllä, oikea päätös oli tullut tehtyä koiran ottamisen myötä. Kun vielä monella kaverilla oli samaan aikaan koiranpentu Tartossa, meillä oli pystyssä kunnon penturalli.

Kevät meni huminalla ja ennen kuin tajusinkaan, viimeisetkin tentit oli puristmalla tehty ja laukut pakattu matkalle kohti Suomea ja kesälomaa. Hämmentävää kyllä, kaikki tentit myös menivät läpi, vaikka pelkäsin muuta ja varsinkin uudestaan tehty anatomian kolmas ja viimeinen lopputentti herätti melkeinpä kauhua. SItten yhtäkkiä eläinlääkiksen eka kolmannes olikin jo purkissa ja kesä näytti varsin tyhjältä. Kahden viikon pätkätyön jälkeen tuntui, että ansaitsemiset taisivat olla siinä. Niinpä otin yhteyttä jyväskyläläiseen eläinklinikkaan ja pääsin sinne aloittelemaan tavallisesti kolmosvuoden jälkeisenä kesänä tehtävää harjoittelua, jossa opiskelija toimii kuukauden ajan eläintenhoitajana. Kaksi viikkoa klinikkatyötä olivat pitkään aikaan opettavin kokemus tavallisesta pieneläinklinikan arjesta, työkaverit olivat tosi mukavia ja viihdyin omasta kokemattomuudestani huolimatta hyvin. Sainpa työnantajalta kiitosta työstäni vielä viimeisenä päivänä. Tämän viikon torstaina olen menossa jatkamaan vielä toisella kahdella viikolla ja hankkimaan korvaamatonta työkokemusta ajatellen ensi kesää, kun minulla olisi vihdoinkin realistiset mahdollisuudet saada oman alan palkallista työtä. Loppukesä piti sisällään muutaman pienen reissun, lähinnä festareiden perässä, sekä yhdet tuparit ja mökkeilyä. Lähdimme myös kertaalleen perhereissulle Viroon ja samalla tarkastamaan Tarton ja oman asunnon kesäkunnon.

Elokuussa synttäreiden myötä kesä päättyi ja oli aika suunnata nokka jälleen kohti etelää. Suureksi avuksi sain ensimmäistä kertaa käyttööni isäni farmariauton, jolla sitten ajelin syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna takaisin Tarttoon koiran ja tavaroiden kanssa. Sää oli mahtavan kaunis ja aurinkoinen, radio soitti suomenkielisiä kappaleita ja huomasin jälleen herkisteleväni Haloo Helsingin Maailman toisella puolen-kappaleen tahdissa. Uusi koulusyksy, opintojen puoliväli oli edessä ja fiilis korkealla. Pelottava ajatus, että vuoden päästä pitäisi jo ensimmäistä kertaa tehdä mm. koulumme klinikalla yöpäivystyksiä.

Syksy toikin sitten mukanaan huomattavan kasan uusia, selkeästi enemmän alaan liittyviä aineita. Kahden ekan vuoden keskityttyä lähinnä perustietojen ja pohjan luomiseen, tuntui itse asiaan pääseminen hyvältä. Viikko oli täysi, päivät pitkiä ja perjantaisinkin koulua koko syksyn, mikä kieltämättä raivostutti. Lukujärjestys piti sisällään patologista fysiologiaa, eläinterveydenhuoltoa, pieneläinten kliinistä ruokintaa, virologiaa, patologista anatomiaa, siemennys- ja lisääntymisoppia, maatalousekonomiaa, endokrinologiaa, kliinis-laboratoorista diagnostiikkaa ja farmakologiaa. Pahoittelen nimien käännöksiä, en ole varma ovatko ne ihan suomea, mutta ainakin niistä saa ehkä jonkun kuvan siitä, mitä aine pitää sisällään. Ehdoton inhokkiaine tuntui olevan aika lailla meidän alaamme liittymätön maatalousekonomia (kavereiden kesken pöllö, vironkielisen nimen põllumajandusökonoomia mukaan), jonka kanssa hampaita tuli varmaan kiristeltyä eniten, vaikka aine itsessään ei vaikea ollutkaan. Käytäntöä pääsimme kokeilemaan eläinterveydenhuollossa ja diagnostiikassa, joissa teimme navettavierailuja (jee, haalarit käyttöön!). Keväällä alkavat myös siemennyksen käytännön praksat ja pääsemme navettaan tekemään vähintäänkin harjoitussiemmennyksiä lehmille. Mielenkiintoista!

Opinnot ovat muuttuneet jatkuvasti enemmän siihen suuntaan, että jokaisesta asiasta on useampia välikokeita, osaeksameita ja varsinaisia lopputenttejä ei saa tehdä ennen kuin joka ikinen välikoe on tehty. Näin on toki ollut aiemminkin, mutta nyt se tuntui oikein korostuvan. Esimerkiksi farmakologia piti sisällään sekä kuusi välikoetta, että loppueksamin ja endokrinologian sai halutessaan suorittaa kolmessa osaeksamissa yhden loppueksamin sijaan. Itse tykkään enemmän pienistä tenteistä kuin päntätä kerralla hirveän isoa aluetta, mutta loppusyksystä rupesi kyllä jo todella olemaan loman tarpeessa, kun jokaisella viikolla oli vähintään kaksi välikoetta eri aiheista ja kaikissa läpi pääsemisen pakko hengittämässä niskaan. Kuten viimevuosinakin, meillä oli oikeastaan kaikista tenteistä tekomahdollisuudet ennen joulua ja itse päätin tänä vuonna hankkia täysin vapaan tammikuun tekemällä kaiken ennen joulua. Tavoite oli melko kunnianhimoinen, onneksi äiti ja isä auttoivat ottamalla Ruusan joulukuun alussa Jyväskylään jo etukäteen "lomalle", että raatava opiskelija sai keskittyä vain ja ainoastaan lukemiseen. Keskittyminen ja pänttääminen kannatti, kaikki tentit menivät läpi ja mahtui joukkoon yksi A:kin farmakologian eksamista. Tyytyväinen voin siis itseeni olla ja nauttia täysillä vapaasta tammikuusta, jonka aikana saan sitten tehdä harjoittelua ja lomailla.

Onneksi syksyyn mahtui myös paljon hyvää, joka lievitti pahinta stressiä. Sain uuden kämppäkaverin suomalaisesta tytöstä, joka aloitti tänä vuonna ykkösellä Tartossa. Meillä on mennyt oikein kivasti yhdessä ja helmikuussa myös Ruusa saa kämppäämme koiraseuraa, kun S:lle tulee niin ikään oma koiranpentu. Opiskelukieli vaihtu ulkomaalaisilla opiskelijoilla tänä syksynä englanniksi EU-säädösten takia, mikä on koulullemme suuri muutos. Mielenkiinnolla seurailen siis vierestä, kuinka opinnot lähtevät englanniksi sujumaan. Ystäväni Iitu taisi omassa blogissaan kertoilla asiasta jotain enemmänkin, eli jos kiinnostaa tutustua, niin kannattaa lukaista läpi. Iitu on muutenkin ollut huomattavasti minua aktiivisempi päivittelijä, joten suositan lukemaan hänen blogistaan asiat, jotka minä olen unohtanut kirjoitella.

Fennican ja SUOLETin tapahtumat ovat pitäneet huolen, että tylsistyminen ei pääse iskemään ja sain mm. ihan ensimmäisen oman stetoskooppini Vetcaren käydessä luennoimassa meille lääkkeistä ja niiden käytöstä. Kaikki kolmannen vuosikurssin opiskelijat saivat stetoskoopit mukaansa. Sponsorit ovat meille hyvin tärkeitä ja hieno yhteys Suomeen, joten iso kiitos Vetcarelle meidän tukemisestamme! Perinteiset itsenäisyyspäivän juhlat, vuosijuhlat, Suolten pikkujoulut ja muut vastaavat tapahtumat ovat rytmittäneet arkea ja tuoneet jonkinlaista helpotusta opiskelun keskelle. Lisäksi minut valittiin tänä syksynä Suolten lehden Ascaris Lumbricoideksen päätoimittajaksi ja ensimmäinen numero lehteä on jo tullut ulos marraskuun alussa.

Lisäksi minulla kävi vieraita, kun sekä kaverini J että vanhempani kävivät syksyllä luonani. Olen koiraharrastellut agia ja tokoa sekä uutena lajina MEJÄä eli metsästysjälkeä, käynyt tanssitunneilla, leffassa ja teatterissa sekä toiminut pitkin syksyä vapaaehtoisena avustajana koulumme yliopistollisella pieneläinklinikalla hankkimassa mahdollista lisäkokemusta sekä pitämässä yllä motivaatiota jatkuvan pänttäämisen ja lukemisen välissä. Ruusan kanssa olemme ottaneet ensimmäiset askeleet koiranäyttelyn mutkikkaassa maailmassa ja helmikuussa olisi tarkoitus kuvauttaa lonkat ja kyynärät ensimmäisessä välikuvauksessa, jotta tiedän voiko agilityn rimoja alkaa hiljalleen nostamaan. Marraskuun lopussa juhlimme koiran 1-vuotissynttäreitä. Kävin marraskuun lopussa myös ihan ensimmäistä kertaa Suomen eläinlääkäripäivillä, jotka olivat ihan mahtava lisämotivaattori pienelle opiskelijalle ennen viimeistä tsemppausta tenttien kanssa. Näinpä samalla kaveriakin, joka on tuleva kollegani samalla vuosikurssilla Viikissä ja pääsimme vertailemaan niin koulutusta kuin vaihtamaan kuulumisiakin.

Jokunen blogini lukija on saattanut myös huomata, että kollegani ja tuttavani Neiti Herriotin blogi tuli tiensä päähän tänä syksynä tämän valmistuttua. Se sai minut miettimään myös omaa osaani blogin kirjoittelussa, siinä mitä haluan ja en halua ihmisille kertoa ja haluanko jatkaa kirjoittelua ollenkaan. Aktiivisuus ei ole päätä huimannut ja fiilikseni kirjoittelemisen suhteen ylipäänsä ovat seilanneet tänä syksynä ja viimekeväänä melkoista vuoristorataa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka lukijoita tällä blogilla tuskin on kovin montaa, vien loppuun sen minkä aloitinkin. Loppupeleissä Tartosta blogia pitäviä ei ole kovin montaa ja koulun mainostus muuten on melko vähäistä. Vaikken yleensä usko tai tee uudenvuoden lupauksia, nyt voisin sellaisen tehdä ja luvata, että tulevana vuonna päivittelytahti on tasainen ja kirjoitan vähintään kerran kuussa jotain. Jos en tätä lupausta täytä, kommentteja saa heittää!

Eli eikun erinomaista vuotta 2014 kaikille! Tuokoon uusi vuosi tullessaan ihmeitä, täyttäköön lupauksia ja olkoon sitä, mitä itse kukin siltä odottaa. Itse en juurikaan kerkeä lomailemaan, mutta josko sitä harjoittelurupeaman jälkeen sitten. Eli eikun vain eteenpäin niinkuin se kuuluisa mummo hieman turhan vähäisessä lumessa ja parempaa päivitystahtia ensi vuodelle.

Heipä hei rakkaat lukijani!

Huh, siitä on pieni ikuisuus, kun viimeksi olen kirjoitellut kuulumisia. En ole unohtanut blogiani ja teitä, jotka sitä seuraatte, mutta päivitysten koostamisen kanssa voisin kyllä vähintään petrata. Hävettää suoraan sanoen katsoa, että nyt eletään jo uutta vuotta kolmannella kuulla ja tämä kirjoitus antoi odottaa itseään niin kauan. Kuluneen syksyn ja viimekesän (josta tuntuu olevan pieni ikuisuus) aikana on tapahtunut paljon. Siis oikeasti PALJON. Ja myös sellaisella nopeudella, etten ole pystynyt aina seuraamaan perässä, tai näkemään asioiden tarkoitusta heti. Joten kerrottavaa, sitähän riittää.

Kesän toinen puolisko meni harjoittelua lopetellessa, mökkeillessä, töissä ja hieman reissatessa. Sain lammastilalta kaikki tarvittavat tiedot tulevaa harjoitteluraporttiani varten (jonka kirjoittelun tosin suosiolla jätän vasta ensikesälle nyt, kun materiaalit ovat valmiina) ja lukuun ottamatta muutamaa hieman kummallista sattumusta minulle jäi hyvä mieli. Harjoittelun jälkeen lepoa ei kuitenkaan kamalasti ollut tiedossa, sillä vain viikko maatilahommien päättymisen jälkeen sain soiton mansikkafarmilta, joka pyysi minut töihin heille myyjäksi. Se oli aivan mahtava helpotus. Tämän kesän tienaamispuoli olisi kunnossa! Mansikkamyyjän pesti osoittautui lisäksi noin kuukauden työskentelyn aikana varsin mukavaksi työksi, jossa sai olla ulkona, tekemisissä ihmisten kanssa ja oppipahan siinä myös asiakaspalvelutaitoja, kun piti selvitä yli-innokkaista juopoista, joiden mielestä oli kovin tavatonta, etten ollut kiinnostunut seurustelemisesta heidän kanssaan. Käteen jäi kuitenkin hyvä mieli ja sen verran rahaa, että vaikka haave omasta autosta ei tänä kesänä vielä toteutunut, se jäi kytemään. Ja ainahan raha on hyvä asia. Sen avulla mahdollistuvat ainakin reissut kotimaassa ja ehkä vähän ulkomaillakin.

Mökillä kerkesin käydä valitettavan vähän, mutta eipä tänä kesänä oikein ollut mökkeilyilmojakaan. Satoi, oli kylmä, satoi vähän lisää. Suomessa oli kuulemma sateisin kesä pitkiin aikoihin eikä Viro jäänyt paljoa paremmaksi. Niinpä työn täyteinen kesä oli toisaalta aivan hyvä juttu. Kaverini J:n vein kuitenkin meidän äidin puoleisen suvun kesämökille yhdeksi illaksi saunomaan ja uimaan, kun tämä oli käymässä. Onneksi silloin juuri sattui erinomaisen hyvä ilma.

Vaikka työt velvoittivat minut olemaan paikalla myös viikonloppuisin tarvittaessa, pääsin kuitenkin kahtena viikonloppuna reissaamaan festareiden perässä ympäri Suomen. Tämä kesä oli selkeästi myös kaikkien aiemmin tuntemattomien festareiden kiertämiseksi, sillä koluttua tuli niin Ruisrock, Qstock kuin Jurassicrockin. Ensimmäisessä olin katsomassa Nightwishia ja sitä reissua en valitettavasti muistele kovin lämmöllä, koska Turun järjestelyt eivät vain toimineet. Lisäksi lähdin reissuun aavistuksen kipeänä ja kadotin ääneni niin kirjaimellisesti, että jouduin heti toisella työviikolla ottamaan kolme päivää sairaslomaa. Qstock meni sitten jo huomattavasti paremmin, sillä lähdimme ystäväni A:n kanssa yhdessä reissuun, sää oli varsin aurinkoinen ja koko festarin järjestely miellytti sen verran paljon, että haluan kyllä mennä uudelleen. Myös esiintyjäkaartissa ei ollut valittamista, vaan Sonata ja Apocalyptica vetivät aivan mahtavat keikat. Varsinkin jälkimmäinen sai yleisössä aikaan suoranaisen fanihysterian. Tosin jatkossa koetan kyllä vahvasti vältellä Petri Nygårdia festareilla. Se show oli aivan järkyttävä. Kun sitten pääsin vielä kaverini luokse yöksi ja jäin viettämään hänen luokseen pidennettyä viikonloppua Ouluun, kyseessä oli yksi kesän onnistuneimmista reissuista. Ja tulipa tulomatkalla nähtyä myös kesän rajuin ja komein ukonilma, kun vettä tuli niin kovaa ettei bussikuski meinannut nähdä eteensä. Sadevesi on muutenkin ollut päivän sana viimekesän ajan ja aurinkoiset päivät saattaa laskea kahden käden sormilla.

Jurassicrock oli kesän viimeinen festari ja ensimmäinen pitkään aikaan, jonne lähdimme porukalla autolla Jyväskylästä. Mukaan lähti kaverini A:n lisäksi pari festarituttua ja ajelimme isän autolla porukassa Mikkelin Visulahteen. Järjestely toimi varsin hyvin eikä itse festaripäivässäkään ollut valittamista. Vaikka sää olikin kylmä, emme sentään saaneet vettä niskaamme. Sonatan keikka oli samanlainen kuin Qstockissa, ja kaverini, jotka olivat tulleet katsomaan Stam1naa, eivät joutuneet pettymään. Aamuyöllä sitten vain auto täyteen ihmisiä ja nokka takaisin kohti Jyväskylää. Olihan sekin oma kokemuksensa ajella Mikkeli-Jyväskylä-väli aamuyöllä ja katsella päivän valkenemista. Meillä sentään oli lyhyempi matka kuin kavereilla, jotka lähtivät ajamaan Kajaaniin. Onneksi kotona pääsi sitten nukkumaan hyvällä omatunnolla.

Tähän kesään mahtui myös uusia alkuja. Sain nimittäin todistaa vanhempieni uudelleenavioitumista. Kaiken sen jälkeen, mitä olen vierestä katsonut, tämä asia oli aivan huikean hienoa, ihme, jollaista en uskonut näkeväni vielä pari vuotta takaperin. Olen onnellinen, ylpeä ja liikuttunut siitä, että tällaiset asiat ovat vielä mahdollisia. Paljon onnea rakkaat isä ja äiti! Toinen kesän juhla oli isoäitini 80-vuotissynttärit, jotka niin ikään olivat ihana tilaisuus. Oli mahtavaa pitkästä aikaa nähdä koko suku yhdessä. Ja kävinpä minä esiintymässä viulunkin kanssa, ilman säestystä ja melko vähällä harjoittelulla. Ja silti se meni hyvin!

Oma syntymäpäiväni osoittautui tänäkin vuonna käännekohdaksi. Jos viimevuonna se oli päivä, jolloin muutin Tarttoon (Ajatelkaa, siitäkin on oikeasti jo vuosi! Mihin tämä aika oikein menee?), niin tänä vuonna tein hieman henkilökohtaisemman päätöksen ja päätin ruveta tosissani pudottamaan pois noin 15 kg:n ylipainoni. Tavoite on, että ensi kesään mennessä olen 15 kiloa kevyempi. Vähintään. Toistaiseksi näyttää varsin hyvältä ja uskon vahvasti, että tavoite onnistuu!

Ennen kuin huomasinkaan, kesä oli kääntynyt elokuun puolelle ja lomaa oli jäljellä enää parisen viikkoa. Oli aika kesän viimeisen reissun ja ainoan ulkomaanmatkan. Olin jo pitkin kevättä ja alkukesää pohtinut mahdollisuutta lähteä käymään Norjassa Trondheimissa 25.8. ja lopulta sain A:n aivopestyä mukaan retkelleni. Tarkoituksemme oli mennä muutamaksi päiväksi tutkimaan kaupunkia ja käydä katsomassa 25. päivään sijoittuva kiteeläisruotsalaisen rytmipoppoon keikka. Niinpä pakkasimme kimpsut ja kampsut ja suuntasimme 22. ja 23. välisenä yönä bussilla Helsinki-Vantaan lentokentälle, josta sitten matka alkoi ensin lennolla Tallinnaan, jossa sitten vaihdoimme toiseen koneeseen. Saavuimme Trondheimiin aamuväsyneinä ja huonosti nukuttu yö takana, mutta muuten varsin hyvässä kunnossa. Hieman väljempi aikataulu mahdollisti myös kaupungin tutkimisen, joten kävimme kävelemässä useampana päivänä kaupungilla, tarkastimme keikkapaikan jo etukäteen ja nautimme Norjan jylhistä maisemista sekä ihmisten vieraanvaraisuudesta ja hyvästä englanninkielentaidosta (Virossa ihmisten englannin taito on lähempänä nollaa). Keikka itse oli hieno kokemus, vaikka vettä satoikin lähes koko ajan. Myöhemmin myös kävi ilmi, että se tulisi olemaan monessa mielessä merkittävä, mutta siitä sittemmin. Valitettavasti kuvamateriaalia ei ole, sillä Norjassa on kaikenlainen keikoilla kuvaaminen kuulemma kiellettyä. Sääli, mutta minkäs teet.

Trodheimin maisemia, tuomiokirkko ja yksi kuva kaupungin yllä.

Arkeen paluu koitti kuitenkin nopeammin kuin olin osannut arvatakaan. Syyskuun ensimmäinen viikonloppu tuli pian, milteipä liian pian ja ennen kuin huomasinkaan, koko kesäelämäni oli pakattu kasseihin ja lastattu autoon. Tavaroiden määrä oli salaperäisesti ja eksponentiaalisesti kasvanut kesän aikana, joten sitä oli miltei enemmän kuin kesän alussa. Eikun vain auton kyytiin, koira takakonttiin ja matka kohti kouluelämää ja työn täyteistä syksyä alkoi. Äiti ja isä lähtivät viemään minua ja kun vielä kämppiskin tuli omien porukoidensa kanssa samana viikonloppuna tuoden lemmikkikaninsa ja lastin omia tavaroitaan, meillä oli varsin hauska viikonloppu muun muassa sisustellessa kämppää.

Arki kuitenkin alkoi heti maanantaina ja minun osaltani se näyttää tältä:

Maanantai eli Esmaspäev

8.15-9.45 Etoloogia / Loomade heaolu ja kaitse

10.15-13.00 Biokeemia loeng

13.15-16.45 Biokeemia labor

Tiistai eli Teisipäev

10.15-11.45 Histoloogia loeng

12.15-13.45 Mikrobioloogia praktikum

14.15-15.45 Histoloogia praktikum

Keskiviikko eli Kolmapäev

10.15-13.45 Anatoomia praktikum

14.15-16.45 Koerakasvatus (valikaine)

Torstai eli Neljapäev

8.15-9.45 Füsioloogia loeng

10.15- 12.45 Füsioloogia praktikum

Perjantai eli Reede

Vapaa!

Ainoa tappopäivä näin ollen oli siis maanantai ja muut päivät vaikuttivat jopa ihan mukavilta. Histoloogia ja anatoomia olivat tuttuja jo viimevuodelta. Lisäksi pidin kovasti myös fysiologiasta, joka tulee varmasti olemaan jatkossa meille todella tärkeä oppiaine. Kaiken kaikkiaan meillä oli paljon vähemmän ns. turhia aineita tänä syksynä ja on hienoa huomata kuinka entistä useampi aine liittyy jo ainakin jossain määrin meidän tulevaan ammattiimme. En tosin kiistä sitä, etteikö töitä olisi riittänyt. Biokemia varsinkin tuotti melkoisesti päänvaivaa kaikin puolin ja pari kertaa labrassa meni reilusti yli ajan titratessa ja suodattaessa milloin mitäkin. Kaikki labratyöt piti olla hyväksytysti tehtynä eksamille pääsemiseksi ja lisäksi oli myös kolme testiä ja väittely, joista sai lisäpisteitä. Itselläni on onneksi pohjalla noin 30 pisteen saalis, mutta se ei tarkoita etteikö eksamille pitäisi lukea. Monet ovat sanoneet sen olevan vaikea. Histologiassa ja fysiologiassa oli kaksi välikoetta kummassakin, ja lisäksi histologiassa piti tunnistaa preparaatteja. Etologiassa oli loppukoe ja loomade heaolussa ja kaitsessa lopputehtävä, jonka teen tammikuussa. Koerakasvatuksessa on myös loppukoe. Mikrobiologia oli ainoa helpompi aine, jossa loppukoetta ei tarvinnut tehdä, jos on ollut maksimissaan kolme kertaa pois. Anatomiassa etenemistahti puolestaan oli melkoinen, sillä tämän syksyn aikana piti ehtiä käymään kuseelundid, suguelundid (isane ja emane), meeleelundid (silm ja kõrv), veresooned, lümfisooned, linnuanatoomia ja viimeisenä vielä närvid. Suullisia ja välillä kirjallisiakin välikoevastaamisia oli joka viikko.  En halua edes kuvitella, miten paljon töitä olisi ollut, jos minulla olisi vielä ollut viimevuodelta jotain rästissä! Onneksi näin ei ole.  Tein kovasti töitä ja sain suoritettua kaikki ajallaan ja hyväksytysti. Porkkanana oli tieto siitä, että joulukuun alussa suuntaisimme perheellä kaukomaille lämpimään, nimittäin Australiaan ja Sydneyyn! Jos ihan rehellisiä ollaan, kirjoittelin tämänkin päivityksen alkua maapallon toiselta puolelta. Sydneyn reissusta kuitenkin lisää myöhemmin, ihan omassa Aussi-päivityksessään sitten.

Syksy piti varsin tiukan koulutahdin lisäksi sisällään myös uusia harrastuksia. Kävimme Veetin kanssa syksyllä ensimmäisissä SUOLTEn agilityn pääsykokeissa. Sääntömuutoksen takia jokaisen koiran on käytävä kokeet silloin, kun hakee ryhmiin. Niinpä mekin menimme kokeilemaan onnea. Viimekevään edistymisen jälkeen olin varovaisen toiveikas, jos meidät hyväksyttäisiin mukaan, mutta rata ei lopulta mennyt niin kehuttavasti ja emme päässeet. Ei sillä, Veeti teki mielestäni jo paremmin, mutta koska kesällä emme olleet kerenneet tehdä mitään yhdessä, yhteistyö ei pelannut niin hyvin kuin viimekeväänä. Noh, muutaman viikon pohdittuani uskaltauduin sitten käymään paikallisen koirakerhon treeneissä kokeilemassa. Koulutustapa ja henki olivat erilaiset, mutta minä pidin siitä ja kun parien treenien jälkeen näytti siltä, että Veeti alkoikin edistyä huomattavasti, päätin, että jäämme treenaamaan syksyksi Koerteklubi Säteen ryhmään. Keväällä voisi sitten katsoa uudelleen, hakisimmeko Suolille treenaamaan.

Kuvan on ottanut Annamari Kiviharju

Veetillä uusia leikkikavereita!

Koiratreenailun lisäksi löysin tänä syksynä jälleen rakkauteni tanssimiseen. Vain vartin kävelymatkan päässä meiltä sijaitsee yksi paikallisista tanssikouluista. Shate järjestää ns. avoimia tunteja, jotka on tarkoitettu täysi-ikäisille tanssinharrastajille taustasta riippumatta. Kymmenen kerran treenipassi, joka on kaksi kuukautta voimassa, maksaa 30 euroa. Ei mitään verrattuna Suomen tanssikoulujen hintoihin. Koska painonpudotusprojektini oli jo hyvässä vauhdissa, päätin aloittaa myös aktiivisemman liikkumisen ja menin kokeilemaan. Rakkaus ja ikävä vanhaa lajia kohtaan löytyivät heti ja aloin tunneilla vähintään kerran viikossa.

Tämän syksyn uusi laji on kuitenkin ratsastus. En ole ikinä ollut kummoinen heppatyttö enkä oikeastaan tiedä hevosista tai niiden hoitamisesta suuremmin mitään. Päätin kuitenkin että on tässä ainakin kokeiltava ennen kuin voi sanoa asiaan juuta tai jaata ja niinpä parin kaverini kanssa lähdimme ratsastelemaan tunneille paikalliselle tallille, joka on puoliksi suomalaisomistuksessa. Enpä ole hetkeen tuntenut olevani enemmän pihalla kuin ensimmäisellä ratsastustunnilla, kun hevonen tuijottaa epäilevästi, kun en osaa laittaa sille edes suitsia päähän. Tässä lajissa edistyminen tulee selkeästi hyvin hitaasti. Ei ehkä kaikista parasta minun kaltaiselleni ihmiselle, mutta kai se tästä. Tämän jälkeen kävin vielä kolme kertaa tunneilla pitkin syksyä. Tunneskaala on kyllä heittänyt äärilaidasta toiseen ja takaisin, mutta tällä hetkellä olen varovaisen utelias. Ehkä keväällä voisi vielä käydä uudestaan kokeilemassa vähintään yhden neljän kerran setin. Ehkä.

Syksyllä reissuni Suomeen olivat varsin vähäisiä. Oikeastaan ennen lomalle lähtöä en käynyt Jyväskylässä kuin kerran. Helsingissä kävin kahdesti ja jälleen, yllätys yllätys, keikkojen perässä. Ensin oli Sonata Arctica syyskuun lopussa Tavastialla, jonne menimme A:n kanssa kahdestaan. Parin tavallisen turvallisen festari-keikan jälkeen odotukset eivät olleet kovin korkealla, mutta tällä kertaa bändi oli heittäytynyt täysin epätavalliseksi ja uudistanut settilistaa monesta nurkasta. Viimekesänä ilmestyneen Stones Grow Her Name:n kappaleiden lisäksi tarjoiltiin muutama vanha herkku ja kyllähän sitä fanityttöilyäkin tuli harrastettua tiettyjen lavatoimien vuoksi. Kyllä, jos joskus olenkin epäillyt olevani liian vanha fanitytöksi, niin se epäilys meni siinä. Kaiken kaikkiaan keikka oli mahtava, oli ihana nähdä A:ta noin kuukauden jälkeen ja mummolassa sukuloiminen virkisti. 

Tähän syksyyn sisältyi kuitenkin myös asia, josta ei ole helppo puhua ja joka edelleen kirpaisee syvältä, vaikka etäisyyttä onkin jo ajan myötä tullut. Huomasin Veetin vasemmassa kyljessä syksyllä koiran laihdutuskuurin myötä (kesäkilot kertyivät leikatulle koiralle yllättävän herkästi!) kovan, noin nyrkin kokoisen patin. En suuremmin huolestunut, kyseessä tuntui olevan kivuton ja harmiton patti ja edellisellä labradorillamme olleiden rasvapattien perusteella päättelin tämänkin olevan sellainen. Käytin koiran kuitenkin varmuudeksi lääkärissä ja ohutneulanäyte niin ikään antoi ymmärtää kyseessä olevan rasvapatti. Samalla reissulla koiralla kuitenkin havaittiin vasemmassa silmässä uveiitti, eli suonikalvon tulehdus. Lääkityksistä huolimatta tulehdus ei parantunut parissakaan viikossa, minkä luulin johtuvan vain hyvin sitkäestä tulehduksen laadusta.

Se ei ollut sitä.

Eräänä iltana pari viikkoa ensimmäisestä lääkärikäynnistä koiran molemmat silmät sitten romahtivat. Soitin pelästyneenä koulumme klinikalle, josta minulle luvattiin aika seuraavaksi päiväksi. Seuraavana päivänä sitten viedessäni Veetiä tarkastukseen, se menetti näkönsä kokonaan. Myös oikea silmä oli alkanut oireilla tismalleen samoilla oireilla kuin vasen. Eläinlääkäri epäili systemaatillista sairautta ja otatti röntgen-kuvat. Tulos oli kuin suoraan painajaisista: Patti, jonka olin luullut olevan harmiton, näytti kuvissa todellisen karvansa muutoksina, jotka se oli aiheuttanut kylkiluihin. Eläinlääkäri sanoi epäilevänsä osteosarkoomaa, luusyöpää. Sairaus, jonka ennuste on etenkin vanhemmilla koirilla melkein poikkeuksetta huono.

Seuraavat päivät menivät kauhun sulattelemisessa. Lähdin Suomeen samana viikonloppuna, viemään Veetiä todennäköisesti viimeistä kertaa kotiin Jyväskylään ja oloni oli aivan kamala. Yritin parhaani mukaan pohtia vaihtoehtoja. Otattaako koepala ja varmistua diagnoosista, koetaako hoitaa, vai viedäkö koira suoraan piikille. Keskustelin puhelimitse suomalaisen syöpiin erikoistuneen eläinlääkärin kanssa useamman puhelun sen lisäksi, että pyysin myös koulumme klinikalta toisen lääkärin mielipiteen röntgenkuvista. Vaikken sitä tahtonut myöntää, viimeinen vaihtoehto taisi olla koko ajan tiedossa ainoaksi oikeaksi. Itku oli herkässä ja on sitä vieläkin, Veetin ajattelu teki koko tuon viikon aivan järkyttävän kipeää. Kun vielä näin, miten koira oli vain muutamassa viikossa laihtunut, menettänyt elämänhaluaan ja isä kertoi, ettei se enää nähnyt noutaa keppiä pihalla silmien heikon kunnon takia, oli päätös lopulta tehtävä.

Veeti nukkui pois 30.11.2012 kahdeksan vuoden ja neljän kuukauden iässä. Aivan liian varhain ja epäreilusti tavalla, jolle meistä kukaan ei voinut mitään. Tiedän, että sillä olisi varmasti ollut vielä monta hyvää vuotta ja toiveeni siitä, että olisin ensi keväänä tai kesänä ottanut herralle pikkusiskoa eivät nyt saaneet valitettavasti mahdollisuutta toteutua. Olin läsnä viimeisessä nukutuksessa isän kanssa ja voin sanoa että se oli elämäni kamalimpia hetkiä. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa luopumisen tuska ja se, kun sydän sanoo yhtä ja järki toista. Ikävä on edelleen syvä, vaikka toisaalta olin kiitollinen, että sain olla läsnä. Kovasti jäin kaipaamaan täysin kahjoa uros-labbistani. Lepää rauhassa rakas.

Nyt, kun tapahtumista on jo vähän etäisyyttä, pystyn kirjoittamaan niistä ja näkemään myös hyvät puolet. Ikävä on edelleen eikä se koskaan lähde, mutta muistot jäävät. Niiden voimalla eteenpäin. Kiitos Veeti kaikista mahtavista hetkistä!