Niinpä niin. Se paljon puhuttu ja lupailtu päivitystahdin tiivistäminen viimekuukausien hitaamman jälkeen tuntuu sittenkin jäävän vain lupailun tasolle, ainakin tämän kevään aikana. Ei tietty ole mikään syy sanoa, että koulu on syönyt aikaani lähes kaikelta muulta luvattoman paljon, mutta niin se tosiasia vain menee. Töitä on ollut enemmän kuin laki sallisi eikä asiaa yhtään helpota, että koulu näyttää tappaneen myös suurimman osan luovan kirjoittamisen haluista, tai vähintään vaivuttaneen ne talvihorrokseen kesään saakka. Onneksi sentään koiran kanssa touhuilut ja kauniin keväinen, jopa lämmin sää piristävät silloin, kun päätä nakertaa ja vielä olisi useampi kymmenen sivua luettavana seuraavan päivän tenttiin. Niin on meinaan käynyt tässä lähiaikoina useampaan kertaan.

Veeti on vihdoinkin, noin viiden tai kuuden viikon jälkeen, toipunut leikkauksestaan täysin ja viilettää taas menemään täysipainoisena säheltäjänä. Alku toipumisessa ei kuitenkaan ollut läheskään näin ruusuinen, sillä ensimmäisen kahden viikon aikana herra paitsi joutui pitämään kauluria, sietämään melkein tennispallon kokoista turvonnutta ihopussia jalkojensa välissä ja syömään antibiootteja, myös onnistui kehittämään itselleen (ja emännälleen!) yhden huolen aiheen lisää. Alla kuva kyseisestä tapauksesta, älä katso, jos olet herkempää sorttia.

.

Jep, eli kuten kuvakin kertoo, turvotuksen ja mustelmien (jotka olivat aivan luonnollisia leikkauksen jäljiltä, vaikka hurjalta näyttävätkin) lisäksi kivespussin iho meni myös rikki isolta alueelta superkylmän sään ja turvotuksen aiheuttaman haurastumisen yhdistelmänä. Tämä jos mikä aiheutti minulle lisää huolta, sillä haava oli monin verroin kipeä, teki koiran rauhattomaksi ja sai sen myös useamman kerran repimään auki petinään toimivan säkkituolin, mitä se ei ole yleensä koskaan tehnyt. Kun tähän vielä lisättiin se, että heräilin öisin jatkuvasti Veetin könyämisiin ympäri asuntoa, viikon jälkeen menin näyttämään kyseistä haavaa uudelleen eläinklinikalle. Eläinlääkäri ei, ihme kyllä, antanut minulle enää lisää kipulääkkeitä mukaan, ainoastaan kaksi rasvaputelia ja käski hoitaa haavaa niillä niin että se kuivaisi mahdollisesti kokoon ja kehittäisi ruven. Ehkä en sitten tehnyt tarpeeksi selväksi, että haava oikeasti vaivaa koiraa ja on kipeä, mene ja tiedä, mutta jokatapauksessa vain pari päivää käynnin jälkeen mittani tuli lopullisesti täyteen. Avauduttuani Facebookiin siitä, miten kohta kilahtaa sekä emännällä että koiralla pää, kuinka en saa nukuttua tai keskityttyä kouluun ja kuinka säkkituoli lähtee roskiin än yy tee nyt, sain kokea itseäni hämmentävää avuliaisuutta: Joukko luokkakavereita otti oitis puheeksi, mitä kannattaa tehdä, miten toimia ja mitä lääkkeitä antaa. Yksi tarjosi minulle lainaksi itseltään muutaman tabletin Rimadyliä, ilmeisesti melko tavanomaista koirien särkylääkettä ja pienen mietinnän jälkeen suostuin. Samana iltana myös kirjoitin sähköpostilla eläinklinikalle, että tarvitsen koiralle kipulääkkeet sekä oman, että koiran mielenterveyden kannalta.

Herra ja tihutyönsä. Ei paljoa aamulla naurattanu herätä ja kohdata tuollainen näky kun astuu ovesta ulos

Onnea tai ei, samana yönä Veetin tila lähtikin sitten kohentumaan. Oliko syynä sitten kenties se, että koira sai vihdoin hetkeksi ajatukset pois haavasta särkylääkkeiden avulla, vai jossain muussa, mutta seuraavana aamuna olin todella iloinen huomatessani, että haavan päälle oli yössä kehittynyt kunnon rupi. Huojennus, joka paranemista seurasi oli aivan mahtava tunne ja minäkin uskalsin vihdoin ruveta taas nukkumaan öitäni, kun ei enää tarvinnut kuulostella jatkuvasti kumuavaa koiraa. Kauluri tosin säilyi päässä vielä melkein viikon ja siitä Veeti itse jaksoi protestoida säännöllisesti aina siihen saakka, kun sen vihdoinkin otin pois.

Koulu on pyörähtänyt nyt viimeistään käytiin ihan "kunnolla". Tällä hetkellä kokeita, isompia ja pienempiä, on viikossa vähintään kaksi, jossain välissä jopa kolme. Edellisessä päivitykessä kerroinkin jo siitä, että aineet toisaalta liittyvät nyt entistä enemmän alaan ja ovat sitä kautta mielenkiintoisempia, mutta se ei kyllä yhtään vähennä työmäärää! Laskin, että kokeiden määräksi tänä keväänä tulee yli kaksikymmentä. Tähän mennessä olen kerennyt jo tekemään kaksi eriloomakasvatuksen välieksamia (lintu- ja lehmäkasvatus), genetiikan välikokeen, eläintieteen kontrollityön ja kolme histologian välikoetta. Ja kaikki olen saanut läpi! Se jos mikä on aivan mahtavaa, kun esimerkiksi lintukasvatuksen eksami oli melko mielenkiintoinen kokemus ulkoa muistettavine numeroineen ja omituisen epäoleellisine lintulajeineen. Arvosanat ovat suurimmaksi osaksi olleet myös ihan kelvollisia omille tavoitteilleni. Mutta edelleen paras asia on, että mitään ei ole tarvinnut uusia, vaikka useampaan kuin yhteen kokeeseen on tullut luettua vielä edellisenä iltana stressi päässä takoen ja vannoen, että "ei enää ikinä viimeisenä iltana". Noh, ei kannata tehdä sellaista lupausta, minä en ainakaan vielä ole sitä kyennyt pitämään.

Meidän anatomianryhmä työn touhussa. Kuvan otti opettaja. Etualalla kissan raato sekä kissan ja hevosen jalkaa.

Anatomian opiskelu on mennyt kertaheitolla paljon mielenkiintoisemmaksi nyt, kun kyseessä on oikeasti konkreettista harjoittelua. Raatojen huono puoli tosin on, että ne menevät pilalle aikanaan ja siksi jo pari viikkoa preparoimisen aloittamisen jälkeen haju alkaa olla varsin mielenkiintoinen, vaikka siihen itse olenkin jo kutakuinkin tottunut. Kyllä sitä silti tuli ostettua klinikan apteekista yksi suusuoja, tai mask, kuten virolaiset sanovat. Ihan vain varmuuden vuoksi. Itse preparointi on ollut todella mielenkiintoista ja jopa yllättävän kivaa. Tähän mennessä olen saanut lihaskokeista vastattua kaksi kolmesta. Kuivapreparaateista vastasin jalat eli jäsemet jo useampi viikko sitten ja viime maanantaina sain myös vihdoin vastattua märät lihakset, eli itse preparoimistamme eläimistä vastattavat lihakset. Siinä missä kuivapreparaateissa pitää tietää paitsi lihaksen nimi, myös sen tehtävä ja kiinnityskohdat, märkäpreparaateissa riittävät pelkät nimet. Se tosin ei tarkoita, että kyseessä olisi mitenkään helpompi tapaus, kuivapreparaatit kun ovat pelkästään lehmästä ja hevosesta, kun märissä pitää osata myös koira ja kissa. Ja vaikka luulisi, että suulliseen vastaamiseen alkaisi hiljalleen tottua, jokainen anatomian hyväksytty välikoe tuntuu pieneltä lottovoitolta. Maanantainakin olin alkuun niin hermona että sotkin kaksi aivan yksinkertaista lihasta keskenään. Onneksi opettaja vain totesi että mieti vielä ja tajusin korjata ajoissa. Samoin musculus pronator teres eli ümarsissepööraja haki nimeään vaikka kuinka kauan. Ei ole mikään helpoin asia tunnistaa aidoista lihaksista jotain, joka näyttää kirjan kuvassa aivan erilaiselta! Mutta nyt, kun lihaksista on vastaamatta enää yksi (kuivapreparaatit kehon lihaksista) ja olemme jo menossa ensi viikolla uuteen asiaan (kehon alueisiin) fiilis on tosi hyvä tämän aineen suhteen. Kyllä se siitä!

Jatkuvan koulun niskaan hengittämisen vastapainoksi on onneksi ollut myös jotain huvia. Ystävänpäivän aikaan meillä oli TASLOn ja SUOLETin järjestämät yhteiset ystävänpäiväsitsit. Ne olivat oikein mukava tapahtuma, ja SUOLETin ja TASLOn suhdekin oikein "virallistettiin" jatkoa varten. Itse en aivan päässyt selvyyteen, mitä se tarkoittaa, mutta uusiin ihmisiin tutustuminen oli mukavaa vaihtelua! Sitsien ruoka oli erinomaista ja ainakin itse söin enemmän kuin laki sallisi. Kiitokset siis aivan mahtaville kokeille! Ainoa ihmetyksen aihe oli, että lähes 90% juomalauluista tuntui olevan ruotsiksi.

Minä poseeraan. Huomatkaa kerrankin oikeasti panostetut hiukset!

Sitsien lisäksi sosiaalista elämää ovat pitäneet yllä Fennican saunaillat. Pian on tulossa olutpöytäkin ja olen menossa. Seuraavassa päivityksessä kerron siitä varmaan sitten enemmän. Myös yhteiset tempaukset koulukavereiden kanssa ovat pitäneet yllä pientä mahdollisuutta rentoutumiseen. Kävimme mm. laskemassa porukalla myöhästyneet laskiaismäet (muodikkaasti muovipussit laskuvälineinä!) muutama viikko takaperin ja sen jälkeen söimme ansaitusti itsetehdyt laskiaispullat. Myös kokeisiin lukuun on yhdistetty mm. lettujen paistoa ja vaahtokarkkeja, sosialisointi on kivaa!

Myös koiralenkit luokkakaverini ja tämän koiran Chicon kanssa ovat tulleet jonkinlaiseksi tavaksi. Olemme jo kaksi kertaa käyttäneet poikia riehumassa Toomemäellä ja molemmilla kerroilla olen alkanut huomaamaan Veetissä täysin uusia piirteitä! Luoksetulo onnistuu nyt myös kesken leikin, selkäänhyppiminen kadonnut lähes kokonaan ja leikkiminen muuttunut oikeasti, rehellisesti pelkäksi riehumiseksi lisääntymishalujen sijaan. Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että tuosta leikkauttamisesta seurannut vaiva muuttuu iloksi. Agilityn alkeiskurssilla koiralta tuntuivat vihdoinkin löytyvän korvat päästä ja ahneus ruokaa kohtaan on nostanut päätään aivan uudella tavalla. Pitää olla tarkkana, ettei rupea herra lihomaan! Lisäksi myös koiran uni on syventynyt ja korvien sekä varpaiden jatkuva ärsytystila kadonnut. Jännä, miten moneen asiaan hormonitason alennus vaikuttaa. Ennen kaikkea siitä olen iloinen, että viimesunnuntaina, kurssin viimeisellä kerralla, teimme ensimmäistä kertaa ikinä rataa niin, että Veeti oli irti eikä kertaakaan lähtenyt lapasesta! Niin monta vuotta kun olen koettanut kyseiseen tulokseen pyrkiä, en edes tajunnut koko asian mahtavuutta kuin vasta jälkeenpäin, niin järkyttynyt olin! Naksutin on myös ollut järkyttävän suureksi avuksi. Koira on niin fiksautunut siihen, että hakee minua äänen kuultuaan myös kesken radan. Asia, joka ei olisi ikinä onnistunut aiemmin.

Veeti ja Chico vauhdissa Toomemäellä.

Mielenkiintoista oli myös, kun 24.2. juhlittiin Eesti Vabariigi Aastapäevaa, eli Viron itsenäisyyspäivää. Oli todella jännää, että ei oikeasti voinut mennä yhtään mihinkään, kun jokapaikassa olivat kaupat kiinni. Täällä on yleensä juurikin päinvastoin, joten kyseessä on melko harvinainen ilmiö. Samoin oli mielenkiintoista katsoa, kuinka juhlallisin menoin virolaiset muistavat itsenäisyyttään. Tottakaihan kyseessä on virolaisille sydämen asia, eihän maa ole ollut kuin vasta noin 20 vuotta itsenäinen, mutta silti oli todella mielenkiintoista katsoa, kuinka tärkeänä täkäläiset pitävät kyseistä asiaa. Liput liehuvat saloissa ja kadunvarsilla, ihmiset ovat joukolla liikenteessä. Itsenäisyyspäivän paraati osui tänä vuonna Tarttoon ja katsoimme kämppiksen kanssa tv:stä kuinka sotilaat ja panssariajoneuvot marssivat pitkin Kaubamajan viereistä isoa autotietä. Melko hienon näköistä! Siinä heräsi taas pohdinta siitä, miten paljon minä esimerkiksi pistän painoa sille, että olen koko ikäni saanut elää itsenäisessä maassa.

Yksi suuri ilonaihe muutaman viikon takaa oli omien vanhempieni vierailu Tartossa. He tulivat autolla ja toivat minulle jälleen hirveän kasan salmiakkia ja ruisnappeja. Lisäksi äitini toi minulle useamman kerän lankaa, isä auttoi vaihtamaan lamput ja ostamaan alumiinitikkaat meille kämpälle. Sain myös oman mikroni Jyväskylästä (kämpässä valmiiksi ollut mikro on alkanut reistailla) ja leivänpaahtimen. Kaiken kaikkiaan muutaman päivän vierailu oli tosi ihana. Kävimme kahviloissa, ravintolassa syömässä ja kaupoissa. Ehdoton kohokohta itselleni oli, että pääsimme syömään Tarton sushibaariin Tokyo sushi bar. Aivan järkyttävän hyvä ruoka, kannattaa ehdottomasti mennä, jos vähääkään kiinnostaa maistaa japanilaisia herkkuja! Osittain tuosta innostuneena, osittain päähänpistosta, ostin täksi viikonlopuksi sushitarvikkeet ja ajattelin, että lauantaina kokeilisin pitkästä aikaa pyöritellä rullia. Pitäähän sitä jotain arjen luksustakin olla tässä elämässä.

Kun vanhempani sitten lähtivät keskiviikkona, minä pakkasin oman laukkuni, jätin Veetin hoitoon kämppikselle ja lähdin heidän mukanaan Suomeen. Suuntani ei kuitenkaan ollut Jyväskylä, vaan yhden kotona nukutun yön jälkeen suuntasin nokan kohti Joensuuta. Syytä ei tarvinnut kovin kaukaa hakea: Nightwish. Ensimmäinen keikka kahteen ja puoleen vuoteen, Euroopan ja Suomen kiertueiden aloituskonsertti ja minun joululahjani. En ihme kyllä ollut kovin intoa täynnä aluksi, mutta samana aamuna hypätessäni junaan se hiljalleen alkoi selkiintyä. Minä olen menossa ensimmäiselle keikalleni sitten kesän. Voi jestas! Jännittynyt fiilis oli vallalla koko päivän, mutta yllättävän rennosti sain kuitenkin nukuttua sukulaisteni luona. Seuraavana päivänä oli sitten aika suunnata Joensuu Areenalle jonottamaan hieman yli puolen päivän. Onneksi seuraa löytyi ja uusien sekä vanhojen tuttavuuksien näkeminen oli tosi hauskaa. Se, että jonottaminen on melkein puoli hupia keikkapäivästä, pitää niin täysin paikkaansa, vaikka joku varmasti pitäisi seitsemän tunnin jonotusta vähintään hullun hommana. Pieni paniikki meinasi ovien avauksessa iskeä, kun ihmiset meinasivat takaa rynniä päälle, mutta kun olin selvinnyt turvatarkastuksesta keskelle eturiviä, tunne oli epätodellinen. Siis oikeasti. Minä pääsin eturiviin, Nightwish soittaa kohta ja  minä oikeasti näen heidät livenä! Ei hitto! Kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen!

Itse keikka olikin sitten jotain aivan mahtavaa. Uudet lavarekvisiitat olivat tosi hienot, toimivat loistavasti ja lisäksi settilistaan oli tehty ainakin yksi iso piristys vanhoihin biiseihin (Planet hell!). Oli siellä tosin myös ainakin yksi iso wtf, mutta ainahan näitä löytyy. Jokatapauksessa Imaginaerumin biisit toimivat tosi mahtavasti livenä. Ainoastaan Ghost Riveriä jäin kaipaamaan, toivottavasti kuulen sen sitten kesällä, kun menen jollekin festarikeikalle. Muuten settilista näytti kokonaisuudessaan tältä:

Taikatalvi

Storytime

Wish I had an Angel

Nemo (akustinen!)

Planet Hell

I want my tears back

Scaretale

Song of myself

The Crow, the Owl and the Dove

Amaranth

The Siren

Slow love slow

The Islander

Last of the wilds

Last ride of the day

The poet and the pendulum

Over the hills and far away

Finlandia

Sirenin nyt saisi edelleen mielestäni heivata setistä, mutta akustinen Nemo oli yllättävän toimiva! Ihan uusia ulottuvuuksia kyseiseen biisiin hitaamman version myötä. Last Ride oh the Day ja Song of myself kolahtivat kovaa livenä ja sen myötä aloin kuunnella niitä enemmän myös levyltä. OTHAFA oli vähän outo ja jotenkin hassua lopettaa siihen kyllä... Mutta eipäs innostuta liikaa kritisoimaan! Pääasia, että keikka oli loisto, tunnelma katossa ja kaikki meni nappiin. Ja ainiin, I want my tears back on niin tanssibiisi. Pakko rakastaa. Ja Scaretele livenä hyvin hieno. Siihen ikuisuuskysymykseen Aneten paremmuudesta Tarjaan nähden en ole koskaan ottanut kantaa, enkä ota nytkään, mutta se yhteishenki, mikä bändistä nyt tuntuu lavalle välittyvän, on aivan mahtava. Hieman kyllä pisti katkeroittamaan, sillä kuulin bändin viikkoa myöhemmin Jyväskylän keikalla soittaneen Ghost Riverin ja jättäneen sekä OTHAFA:n että Sirenin pois, mutta aina ei voi voittaa. Kesällä sitten! Kun vielä Sonataltakin on tulossa uusi levy ja sen myötä keikkaa kesällä, voi olla, että ne kesätyöt ansioineen tulevat enemmän kuin tarpeeseen.

Suomesta palattuani koulu iski jälleen nätisti päin naamaa ja patisti töihin. Viimeiset viikot olen jälleen hyvin kiltisti viettänyt kirjojen ääressä ja vapaa-aikaa vailla. Onneksi huomenna kyseiseen trendiin tulee hetken katkos, kun SUOLET juhlii kymmenvuotissynttäreitään. Itse olen paitsi menossa illallisille, myös esiintymässä viuluni kanssa, joten ajoissa on oltava ja edustavana. Siksi tänään oli myös vuoro kampaajan ja hiustenvärjäyksen. Kun kävelin kampaajalta kotiin saatoin vain todeta, että kevät on tulossa sittenkin. Linnut laulavat, aurinko paistaa. Pitkästä aikaa ollaan lämpöasteissa plussalla eivätkä muutkaan kevään merkit enää kaukana ole. Toomemäen rinteetkin olivat aivan sulat. Aamuisin ei enää tarvitse lähteä pimeässä kouluun. Eli kyllä se kevät keikkuen tulevi, vaikka työmäärä lisääntyykin. Aurinko kuitenkin auttaa jaksamaan ja jos ei muuta, niin pianpa tuo kesälomakin kolkuttaa oven takana. Pitää vain jaksaa siihen asti ahertaa.

Seuraavaan kertaan siis taas, tällä kertaa odottavan aika ei toivottavasti ole aivan niin pitkä ja löydän jostain välin päivitellä ilman kuukauden taukoa!

And also welcome back!

Eli hyvää vuotta 2012! Tervetuloa jälleen seuraamaan Tarton seikkailujani joulutauon jälkeen. Joululoma oli ja meni pitkänä, tärkeänä ja toisaalta juuri sopivan mittaisena. Samoin ohi on jo kerennyt viilettää kaksi viikkoa eksami-kautta tammikuussa ja ensimmäinen kouluviikko. Kerrottavaa on jo nyt huimasti, samoin työtä opiskelun suhteen, mutta silti kevätlukukausi on lähtenyt sujumaan odottavan innostuneella mielialalla. Tosin talven nyt vihdoin tultua Tarttoon se onkin sitten tullut oikein ryminällä ja tämänhetkinen yli 20 asteen pakkanen ei kyllä suuremmin houkuttele ulkoilemaan, vaikka ilma muuten onkin ollut talvisen kaunis.

Joululoma tosiaan oli ja meni. Reissasin noin kuukaudesta melkein joka viikolla käyden tapaamassa ystäviä lähellä ja vähän kauempana. Kotona oleminen tuntui mukavan piristävältä vaihtelulta oman huushollin pyörittämiseen, sukulaisten näkeminen kivalta pitkästä aikaa ja sosiaalisen elämän hoitaminen eri puolilla kotimaata enemmän kuin tärkeältä. Lisäksi talvi tuli vihdoin Suomeen, mikä oli suuri helpotus omituisen syksyn jäljiltä. Silti olin enemmän kuin valmis palaamaan Tarttoon tammikuun puolen välin jälkeen eikä lähtöön liittynyt kuin iloisen positiivinen odotus uuden lukukauden aineita kohtaan. Mutta ensin piti vielä selvitä anatomian eksamista, joka oli muutama päivä Tarttoon palaamiseni jälkeen.

Täällä systeemimme noudattaa keski-eurooppalaista mallia, eli tammikuussa ei ole koulua, vaan niin sanottu eksamikausi, joka kestää yleensä koko kuukauden. Samasta tentistä on useampi tekomahdollisuus, sekä viimeisellä viikolla ennen helmikuuta myös uusinta. Sinänsä järjestely on mielestäni kätevä, tentteihin lukemiseen saa panostaa rauhassa ja tehdä kokeen sitten kun itsestä tuntuu siltä. Toisaalta taas, itselläni lukeminen ainakin jäi Suomessa ollessani todella vähiin. Olin ajatellut pänttääväni muutaman päivän ennen tenttiä ja uskoin sen riittävän, mutta kauhukseni huomasin lukuvaiheessa nivelien ja luiden unohtuneen syksyn välitenteistä huolimatta lähes kokonaan. Valmistautumisen tekniikka oli siis väärä ja kun aikaakin vielä todella vähän, eksami meni oletettavasti reilusti penkin alle. Kyseinen asia harmitti varsin railakkaasti eikä asiaa auttanut se tosiasia, että opettaja ilmoitti tulokset vasta seuraavan viikon maanantaina, kun tiistaina oli uusinta. Olin toki lueskellut jo aiemmin hieman tiedostaen, että läpipääsyni olisi epävarmaa, mutta viimehetkellä tullut lannistusisku aiheutti kyllä melkoisen tunnemyrskyn. Ensin tuli ärsytys, sitten otti päähän ja lopulta, ehkä jopa liiankin pitkän ajan päästä, iski sisuuntuminen, jonka seurauksena sain kuin sainkin luettua suhteellisen hyvin. Seuraavana päivänä menin kokeeseen, vastasin minkä taisin (vaikka pari kysymystä edelleen meni aika säveltäen) ja lähdin kokeesta, joskin paremmalla mielialalla kuin viimeksi. Reputtamisen mahdollisuus toki oli edelleen (meillä jo yhden tehtävän hylätty riittää vetämään koko kokeen hylätyksi anatomiassa), mutta toisaalta, olinpahan saanut paremman tuloksen kuin viimeksi, jos tehtäväkohtaisesti asiaa katsottiin. Lauantaina tulokset sitten tulivat ja sain tietää saaneeni tentin läpi. Jes! Ja ihan yllättävän hyvillä tehtäväkohtaisilla arvosanoilla kaiken päälle. Että tästä ei muuta kuin ylöspäin!

Koulu alkoi vihdoin viime maanantaina ja aivan uudenlaisilla aineilla. Lukujärjestys näyttää nyt monin verroin mielenkiintoisemmalta kuin syksypuolella, kun osa ns. "turhista" aineista on saatu pois alta ja päästään keskittymään enemmän omaan alaan liittyviin. Tuntimääräkin on ainakin hieman pienempi, mikä tosin ei tarkoita läheskään sitä, että töitä olisi jotenkin vähemmän, tai pääsisin helpommalla. Kevään lukujärjestys pitää sisällään genetiikkaa ja jalostusta, englantia, histologiaa, anatomiaa, eläintiedettä ja eriloomakasvatusta. Viimeiseen en osannut keksiä käännöstä, mutta lyhyesti aine pitää sisällään eri tuotantoeläimien kasvatusta ja hyödyntämistä. Laskimme esimerkiksi kananmunan hintaa ensimmäisessä praksassa. Koska kävin avoimeen yliopistoon aikanaan solu- ja molekyylibiologian kurssin, minun ei tarvitse käydä sitä täällä ja näin sain vapautuksen kahdesta koulutunnista per viikko.

Anatomian opiskelussa muuttui oikeastaan lähes kaikki. Nyt meillä pitää olla omat skalpellit, pinsetit, vaihtoterät, labratakit ja hiussuojat, sillä menemme oikeaan labraan opiskelemaan eläinten lihaksia, sisäelimiä ja muita, eli leikkelemme preparaattimme itse. Kuulostaa varmaan hieman hurjalta, mutta ehdottomasti kyllä paras tapa oppia. Vielä emme ole päässeet tosin itse leikkaamaan mitään, mutta ehkä huomisesta alkaen sitten. Lisäksi suurin muutos on, että välitenttejä on nyt kuusi (syksyllä niitä oli neljä) ja kaikki ovat suullisia (syksyllä vain jotkut osat olivat). Hieman jännittää! Opiskeltavaa on huisin paljon enemmän, mutta onneksi kieli ei enää aiheuta niin suuria ongelmia kuin syksypuolella. Nyt vaan lukusuunnitelmaa kehiin! Se on varmaankin melko pakollinen, kun ottaa huomioon kuinka paljon välikokeita ja pieniä kontrollitöitä meillä on luvassa nyt keväällä. Histologiassa yksin niitä on ainakin kuusi tai seitsemän. Positiivisena puolena tosin voi sanoa, että eksamikaudella toukokuussa varsinaisia isoja kokeita ei ole kovinkaan montaa parin kurssin arvosanojen muodostuessa välitenttien keskiarvosta. Eli puolensa ja puolensa. Jatkuva opiskelu nyt kuitenkin ainakin omalla kohdallani toimii hieman paremmin pienine koealueineen, kuin satojen sivujen pänttääminen vasta kevään lopussa.

Perjantaina oli kuitenkin ehkä viikon jännittävin päivä, sillä vein Veetin paikalliselle Felivetin loomakliinikille kastroitavaksi. Juteltuani tammikuussa Jyväskylässä tutun eläinlääkärin kanssa tulin siihen tulokseen, että kyllä minä uskallan koiran kyseiseen toimenpiteeseen viedä ja ettei siitä sille ole haittaa. Niinpä menin sitten aamusta koiran kanssa klinikalle ja koulukaverini lähti kuskaamaan autonsa kanssa. Pakkanen, joka oli jo yli viikon huidellut ennätyskireänä, ei ainakaan huojentanut mieltä, kun auton käynnistymisen puolesta sai pelätä hetken. Onneksi pääsimme kuitenkin perille moitteettomasti, täytin paperit ja kun koira sitten nukutettiin, olin läsnä. Olin saanut aiemmin luvan seurata koko leikkauksen vierestä ja niinpä sain katsoa, kuinka ammattilaiset nukuttivat koiran, ajelivat siltä karvat ja pistivät lääkkeet. Sain myös itse pistää nahan alle yhden piikin kipulääkettä ja hieman meinasi hirvittää aluksi. On ihan eri asia piikittää sikaa koulun navetassa, kuin omaa koiraa! Mutta ohjeistuksen ollessa hyvä sain piikin sisällön onnistuneesti nahan alle.

Itse leikkaus oli loppupeleissä todella nopea ja siisti operaatio eikä kestänyt kuin vajaan tunnin. Yksi noin viiden sentin viilto riitti molempien kivesten poistoon ja itsestäni tuntui ihan uskomattomalta katsoa vierestä. Opin mm. ettei ketamiinin kanssa käytetä herätettä. Kun sain vielä kokeilla ultraäänellä hammaskiven poistoa ja kuulla kehut siitä miten hyvät hampaat Veetillä ikäisekseen koiraksi on, olin enemmän kuin tyytyväinen omiin kokemuksiini ja jätin koiran rauhassa heräilemään. Parin tunnin päästä noudimme kaverini kanssa sitten tokkuraisen koiran, jonka jalat eivät kantaneet ja jonka jalkojen väliin oli turvonnut lähes tennispallon kokoinen pussi nestettä. Kyseessä oli tosin ihan normaali reaktio vanhemmalle koiralle, mutta aika järkyttävän näköistä se oli silti. Koska Veeti ei tuntunut tunnistavan edes omaa kotirappuaan, kannoimme koiran kotona ylös asti ja jätimme makaamaan nukkumapaikalleen. Illan mittaan potilas hiljalleen virkosi, mutta esimerkiksi portaiden kiipeäminen oli tokkuraiselle ja kipeälle koiralle melkoinen haaste ensimmäisen ulkoilutuksen jälkeen. Rohkeasti herra kuitenkin selvitti haasteet ja vaikka seuraavana yönäkin jouduin kaksi kertaa koiran takia heräämään, paraneminen on lähtenyt käyntiin ihan suhteellisen sujuvasti. Ainoa suuri ongelma tuntuu olevan kauluri, jonka kaulaan saadessaan koira joka kerta tuijottaa äärimmäisen syyttävästi.

Paukkupakkasten lisäksi toinen poikkeuksellinen ilmiö ovat olleet Suomen presidentin vaalit, joihin olen törmännyt hämmentävän paljon ottaen huomioon, kuinka vähän minua politiikka kiinnostaa. Tänään on virallinen toisen kierroksen äänestyspäivä Suomessa, mutta me tartolaiset äänestimme halutessamme täällä ennakkoon. Itse kävin viikko sitten perjantaina inkerinsuomalaisten talolla äänestämässä elämäni ensimmäistä kertaa ulkomailla. Toimepide oli nopea ja helppo, joten kokemuksesta jäi hyvä mieli. Tänä iltana sitten vain tuijottelemaan YLEn Areenasta tuloslähetystä jossain vaiheessa.

Olen myös tällä viikolla havahtunut taas kesätöiden hakemiseen ja voin kyllä sanoa että se on joka hemmetin vuosi samanlainen urakka. Jyväskylän kaupunki avasi kesätyöpaikkahakunsa tällä viikolla ja lisäksi olen myös lähettänyt varovaisen toiveikkaana pariin eläinalaan liittyvään paikkaan avointa hakemusta ja CVtä. Toivottavasti täksi kesäksi saisin oikeasti oman alan töitä, se olisi parin puhelinmyyjäkesän jälkeen enemmän kuin toivottavaa. Ja pääsisin samalla näkemään vihdoin ja viimein omaa alaani myös käytännössä.

Näillä eväillä siis kohti kevättä. Pitkä kevät tulossa, mutta onneksi siihen mahtuu paljon positiivista ja jännittävää uutta asiaa!

".... silti niin monet ei jaa onneain."

Näin se sitten vain on, että kuukauden päästä edellisestä kirjoituksestani on syyslukukausi tullut tiensä päähän. Neljän viikon tenttirutistus oli ja meni, samoin pikkujoulut, itsenäisyyspäivät, jouluvalmistelut ja lukemiset. Kaiken kaikkiaan olo on täysin epätodellinen nyt, kun istun oman huoneeni oven edessä, Suomen kodissa ja ihmettelen ulkona avautuvaa tähtikirkasta taivasta pikkupakkasen kera. Ei tätä tosin kunnon jouluksi, tai talveksi voi kutsua mustan maan ja epätodellisen lauhan sään puolesta, mutta muutenkin fiilis on outo näin aattoiltana, kun vihdoinkin löydän itselleni aikaa ja jaksamista koota viimeisten viikkojen tapahtumat yhteen.

Pikkujoulut Turussa olivat ja menivät. Viikonloppu oli aivan mahtava, vaikka petyinkin toivoessani mahdollisesti edes jotain pientä häivähdystä lumisateesta, tai muuten jouluisesta tunnelmasta. Kaverit kuitenkin osasivat tehdä olostani pitkästä aikaa ihanan rentoutuneen ja saivat minut unohtamaan jopa maanantaina kummittelevan liigesien eli nivelten välitentin, johon valmistautuminen jäi sattuneista syistä erittäin huonoksi. Leivoimme pipareita, söimme paljon epäterveellistä ruokaa ja katsoimme seka keikka-dvdtä että Disney-leffoja. Huumoriarvo, samoin ystävien korvaamaton tuki tuntuivat tosi ihanilta ja antoivat uskoa, että kyllä minä vielä kuukauden jaksan. Myöskin lentomatkat menivät hienosti tietyistä pienistä säikähdyksistä huolimatta turvatarkastuksessa. Olin nimittäin kokonaan unohtanut nesteiden vientirajoitukset käsimatkatavaroihin. Noh, tietyllä kikkailulla siitäkin selvittiin, mutta muistanpahan jatkossa hyvinkin selkeästi tsekata painorajoitusten lisäksi myös ne putelit.

Seuraavana maanantaina ollut liigesien välitentti alkoi jälleen suullisella osiolla. Tilanne oli jälleen vähintään yhtä hermostuttava kuin ensimmäisellä yrittämällä ja totaalinen balck out tuli koettua kesken kuulustelun, kun põlveliigesen eli articulatio genuksen nimi katosi kokonaan päästä. Mietittyäni varmaan 20 sekunttia täysin hiljaa ja käskettyäni pään sisällä riiteleviä ääniä hiljentymään niiden karjuessa vääriä vastauksia sain kuin sainkin itseni kasaan ja puserrettua oikean nimityksen ulos. Kävelin takaisin luokkaan voittajafiiliksin ja pakko oli tuulettaa. Verrattuna edelliseen suulliseen osioon, nyt meni ekalla läpi! Edistystä siis myös hermojen kanssa! Kirjallinen osio ei sitten mennytkään yhtä hehkeästi, vaan vaikutti varsin lahjakkaasti menneen metsään, kun kuvassa piti osata nivelsiteiden ja muiden lisäksi myös luiden nimet, joiden kertaaminen oli kaikessa opiskelussa täysin unohtunut. Teoriassa osasin vastata vain yhteen tehtävään kunnolla. Keskiviikkona tulosten myötä yllätys oli siis melkoinen, kun sainkin kuulla läpäisseeni teorian ja että kuva pitäisi uusia. Olin odottanut päinvastaista, joten itseasiassa tulos oli melkoinen helpotus. Enää yksi ainoa kuva minun ja ensimmäisen anatomian eksamin välissä! Hieman siinä kyllä tuli voittajafiilis, vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että kyllä näistä selviää.

Maanantaina myös joulu tuli etuajassa, kun Nightwish-shop toimitti ennakkotilaamani Imaginaerumin kaksi päivää ennen varsinaista ilmestymistään. Kun päivä oli muutenkin ollut melkoisen jännä, en voinut hillitä kiljaisuani rappukäytävässä saadessani paketin kouraani. Pahoittelut naapureille, jos heidän mielenrauhansa järkkyivät, tarkoitus ei ollut. Ensinnäkin, en ollut edes unelmoinut, että voisin saada levyni samalla viikolla, kuin se julkaistaisiin Suomessa (Sonata-shopin melkein kolme viikkoa kestänyt postitus oli edelleen tuoreessa muistissa) ja toiseksi, levynhän piti jokatapauksessa ilmestyä vasta keskiviikkona! Seuraavan reilun tunnin vain kuuntelin, annoin korvieni tarkkaavaisesti poimia sävelet, luin sanoja ja nautin. Ja voi vitsi kun on hyvä levy! Oikeasti! Siis nyt viimeistään alkoi vahvistua se, että jollekin reissulle on päästävä, mutta Suomen keikat nyt ovat todennäköisimpiä, sillä Euroopan rundi sattuu vähän pahempaan saumaan silloin loppukeväästä. Mutta katsellaan, katsellaan. Jokatapauksessa ei ole varmaankaan yllätys, mikä on ollut ahkerassa kuuntelussa nyt viimeaikoina.

Tiistaina teimme toisen kerran kolmen tytön porukalla reissun Tarton kodittomien eläinten kotiin, Varjupaikkaan. Vierailu ei ollut yhtä sydäntäsärkevä kuin ensimmäisellä kerralla ja nyt pystyin jopa tarkastelemaan koiria suht neutraalisti, vaikka uudet tulokaspennut meinasivatkin varastaa sydämeni. Useimmat koirat olivat todella iloisia, leikkisiä ja halukkaita sosialisoimaan ihmisen kanssa enkä voinut kuin kysyä itseltäni toistamiseen, miksi näin hienot eläimet eivät löydä rakastavaa kotia? Peukut ovat edelleen pystyssä, että mahdollisimman moni koira saisi rakastavan omistajan. Itselläni siihen ei vielä ole mahdollisuuksia, ei ennen kuin saan asiat kuntoon Veetin kanssa, mutta toivon silti, että joku muu vastuullinen omistaja löytäisi tuon paikan kautta itselleen karvaisen kaverin. Toivottavasti näin käykin ja mahdollisimman pieni osa näistä hienoista eläimistä päätyy lopetettavaksi.

Keskiviikkona eksyin jälleen Fennican saunailtaan Tamperemajalle ja sitä kautta osakuntakavereiden houkuttelemana torstai-iltana perinteiseen Tarton yliopiston vuosipäivän soihtukulkueeseen. Alkuun tosin olin aivan varma, että olin väärässä paikassa, sillä ketään tuttuja ei näkynyt paikalla, mutta onneksi löysin lopulta oikean porukan. Soihtukulkueessa ihmiset nimensä mukaisesti kantoivat soihtuja osakunnittain lippujensa alla, värienkantajilla oli lakit päässä ja lauloimme kaikki osakunnat omasta laulikusta lauluja. Kaunis tapahtuma ja kovin mielenkiintoinen! Ensi vuonna voisi kokeilla uudelleen.

Sunnuntaina kävimme tyttöporukalla hieman kulttuurisoitumassa, sillä teimme retken paikalliseen Vanemuine Teateriin ja menimme katsomaan Pähkinänsärkijäbalettia. Kokemus oli aivan uusi, sillä itse en ollut koskaan ennen käynyt baletissa ja esitys teki kyllä vaikutuksen kauneudellaan. Kannattaa siis ehdottomasti mennä katsomaan, jos vain saatte mahdollisuuden. Ennen kaikkea minua kuitenkin yllätti se, miten kovasti katsomossa oli hyvinkin pieniä lapsia. Törmäsin mm. koirakouluttajaani tyttärensä kanssa ja oli todella hassua nähdä häntä täysin erilaisessa ympäristössä.

Seuraavalla viikolla tenttiputki pyörähti sitten kunnolla käyntiin heti maanantaina latinan kokeella ja anatomian kuvan ensimmäisellä uusintayrityksellä. Onneksi lukujärjestys sentään oli jo keventynyt huomattavasti erinäisten aineiden loppumisen myötä, mutta itseä kyllä kieltämättä hieman mietitytti, saisinko kaikki kokeet tehtyä aikataulussa ilman uusintoja. Tavoitteenani kun oli mahdollisimman pitkä joululoma Suomessa ja näin ollen toivottavasti mahdollisimman vähän uusintoja mihinkään suuntaan. Latinan kokeessa sai onneksi käyttää materiaaleja ja olin melko hyvät muistiinpanot tehnyt, sekä kerrannut tehtävien avulla, mutta silti jäi hieman pelottamaan kokeen jälkeenkin. Viikkoa myöhemmin sain sitten tietää, että olin läpäissyt, kun ÕISiin (meidän paikallinen nettipalvelu) tuli suoritusmerkintä arvestatud eli hyväksytty. Hyvä minä!

Anatomian kuvan uusiminen puolestaan ei mennyt yhtä hohdokkaasti, vaan ryssin jo toisen kerran kuvan ja vieläpä samasta nivelestä, kannaliigesestä. Onneksi heti seuraavana päivänä sai yrittää uudelleen. Tosin maanantai-illan lukemismotivaatio oli niin alhaalla ja pänttääminen tuntui pakkopullalta, joten kämppiksen hetken ajan kyseltyä tulin siihen tulokseen että meni miten meni, en jaksaisi enää päntätä. Seuraavana päivänä menin sitten uudelleen ja en tiedä tekikö opettaja piruuttaan, vai oliko se vain jotain tosi erikoista tuuria, mutta sain kolmannen kerran kannaliigesen kuvan. Tällä kertaa olin kuitenkin oikein sisuuntunut ja naputtelin kaikki nimitykset kuvaan oikein muutamaa kirjoitusvirhettä ja latinankielistä termin osaa lukuunottamatta. "Kõik on korras. Siis soovite tulla eksamile", sanoi opettaja ja tämän myötä sain vihdoinkin luvan tulla anatomian eksamille tammikuussa. Aivan mahtavaa! Iso kivi putosi tämän myötä sydämeltä. Kun vielä biometrian ensimmäinen testin osa, teoria, meni yli odotusten, fiilis oli loistava.

Tiistai oli samalla myös Suomen 94. itsenäisyyspäivä, vaikkei kokeiden ja normaalin työpäivän takia siltä tuntunutkaan. Sinänsä harmitti, etten voinut suuremmin juhlistaa itsenäistymistä kotiin päin, mutta illalla kokoonnuimme syömään Fazerin sinistä ja karjalanpiirakoita sekä muita herkkuja ja katselemaan linnanjuhlia porukassa. Naurua, tyttöenergiaa, hyvää mieltä ja tietynlaista rentoutumista ennen seuraavia koitoksia oli ilmassa ja se oli itseasiassa vain hyvä, vaikka takaraivossa hakkasivatkin jo ensiviikon fysiikan ja botaniikan eksamit sekä biometrian kokeen käytännön osa. Illalla sitten kävellessämme kotiin alkoi vihdoinkin sataa lunta ja luonnollisesti joukko suomalaisia tyttöjä villiintyi tästä niin, että suorastaan kiljuimme Tarton myöhäisillassa astellessamme pitkin katuja. Vielä kun laitoin koiraa ulkoiluttaessani soimaan Nightwishin uusimmalta avausraita Taikatalven, tunnelma oli suorastaan maaginen.

Nyt, kun tenttien sumasta on tullut todellisuutta, olen vasta tajunnutkin, kuinka paljon apua Jyväskylän yliopistossa opiskelluista kemian perusopinnoista sekä hajanaisista solu- ja molekyylibiologian kursseista on oikeasti. Olen nimittäin paitsi saanut mainitsemani hyväksiluettua ja näin ollen vapautuksen niistä täällä, myös osannut opettaa muita. Viimeviikon perjantaina olin apuopettajana kokonaisen illan useammalle luokkakaverilleni kemian parissa, seuraavan viikon keskiviikkona sama jatkui uudelleen. Jotenkin se, että en ole aivan kaikkea kemiasta oppimaani kerennyt unohtamaan tuntuu ihan hyvältä, tulipahan niitä tahkottuakin aikanaan pääsykokeita varten. Näyttää se vähän niin olevan, että myös niillä asioilla, joille en vuosi sitten nähnyt mitään tarkoitusta, ovat saaneet merkityksen Tarton opiskelujen myötä.

Torstaina juhlittiin SUOLETin pikkujouluja ja me ykköset olimme järjestämisvastuussa. Minä olin kämppiksen ja toisen kaverin kanssa lupautunut koristeluvastaavaksi, joten kävimme vapaapäivän kunniaksi ostamassa koristeet ja hieman ruokaa kaupasta. Sitten nopea laittautuminen, hieman askartelua ja koristelemaan. Pikkujoulut onnistuivat lopulta oikein kivasti, porukkaa kävi ja sain "joulupukiltamme" lahjaksi päänhieromavispilän. Myös omat neulomani lapaset menivät hyvään käyttöön summassa jaettujen lahjojen myötä. Ennen jatkoja oli vielä aika mennä hetkeksi keskikaupungille ja kuvata raekojaplatsin kertakaikkiaan häikäisevän kauniit jouluvalot, joista en ole aiemmin mitään sanonutkaan. Tässä muutama esimerkki:

Juhlat juhlien perään jatkuivat seuraana päivänä, kun Fennica juhli hieman myöhässä Suomen itsenäistymistä. Vaikka itse juhlat olivat vasta illalla, valmistautuminen aloitettiin jo päivällä. Itselläni oli tarkoituksena pistää vanhojentanssiaismekkoni, jonka toin viimeiseltä Suomen vierailultani mukanani. Alkupäivästä luin kokeisiin, mutta huomion varasti varsin pian prinsessailu ja siihen valmistautuminen. Pitää kyllä sanoa, että pidän kyseisestä mekosta edelleen ja siksi onkin aina yhtä mukavaa saada tilaisuus käyttää sitä. Kun sitten suihkussa oli käyty, hiukset laitettu, meikattu ja mekot laitettu päälle vilkaisin ulos vain nähdäkseni, että siellä tuuli ja satoi tuiskuamalla märkää lunta. Muuten hyvä, mutta juhlamekon kanssa tuollainen on hieman huono yhdistelmä, itsetehdyn juhlakampauksen kanssa tappava. Niinpä luovutin bussissa lässähtäneen nutturan kanssa taistelun ja heitin hiukset hieman enemmän auki. Lopputulos oli kuitenkin ihan hyvä ja viihdyin illan ajan mekossani ennen kuin palasin kotiin myöhemmin. Juhlat olivat oikein kivat ja viihdyin kovasti.

Lauantai meni sitten melko napakasti lukemisen parissa, tai ainakin yritin kovasti. Botaniikan eksami tulisi olemaan maanantaina, joten tarkoitus oli hieman opiskella sitä varten. Turnausväsymys alkoi kuitenkin jo näkyä, sillä lukemisen kiinnostus tuntuu eksponentiaalisesti vähenevän jokaisella tentillä. Yritys kuitenkin oli kova. Tulisihan minulle varmasti vielä vastaavia tenttiputkia tulevaisuudessa.

Sunnuntaina oli aika hieman tuulettaa lukupäätä, sillä lähdimme parin koulukaverin kanssa Tallinnaan katsomaan joulutoreja. Tarton omat joulutorit olivat tänä vuonna peruttu vähäisen osallistujamäärän takia, joten pakko sitä joulufiilistä oli siis lähteä hakemaan muualta. Aamu kuitenkin alkoi kaikkea muuta kuin hienosti, sillä nukuin pommiin ja lähdimme möhläykseni takia tunnin myöhässä. Onneksi kaverini eivät asiasta pahastuneet, itseä kyllä hävetti! Matkustus sujui kuitenkin onneksi lopulta ongelmitta ja Tallinnassa perillä käytimme kalliin taksin ja pitkän kävelymatkan sijasta ratikkaa, jolloin pääsimme ihan vanhan kaupungin keskustaan. Löysimme muutaman kauppamutkan kautta itse torialueen ja kiertelimme aikamme. Kävimme vielä syömässä intialaisessa ravintolassa ja kun olin löytänyt muutaman joululahjakin, reissu oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut. Tallinnan joulukuusi ei tosin ollut puoliksikaan niin hieno kuin Tarton vastaava, eivätkä jouluvalot vetäneet vertoja myöskään, mutta joulutunnelma onnistui kuitenkin hetkeksi tavoittamaan meidät opintojen keskeltä.

Palautus arkeen tapahtui seuraavana päivänä botaniikan eksamin myötä. Eksami oli suullinen, eli opettajalle pitäisi itse esittää suullisesti lapulle kirjoittamansa muistiinpanot tietystä aiheesta. Vaikka vanhemmat opiskelijat olivatkin sanoneet eksamia suht helpoksi läpäistä, hermolin ennen omaa vuoroani ja koetin lueskella, vaikkei päähän oikein tuntunut uppoavan mitään. Lopulta minulla oli varsin rajallinen tietämys, mutta tietyt asiat osasin paremmin. Niinpä en ollut uskoa hyvää tuuriani saadessani käteeni kysymykset juuri niistä aiheista, jotka osasin hieman paremmin. Menin paikalleni, kirjoitin hirveässä kiireessä omat ajatukseni paperille ja sitten menin esittämään vastaukset opettajalle. Koko keskustelutilanne ei kestänyt kuin ehkä vartin, jonka jälkeen opettaja sitten ilmoitti, että saan A:n, parhaan mahdollisen arvosanan asteikolla F:stä A:han. Olo oli aivan huima! En ollut uskoa todeksi, että hermoiluni oli taas osoittautunut täysin turhaksi. Voittajaolo jälleen, siihen tunteeseen voisi jo hiljalleen alkaa tottua, vaikka nuolaisemisesta ja tipahtamisesta kertova sanonta onkin vakaasti juurtunut takaraivoon.

Seuraavana päivänä oli jälleen koe, tällä kertaa biometrian kokeen praktillinen osa. Tähänkin kokeeseen olimme valmistautuneet porukalla aiemmin, tutkineet vielä viimeisiä juttuja ennen ja puhuneet mahdollisista erilaisista jutuista. Varsinaisesti meidän ei onneksi tarvinnut osata kokeessa mitään ulkoa, vaan materiaalit saivat olla mukana avittamassa ja praksojen ohjeista sai katsoa apua siihen, miten se t-testi nyt tehtiinkään ja missä tapauksessa piti käyttää regressioanalyysiä. Ainoastaan kaverin konsultointi oli kielletty. Niinpä koe tuntui loppupeleissä paljon helpommalta, vaikka siitäkin olin alkuun kuullut jos jonkinlaista pelottelua. Taas kerran todiste siitä, ettei vanhempien opiskelijoiden ihan kaikkia puheita kannata ottaa todesta. Perjantaina tuli sitten tieto, että olin saanut kyseisen kokeen läpi ja saanut jälleen A:n! Aivan uskomatonta, miten minä nyt näin hyvin olin pärjännyt! Mutta en valita, tavoitteena oli vain päästä kokeistä läpi ja hyvät arvosanat nyt ovat aina vain plussaa. Tuntui tosi hyvältä, kun vihdoin seitsemästä kokeesta oli enää yksi jäljellä, mutta samaan aikaan ajatus joululomasta oli jopa hämmentävän epätodellinen. Tunnetta vahvisti kämppiksen kotiinlähtö seuraavana päivänä minun jäädessäni vielä Tarttoon sunnuntaihin asti. Aikomukseni kun oli tehdä fysiikan eksami perjantaina. En edes kerinnyt tehdä joululahjaa, joten sekin piti laittaa perässä myöhemmin.

Perjantaiseen fysiikan eksamiin luku tuntui heti alusta asti olevan täysin tuhoon tuomittua. Kävin kyllä ahkerasti kertauskysymysten kimppuun, mutta kohtalotovereiden tsemppauksesta ja omasta ruoskimisesta huolimatta aihe alkoi varsin nopeasti maistua puulta. Koska kyseessä oli jälleen eksami, josta olin kuullut hyvin vaihtelevaa palautetta vaikeustasonsa suhteen, mietitytti tosissaan, kuinka selviäisin kahden vuoden Galenos-fysiikan pänttäämisestä huolimatta. Perjantaina sitten menin ja huomasin varsin nopeasti, että tentti olikin jälleen paljon vähemmän pelottava kuin alunperin olin ajatellut. Melko varma läpäisy tuli jo kolmen suht oikein tehdyn tehtävän perusteella. Tunnissa selvisin ulos ja tajusin, että nyt hemmetti vieköön alkoi todellakin loma. Tentin tulokset tulisivat maanantaina, mutta mitä väliä. Loma! Jotain uskomatonta. Illan kruunasi Fraternitas Fennican jouluolutpöytä, joka oli kokemuksena aivan mahtavan kiva, tosi hienoa että menin mukaan! Olen alkanut muutenkin kiinnostua osakuntatoiminnasta sen verran enemmän, että ehkä tässä joku kaunis päivä liityn itsekin värienkantajiin, jahka löytyy sellaiselle sopiva rako. Onhan minulla jo fennicusten keskuudessa ihan akateeminen äitikin.

Viimeinen lauantai ennen Suomen joululomaa meni kiireisesti joululahjaostoksilla. Kipitimme kaverin kanssa Lõunakeskusta ympäri ja iloiseksi yllätykseksi myös Tarton vanhaan keskustaan oli pystytetty kojujen ketju, samaisia käsityöläisiä kuin silloin joskus syksyn alussa. Kävin metsästämässä itselleni kyseisten kojujen kätköstä soljellisen hupulla varustetun villaviitan, jollaisesta olin haaveillut oikeastaan syksyn alusta asti. Lisäksi myös useampi viimehetken joululahjaidea löysi tiensä laukkuun. Illalla sitten saapuivat Suomesta isä, veli ja tämän tyttöystävä, jotka olivat tulleet noutamaan minut kotiin. Kävimme pikavisiitillä Lõunakeskuksessa uudelleen ennen painumista nukkumaan. Seuraavana aamuna sitten koko aamu meni valmisteluiden parissa, sillä minun piti vielä pakata loppuun, kastella kukat, kytkeä sähköt pois päältä ja imuroida. Lopulta kaikki kuitenkin tuli laitettua kuntoon ja suljin hyvillä mielin ovet lukkoon seuraavan noin kuukauden ajaksi. Näkisin seuraavan kerran rakkaan asuntoni ensi vuoden puolella, toivottavasti lomakausi menisi myös sille hyvin!

Matka takaisin Jyväskylään sujui varsin vaihtelevassa säässä, mutta turvallisesti. Ja vaikka se olikin pitkä kuin nälkävuosi jälleen kerran, kotiin oli aivan mahtavan ihanaa palata. Kun vielä seuraavana päivänä sain kuulla saaneeni fysiikan eksamista B:n, saatoin aloittaa lomailun oikein olan takaa. Muutama englannin pieni rästitehtävä tosin edelleen kummittelee takaraivossa, ne pitäisi vielä rutistaa mahdollisimman nopeasti. Mutta joululoma kuitenkin alkoi ostoksineen ja sukulaisten tapaamisineen ja tulee vielä ainakin toistaiseksi jatkumaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ilman stressiä tulevista kahdesta eksamista, jotka ovat tammikuussa. Minullahan ei yhtäkään ole uusittavana ajalta ennen joulua, sillä sain kaikki läpi! Hyvä minä! Mahtava suoritus ja hämmentävän putkeen mennyt tenttikausi, ei voi muuta sanoa.

Otsikkoni ja siitä jatkuva lainaus tiivistävät parhaiten viimeistä neljää viikkoa ja oikeastaan koko tätä syksyä kuvavaavat tuntemukset. Olen muuttunut paljon tämän syksyn aikana ja saanut enemmän kuin voisin kuvitellakaan. Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, miten hyvin minulla ovat asiat tälläkin hetkellä. Minä olen kokenut tänä syksynä elämäni huimimman seikkailun, tai oikeastaan vasta alun siitä. Vuosi tai kaksi taaksepäin en todellakaan olisi missään nimessä ollut valmis muuttamaan ulkomaille haluamani ammatin perässä. Ja nyt yhdessä syksyssä olen saanut melkein enemmän kuin osaisin ikinä haaveilla. Minulla on ihania ihmisiä ympärilläni koulu täynnä, kotona odottavat ymmärtäväiset tukijoukot ja vaikka tähän syksyyn on mahtunhut myös muutama isompi tunnemyrsky, niin olo on näin vuoden loppuessa seesteisen tyyni. Nyt alkaa tuntua siltä, että minä kyllä selviän myös keväästä, vaikka sitten se tuottaisikin enemmän töitä kuin syksy. Olen mennyt täysin tuntemattomaan maahan, oppinut uuden kielen ja opiskellut sillä, asunut ensimmäistä kertaa yksin ja kämppiksen kanssa ja ottanut ensiaskeleeni tiellä kohti parempaa koiranhallitsijaa. Veetin kanssa on alamäistä huolimatta tapahtunut koirakouluttajan oppien kanssa selkeää edistymistä ja jaksan olla toiveikas, että jatkossa löydämme yhteisen sävelen entistä useammin. Opiskelut ovat menneet tänä syksynä enemmän kuin putkeen, minua odottaa tammikuussa pitkä Suomi-loma ennen kahta eksamiani. Tietyt vuoden aikana tapahtuneet isommat myrskyt tunne-elämän puolella ovat vihdoinkin ainakin osittain laantuneet, samoin omat päänsisäiset tuulenpuuskani. Kaiken kaikkiaan näin vuoden lopussa voin sanoa, että elämä hymyilee. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta hymyilee kuitenkin. Ja minä vastaan niin ikään hymyllä takaisin.

Blogini jää tämän megapostauksen myötä joulutauolle ja palaa aikaisintaan eksamikauden alussa tammikuun loppupuolella. Siihen asti toivotan tämän kuvan ja yhden lempijoululauluni sanojen myötä kaikille ihmisille rauhallista, ihanaa joulua ja onnea ja menestystä tulevalle vuodelle 2012!

Niityllä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virta, lapsuuden sadut.
Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt
Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan
Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton
Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi
Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on

Tahtoisin päästä paimenten mukaan,
unohtaa kiireen ja melun rasittavan.
Aamu kun koitti, tiesikö kukaan,
tuo ensi joulu sai muuttaa historian.

Joulu on taas...

Ikuisen joulun, jos tahdot löytää,
sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan.
Et löydä kultaa, et juhlapöytää,
löydät vain seimen ja tallin koruttoman.

Joulu on taas...

Jaaha, taisi se lupailtu päivitys sitten antaa odottaa itseään melkein kolme viikkoa. Turhahan sitä on ääneen sanoa, mutta mainiten nyt kuitenkin, että aika on liitänyt kuin siivillä. Hetkeäkään ei ole ollut rauhaa kirjoitella tänne ajatuksen kanssa ja jakaa kuulumisia. Tähän noin 20 päivään on mahtunut kansainvälistä koiranäyttelyä, ensimmäinen matkustus Suomen puolelle sitten syyskuun, välikoetta, musiikkihehkutusta, taistelua alkavaa flunssaa vastaan ja paljon koirailua. Eli kyllä, olen oikeasti ollut aika kiireinen näiden asioiden kanssa! Eli uskokaa vain huviksenne, etten pidä teitä jännityksessä ja pihtaa näitä kuulumisiani vain periaatteesta, vaan olen oikeasti ollut väga tubli ja täystyöllistetty. Eikä rauhaa näy vielä ensi viikonloppunakaan. Joulu on lähestymässä kovaa vauhtia, Raekojaplatsille pystytetään kuulema tänä viikonloppuna joulukuusi ja joulutorit avautuvat sunnuntaina ensimmäisen adventin myötä. Huimaa! Olen oikeasti asunut täällä kohta puolikkaan lukuvuoden. Outo ajatus. Miten tämä syksy onkin juossut ohi näin nopeasti?

Aloitan tapahtumien kertomisen kauimmaisista, eli Tarton Kansainvälisestä koiranäyttelystä kahden ja puolen viikon takaa. Olin siis ensimmäistä kertaa virolaisessa koiranäyttelyssä lauantaina 5.11. Jokavuotinen perinteeni on ollut Jyväskylän KV jo monta vuotta ja tulinkin jo harmitelleeksi, etten tänä vuonna kyseiseen tapahtumaan pääse, kunnes sain tietää mahdollisuudesta tutustua oman uuden kotikaupunkini koiranäyttelyyn. Tartuin tilaisuuteen ja lähdin tulostettujen aikataulujen kanssa lauantaina aamusta katsomaan tapahtumaa. Sisäänpääsy, huimat yksi euroa, veti kyllä hyvällä tavalla sanattomaksi. Todellakin opiskelijalle sopiva budjetti! Suurimmat  ja silmiinpistävimmät erot suomalaiseen koirakulttuuriin löytyvät ehdottomasti näyttelyn järjestämisen mittapuista. Tarton messuhalli, jossa näyttely pidettiin, oli todella pieni verrattaen esimerkiksi Jyväskylän pavilijonkiin. Tilaa liikkumiseen ei juuri ollut ylimääräistä ja hallissa oli varsin kuuma. Toinen huomio oli se, miten paljon tapahtumassa oli suomalaisia osaanottajia. Ainoat puhuttavat kielet, joita itse kuulin, olivat suomi, venäjä ja viro. Kertoo melko paljon osallistujien kansallisuusjakaumasta. Hieman harmitti kyllä katsoa kehissä juoksevia dobermanneja ja muita, joiden korviin ja häntiin ihminen oli mennyt koskemaan. En ole koskaan pitänyt häntien tai korvien typistämisestä, ellei kyseessä sitten ole eläinlääkärin päätöksellä tehty välttämätön toimenpide ja niinpä venäläisten koirien (Suomessahan typistys on kielletty) katsominen sai vähän pahalle tuulelle. Onneksi labradorikehät, suomalaisten tapaaminen ja koulukavereiden hyvä menestys koiriensa kanssa palauttivat mielen takaisin korkeammalle. En valitettavasti löytänyt itselleni, tai Veetille mitään mukavaa tavaraa, joten shoppailu jäi toiseen kertaan. Lähes koko päivä meni näyttelyhumussa ja maanantaina odottava, jo hieman takaraivossa kummitteleva kolju luude (pään luiden) tentti hävisi hetkeksi ajatuksista kokonaan.

Sunnuntai meni sitten suurimmaksi osaksi opiskelujen parissa. Koiratreenitkin oli peruttu suurimman osan treenikavereista ollessa näyttelyissä koiriensa kanssa. Itse olin varautunut treenaamaan tänäänkin agilityt, vaikka toko viikko sitten loppuikin ja olinkin vähän pettynyt, kun emme päässeetkään radalle. Edellisen viikon hyvä menestys oli vielä mielessä ja olisin halunnut päästä kokeilemaan, jatkuisiko meidän hyvä putkemme. Nyt oli tyydyttävä vain panikoimaan huomista välikoetta, sillä vaihteeksi pää tuntui taas täysin tyhjältä ja kaikki mahdollisesti aiemmin opiskeltu vuotavan hitaasti pienestä reiästä ulos. Ei sillä, mielestäni koljun tentti on alueensa puolesta minusta tähän mennessä haastavin välikoe, joten ei mikään ihmekään. Kasvaahan luettavakin sitäpaitsi eksponentiaalisesti mitä pidemmälle syksyä mennään.

Maanantaina oli sitten itse toiminnan aika ja hieman jäivät ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta kokeesta olisi jälleen saanut paljon vaikeamman, jos opettaja vain olisi halunnut, mutta toisaalta taas tuntui, että unohdin helppojakin juttuja. Onneksi se kuitenkin oli vihdoinkin ohi. Sen sijaan muita tenttejä tuntuu pukkaavan nyt kuin sieniä sateella ja laskeskelin, että kaiken kaikkiaan teen syksyn aikana vielä seitsemän erilaista koetta ennen joululomaa, mukaanlukien kaksi isompaa eksamia joulukuun viimeisellä viikolla ennen kotiin lähtöä. Töitä siis riittää! 

Sain myös mielenkiintoista sähköpostia, kun eräs virolainen koirakouluttaja vastasi vihdoinkin minulle sähköpostilla. Olin aiemmin syksyllä ottanut häneen yhteyttä ja kysynyt, voisinko mahdollisesti saada muutaman yksityiskoulutustunnin Veetin kanssa. Koulukaverini oli suositellut tämän naisen opetusta ja kehunut, että hän olisi oikein pätevä. Lisäksi hän opettaa naksuttimella, joka minua kiehtoo henkilökohtaisesti. Ja koska kaverini oli saanut melkoisesti apua, ajattelin itsekin kysäistä. Noh, ei vaadittu kuin muutama sähköposti ja seuraavaksi rupesimme sopimaan mahdollista ensimmäistä tapaamisaikaa. Oli suorastaan huimaa ajatella, miten helposti asia järjestyi ja en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä me vihdoinkin löytäisimme Veetin kanssa kohta puoleen yhteisen sävelen. Tällä viikolla emme tosin voisi vielä aloittaa, menisin nimittäin Suomeen loppuviikosta, mutta seuraavalla sitten! Odotan innoissani, mitä tapaamisestamme tulee.

Tiistaiaamun botaniikan luento piristyi huomattavasti, kun nettiin ilmestyi jotain pitkään odottaamani, jonka tulemisen olin melkein kerennyt jo unohtaa. Nightwish on työstänyt uutta levyä levytystauolla kaksi vuotta, edellisenkin levyn ilmestymisestä on neljä vuotta, joten uuden marraskuun lopussa ilmestyvän levyn, Imaginaerumin, ensimmäistä sinkkua on odotettu kuin kuuta nousevaa. Kun huomasin sitten, että Storytime oli vuotanut nettiin päivää liian aikaisin, en voinut mitään itselleni. Pistin napin korvaan ja annoin opettajan puheen hukkua musiikin alle. Ei sille vain mitään voinut, että aloin hymyillä tyhmänä ja kylmät väreet menivät pitkin käsivarsia. Voi vitsi! Aivan mahtavaa! Ensifiiliset olivat niin innostuneet, että hyvä kun en pyörinyt tuolilla saman tien. Taisi koulukavereilla olla hauskaa luennon jälkeen, kun hymyilin naantalin aurinkona ja selitin kädet heiluen. Musiikillista innostusta johonkin bändiin on vaikea selittää sellaisille, jotka eivät asiasta tiedä, mutta kohtalotoverit kyllä varmasti ymmärtävät nämä muutamat hehkutuksen täyteiset lauseet. Koska tuo sinkku lupaa niin hyvää! Voi mitä kaikkea sieltä vielä voikaan odottaa!

Loppupäivä meni musiikki-ilmiöstä toipumiseen. Iltapäivällä kipitin ympäri kaupunkia ostelemassa mahdollisia Suomen tuliaisia ja hoitamassa muutaman juoksevan asian ennen matkaa. Kämppikseni lähtisi niin ikään Suomeen viikonlopuksi, tosin jo päivän aiemmin kuin minä. Olisin siis yhden päivän aivan itsekseni koiran kanssa. Tietoisuus siitä, että viikonloppu alkaisi jo huomenna, tuntui todella hyvältä ja auttoi skarppaamaan nämä pari viikon ensimmäistä ja samalla pisintä päivää. Plus että ilmestyisihän Storytimesta ihan varsinainen sallittukin versio nettiin. Sitten sitä ainakin voisi kuunnella Youtubesta aivan niin monta kertaa kuin itse haluaa.

Keskiviikkona sitten alkoi viikonloppu. Hieman epätodelliseltahan se tuntui, mutta koulun jälkeen pääsin pakkailemaan kotiinlähtöä varten. Fiilikset Jyväskylään matkustamisesta olivat kuitenkin mukavan levolliset. Olin käynyt kotona viimeksi syyskuun alussa hakemassa koiran ja silloin päällimäiset tunnot olivat olleet hieman sekavat. Nyt olin ainoastaan iloinen ja onnellinen, että pääsisin näkemään kaikkia ihania ihmisiä kotipuolessa, viettämään muutaman päivän perheen ja hyvän ruuan parissa, tutuissa maisemissa. Veeti lähtisi mukaani. Olin hankkinut koiralle edellisenä perjantaina matolääkkeet ekinokokkoosia vastaan eläinklinikalta ja varannut kaikki paperit valmiiksi. Paluumatka Tarttoonkin oli järjestetty, menisin toisen suomalaisen opiskelijan autossa. Illalla viimeistelin vielä matkaa tekemällä parin viikon päähän tuleville pikkujouluille lahjaa.

Torstaina heräsin ajoissa, söin, kytkin sähköt pois päältä kämpästä, käytin koiran ulkona ja puolen päivän aikoihin lähdin bussijaamaa kohti ison laukun ja koiran kanssa. Veeti oli aivan innoissaan matkustamisesta, kuten arvata saattaa, ja pyöri kuin hyrrä. Onneksi matkustaminen Tallinnaan sujui kuitenkin paljon paremmin kuin viimeksi koiran rauhoittuessa bussin lattialle nukkumaan ja minun jutellessa luokkakavereideni kanssa, jotka niin ikään olivat lähteneet käymään kotonaan. Matka meni hyvin eikä onneksi tuntunut ihan niin puuduttavalta, kuin mahdollista. Tallinnassa sitten saimmekin ihan uuden kokemuksen, kun suomalaisvirolainen luokkakaverimme neuvoi meidät käyttämään paikallista ratikkaa. Noh, pääsimme lopulta Lindalinen terminaaliin väsyneinä, mutta tyytyväisinä ja onneksi hyvissä ajoin. Laivamatka alkoi illan hämärtyessä ja meni omalla kohdallani jo rutiinilla. Koirakin alun säheltämisen jälkeen muisti taas, mistä on kyse.

Helsingin päädyssä minua odotti mummini, joka oli luvannut minulle pienen hengähdystauon mummilassa ennen jatkamista Jyväskylään junalla. Käväistyäni nopeasti hakemassa Helsingin päärautatieasemalta VRn opiskelijakortin pääsin hetkeksi istumaan ruokapöytään ja syömään vatsani täyteen. Suomeen tulo tuntui Helsingin satamaan astuessa täysin epätodelliselta ja kun tajusin kelanneeni, miten esittäisin opiskelijakorttiin liittyvät asiani viroksi virkailijalle, oli pakko melkein revetä nauramaan. Melko tiukkaan on jo parissa kuukaudessa tarttunut se, ettei virastoissa voi asioida suomeksi! Onneksi kaikkki meni hienoisesta kiireestä huolimatta loistavasti ja lopulta pääsin hieman väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä aloittamaan matkan viimeistä etappia junalla. Illan piristi Draco Malfoyn näköinen nuori konduktööri, jota oli pakko tuijottaa hetki pidempään. Onneksi luokkakaverini tuli myös Jyväskylään ja vieläpä samalla junalla, joten matkustus sujui edes hieman mielenkiintoisemmin. Myös Veetistä sain olla ylpeä, olihan koira rauhallisesti ja kesti yli kymmenen tunnin matkan lopulta kuin mies. Kun vihdoinkin puolen yön aikoihin pääsin kotiin, sänkyyn ja nukkumaan, tunsin enemmän kuin ansainneeni levon.

Heti seuraavana päivänä pitkään nukutun aamun jälkeen kävin läpi kirpputoria äidin kanssa (löysin kolme leffaa!), söin hyvää ruokaa, opetin tekemään küüslauguleipiä ja kävin kahvilla sekä mummolassa. Näin pitkästä aikaa serkkuani, joka halusi tietää kaiken opinnoistani ja juttua riitti niin paljon, että lopulta olisin tarvinnut muutaman tunnin enemmän saadakseni kaiken sanottua. Lauantaina sain uudet hiukset, kun veljeni tyttöystävä värjäsi ja raidoitti tukkani pitkästä aikaa taas punaiseksi ja saunomisen, hyvän ruoan ja ihanan seuran lisäksi kävin tutustumassa myös musiikillisiin elämyksiin, kun veljeni bändillä oli keikka. Mahtavaa oli kyllä, kertakaikkiaan! Kotiin oli ihana tulla ja viikonloppu latasi loistavasti akkuja. Lisäksi olin iloinen, että pääsin käymään nimenomaan isänpäivänä, olihan minulla ostettuna lahjakin, jonka pääsin suomituliaisten ohella antamaan.

Sunnuntaina sitten nokka jälleen kohti Tarttoa, tai oikeastaan ensin Mikkeliä, josta kyytini lähtisi. Isä ja äiti ajoivat minut Mikkeliin, kävimme kahvilla ja sen jälkeen hyppäsin toisen suomalaisen henkilöautoon ja matka kohti Tarttoa alkoi jälleen. Veeti matkusti auton takakontissa, omat tavarani takapenkillä ja huomasin olevani enemmän kuin kiitollinen samasta kuljetuksesta perille asti. Sen verran oli tarttunut tavaraa mukaan Suomesta, mm. muutama juhlamekko tulevia tilaisuuksia varten. Vaikka marraskuun pimeys oli syvempää kuin mikä ja matka Mikkelistä Helsinkiin tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, pääsimme lopulta Helsinkiin asti. Sieltä sitten vain laivaan, koira autoon autokannelle ja kaksi ja puoli tuntia odottelua laivassa. Onneksi ruoka oli sentään hyvää, vaikkakin kallista. Kun sitten pääsimme vihdoinkin ulos laivasta auton kanssa, suuntasimme jälleen tien päälle. Matkan ensimmäinen etappi oli heti Tallinnan ulkopuolella bensa-asemalla. Tosin pienesti meinasi käydä ohrainen, kun kuskini ajatuksissaan aloitti diesel-auton tankkaamisen bensalla. Hetken panikointi, muutama kauhistunut ajatus auton hyytymisestä täysin siihen paikkaan ja soitto asiasta enemmän tietävälle johtivat lopulta siihen, että koko lopputankki täytettiin äärimmilleen dieselillä ja matka jatkui. Ei olisi toiminut, jos kyseessä olisi ollut bensa-autoon tankattua dieseliä! Onneksi pääsimme kuitenkin yöllä vihdoinkin Tarttoon ja kaaduin omaan sänkyyni päällimmäisenä ajatuksena, että seuraavana aamuna tuskin menen kahdeksaksi kouluun.

Maanantaiaamu alkoi myöhään menneestä yöstä huolimatta hyvänä ja lähdin kämppiksen kanssa kouluun anatomian tunnille. Siellä päivä vain parani, sain nimittäin pään luiden tentin läpi! Aivan huippua, olin pelännyt päinvastaista! Päivä ja viikko alkoivat siis hyvin ja paranivat entisestään illalla, kun sain tietää, että näkisin huomenna ensimmäistä kertaa koirakouluttajan kanssa. Seuraavana päivänä tapaaminen sitten oli ja ensimmäisen kaksituntisen me vain keskustelimme. Pystyin yllättävän vapaasti ja helposti kertoilemaan Veetin erilaisista ongelmista, pienemmistä ja suuremmista, ja tuloksena oli uuden tapaamisajan sopiminen torstaille sekä minulle naksuttimen käytön harjoittelua kotiläksyksi. Innolla odotan, mitä kaikkea teemme torstaina!

Keskiviikkona saimme vihdoinkin fysiikan labrat tehtyä ja näin luvan ottaa osaa eksamille joulukuussa. Myöskin kokeen rakenteesta ja kysymyksistä tuli tietoa. Kun opettajakin vielä kehui meitä ("Olede tubli!"), illalla oli aika ostaa palkinnoksi hyvästä työstä kunnolla herkkuja kaupasta. Valitsimme kämppiksen kanssa leffaksi Gladiaattorin, jonka olin juuri muutama päivä aiemmin bongannut kirpputorilta ja uppoduimme muinaisen Rooman maailmaan. Elokuva herkisti ensikertalaisen totaalisesti itkun partaalle.

Torstaina aamupäivällä oli ensimmäinen varsinainen tunti naksuttelua ja koira tuntui yllättävän nopeasti ymmärtävän yskän. Itse en vielä täysin sinut ollut naksuttamisen käytössä, mutta Veetiin juttu tuntui purevan, joten olen luottavainen. Seuraavat oppituntimme tulevat sijoittumaan tosin vasta kahden viikon päähän, mutta olen innoissani tekemässä kotitehtäviä. Saa nähdä, mitä yhteisestä harjoittelustamme seuraa. Lisäksi olen jo nyt oppinut asioita, joita en vielä toistaiseksi ole tullut edes ajatelleesksi ja sekin on enemmän kuin suuri plussa. Ehkä juuri parin hyvin menneen koulutuskerran ja treenien takia intouduin perjantaina ilmoittamaan Veetin SUOLETin epävirallisiin pikkujouluagilitykisoihin. Emme radalla varmaankaan pysy, mutta ainahan sitä kokemuksia voi hankkia siltikin. Ainakin muutaman hyvin menneen treenikerran ja naksulenkkien jäljiltä mieli on ihanan levollinen koiran suhteen ensimmäistä kertaa ehkä koko syksynä. Alan vihdoinkin olla sinut itseni, kouluttamisen ja ennen kaikkea tuon koiran kanssa. Tiedän, mitä voin siltä vaatia ja minkä kanssa pitää vielä treenata. Ihana mielenrauha. Pitää enää vaan keskustella isän kanssa vielä uudelleen leikkauttamisesta, jahka tuota koulutusta on edetty kunnolla pidemmälle ja katsottu tulokset.

Yksi iloinen yllätys oli myös, että Lõunakeskukseen aukesi Jysk. Kaupan avajaistarjoukset tulivat enemmän kuin tarpeeseen ja ostin sekä jouluvalot, ilmoitustaulun että muutamia muitakin hyödyllisyyksiä pienellä rahalla. Nyt joulukoristeiden tultua kauppoihin olen todella alkanut pikkuhiljaa haikailla jouluisempaa tunnelmaa ja lunta. Toivottavasti sitä myös saadaan, jos ei tänne niin ainakin Suomeen ennen 17. joulukuuta. Silloin nimittäin alkaa joululoma. Ainakin toivottavasti.

Toinen loppuviikon ilonaihe oli, että kauan odottamani DVD-paketti saapui vihdoin lahden tälle puolen! Sonata Arctican Live in Finldand-keikkataltiointi ilmeistyi Suomessa jo viikko sitten keskiviikkona, mutta tilattuani paketin ennakkoon Suomesta tänne olin vakaasti päättänyt odottaa myös. Tosin samana päivänä, kun sain saapumisilmoituksen olin juuri kerennyt aiemmin puhua kavereille, että ellei kyseistä lähetystä kohta ala kuulua, soitan Suomeen ja tivaan vastausta, missä maksaa. No, onneksi paketti tuli ja sain vielä kuulla, ettei minun tarvitse edellisen paketin tapaan noutaa sitä kaukaa pääpostista, vaan voin sähköposti-ilmoituksella tilata sen keskustaan. Mahtavaa! Niinpä kävin perjantaina ensin ahkerana heti aamusta opiskelemassa liigesiä tulevaan välikokeeseen, jonka jälkeen sitten noudin postista dvdni asiaan kuuluvan jännityksen kera. Vielä en ole kyseistä otosta kerinnyt katsomaan, toivottavasti aikaa löytyy jossain välissä.

Lauantaina olimme sopineet luokkakaverini kanssa koiratreffit Toomemäelle. Hänen koiranpentunsa tarvitsee sosialisointia ja Veeti puolestaan harjoittelua myös muiden koirien läsnäollessa, joten suuntasimme yhdessä kävelylle. Oli jotenkin todella mielenkiintoista katsoa koiran käytöstä, kun se ei päässyt selvyyteen pennusta ja sen omituisesta "hajuttomuudesta" verrattuna aikuisiin koiriin. Lopulta löysimme aivan Toomemäen kupeesta ison montun, jonka pohjalle veimme koirat ja päästimme irti. Veetihän tyhmänä melkein jyräsi pennun yli heti kättelyssä, koetti dominoida ja sai minut ärtymään. Rupesin taas vakavissani ajattelemaan, josko leikkauttaisin herralta pallit pois, varsinkin kun paikalle tuli vielä toinen uroskoira, täysikasvuinen, jota herrani sitten koko ajan yritti alistaa. Hieman meinasi emäntää kyllä hävettää. Kun vielä paluumatkasta ei pentuseuralaisen takia tahtonut tulla mitään, olin jo valmis luovuttamaan hetken. Pakotin itseni kuitenkin takaisin ruotuun ja pysähdyimme istumaan, jotta voisin hakea kontaktia Veetiin. Pikkuhiljaa koiran kuumentuneisuuden taso laski ja sain sen taas kuuntelemaan itseäni ja vaikka lenkki olikin varsin tapahtumarikas puolitoistatuntinen, siitä jäi kuitenkin hyvä mieli.

Loppupäivä meni varsin kokonaisvaltaisen koomauksen parissa. Väsymys hellitti vasta illalla, kun päätimme tyttöporukan kanssa lähteä ekstempore elokuviin katsomaan uusinta Twighlightia. Ihan hyvähän tuo oli, tosin itse en ole koskaan suuremmin perustanut kyseisen ilmiön hehkutuksesta, enkä liioin myöskään henkilöistä. Onnistuneet sivuhahmot kuitenkin pelastavat onneksi jonkun verran. Nojaa, ehkä jätän tästä eteenpäinkin "Twaikut" tosifaneilla ja pitäydyn itse muussa.

Sunnuntaina oli sitten jännä paikka, kun lähdimme Veetin kanssa agilitykisoihin. Käytin tosin aamulla koiran ulkona aivan normaalisti, naksuttimen ja lihapullien kanssa ja haimme kontaktia tulevia koitoksia varten. Sitten lähdimme. Olin yllättävän rauhallinen ottaen huomioon, että olisimme menossa kisaamaan. Itse kuitenkin yritin ajatella nämäkin vain harjoituksena, tuskin me kuitenkaan voittaisimme mitään. Niinpä osasin olla tietynlaisessa mielentilassa, kun koira alkoi hyperventiloida parkkipaikalla ja sählätä. Ehkä rauhallisuuteni tarttui koiraankin, mene ja tiedä, mutta sain jopa jotain yksittäisiä huomautuksia siitä, miten Veeti osasi käyttäytyä radan reunalla väkijoukossa, vaikka koiria ja ihmisiä oli paljon. Siitä tuli jotenkin aivan loistavan iloinen mieli!

Itse ratahan näytti lopulta tältä. Kuvan otin niin ikään bloggaavan kollegani arkistoista, joten hänelle kiitokset! Ei mikään vaikea tapaus eikä helpoimmassa luokassa voi muuta odottaakaan. Omalla kohdallamme kuusi ensimmäistä estettä menivät varsin loistavasti, mutta kutosesteellä, eli putkella, koira pysähtyi yhtäkkiä kuin seinään ja kusi esteeseen. Sen jälkeen keskittyminen sitten karkasi aivan täysin, käskyt kaikuivat kuuroille korville ja karkureissu ympäri maneesia oli tosiasia. Merkkailtuaan vielä muutaman kerran ympäristöä sain Veetin lopulta takaisin haltuun ja ohjasin putkeen. Noh, kyllähän se putki meni, mutta sen jälkeen koira karkasi uudelleen. Eikun vain uudelleen haltuun ja hieman anteeksiantavasti maaliin. Ei sillä, saimmepahan kuitenkin kokonaisen randan tehtyä, vaikka ensin veikkasin toista! Joten kaiken kaikkiaan kisoista jäi hyvä mieli. Ehkä me vielä uudelleenkin uskallamme radalle. Mutta Veetin merkkailulle pitää kyllä tehdä jotain mahdollisimman pian.

Maanantaina eräs asia tuli tiensä päähän, kun vironkielen kurssi loppui vihdoinkin loppukokeeseen. Koska lukeminen ja valmistautuminen olivat kaiken kaikkiaankin menneet hieman harakoille, menin kokeeseen oikeastaan lähes täydellisen mistään välittämättä ja ajatuksenani vain päästä läpi. Noh, vaikka virheitä tulikin, läpäisin kirkkaasti ja olin samaan aikaan iloinen ja haikea, että jokin, jolla tämä koko juttu alkoi, on nyt ohi. Nüüd me peame räägima hästi eesti keelt! Või kuidas se oli? Käytännön kielitaitoa pääsin verestämään eilen illalla Püssirohukelderillä, kun menimme luokkakavereiden kanssa syömään, juomaan ja sosialisoimaan suomalaiset ja virolaiset keskenämme. Se oli yllättävän hauskaa varsinkin, kun alamme vihdoinkin saada aru myös virolaisten tulevien kollegoiden puheesta. Aivan loistavaa!

Tämän viikon koulutöitä ovat leimanneet englannin tehtävät ja anatomian luku viikon päästä maanantaina olevaan kokeeseen. Viikonlopuksi lähden Turkuun kavereiden luokse pikkujouluihin koiran jäädessä tänne, joten silloin opiskelut tuskin tulevat onnistumaan. Odotan reissua todella innoissani ja toivon koko sydämestäni, että matkustaminen menee hyvin perjantaina, kun lennän ekaa kertaa ikinä täysin itse. Toivottavasti huomenna saisi vielä jotain päähän ennen kuin se tyhjenee viikonlopuksi totaalisesti. Kokeista yksi on nyt suoritettu ja kuusi jäljellä. Eli putki avattu, mutta voiton puolella ei todellakaan olla vielä. Ei kun vain siis ahkerasti uusia haasteita päin, eteenpäin kuin mummo lumessa! Ei tässä ole enää kuin kolmisen viikkoa paahdettavaa ja pääsee kotiin.

Tämän päivityksen otsikko kuvaa melkoisen hyvin muutaman päivän hallinnutta fiilistäni. Edellisen viikon lopussa tuli mentyä hieman ylämäkeä ja vähän myös alamäkeä, mutta siitäkin huolimatta asenne on alkanut muuttua aavistuksen toiveekkaammmaksi mitä lähemmäs olen pikkuhiljaa pääsemässä tämän vuoden loppua. Pienet keskustelun pätkät kaupassa ovat muuttuneet kaukaisesta sukulaiskielestä hiljalleen ymmärrettävämmiksi ja luennolla huomaa tajuavansa jo enemmän kuin suunnilleen, mistä opettaja puhuu. Muistiinpanojenkaan tekeminen ei enää ahdista ja ne muistuttavat enemmän viroa kuin kahden kielen lehtolasta. Eli elämä alkaa vihdoin asettua tavalla, jota on tullut vähän koko syksyn ajan etsittyä. Sinänsä ironista, että pahimman luoka stressitekijöitä on vielä tulossa useampi, kuten muutama välikoe ja ensimmäiset isommat eksamit, mutta siitä huolimatta paniikki ja epätoivo eivät vielä ole hiipineet mieleen. Ainakaan kovin suurelta osalta. Toivottavasti näin myös säilyy, mielenrauha ainakin olisi huomattavasti suurempi.

Navettapraksaviikko jatkui aika lailla tavalliseen tapaansa myös viikon loppupuolella. Jokapäiväinen lehmän siivoaminen muuttui varsin pian rutiiniksi, samoin possujen ruokkimiset ja käytävien lakaisemiset. Tosin väsymyksen, joka on suoraan verrannollinen ruumiillisen työn määrään, saattoi havaita melkoisen tehokkaasti, sillä sen myötä en tahtonut pysyä hereillä aamuluennoilla. Osansa saattoi toki olla myös melkoisen aikaisilla aamuherätyksillä sekä sillä faktalla, että olen aina ollut tyyppiä, jolla on taipumus valvoa myöhään. Univelkojen kuittaus olikin enemmän kuin arvokasta, kun osui päivä, jolloin ei tarvinnut mennä koululle. Ja vaikka koetin olla perjantaina ahkera ja itseopiskella luita luuluokassa aamuisen sikalan siivouksen ja päiväpraksan välisen ajan, väsymys vei voiton ja melkein nukuin kallojen keskellä, kirjaimellisesti. Sen siitä saa, kun koettaa olla ahkera opiskelija ja aloitella etukäteen!

Lauantaina praksaan tulikin sitten melkoisesti lisää jännitettä, kun jouduimme itse kirjaimellisesti eläinlääkärin sijaiseksi. Eläintenhoitaja vain totesi, että yksi sioista on sairas ja että sille pitää piikittää lääkkeet. Olimme eilen havainneet itse kyseisen sian hoiperteleva ja eläinlääkäri oli todennut sillä olevan varsin muhkea kuume, joten olimme tietoisia asiasta. Kun eläintenhoitaja sitten kysyi, olemmeko koskaan piikittäneet sikaa, olimme työparini kanssa yhtä kysymysmerkkiä. Siihen hoitaja vain totesi, että nyt te opitte. Niin siinä sitten kävi, että minä pitelin kiinni ja kaverini tökkäsi piikit nahan alle. Ja kyllä meitä kumpaakin jännitti! Sika itsessään protestoi varsin tehokkaasti huutamalla kuin syötävä. Sanonta "huutaa kuin pieni sika" on kyllä enemmän kuin osuva, ehdottomasti yksi karseimmista äänistä, mitä olen ikinä kuullut. Ja miten paljon voimaa sellaisessa suht pienessä possussa onkaan! Jouduin pitelemään kaksin käsin ja kirjaimellisesti istumaan sen takapään päällä eikä otus siitäkään huolimatta meinannut antautua suosiolla. Noh, onneksi lääkkeet menivät lopulta nahan alle ja kun vielä sunnuntaina piti sama toimenpide toistaa uudelleen, niin kaikki meni jo vähän helpommin, vaikka jännitys oli aivan hirveä. Kaiken kaikkiaan meidän viikkomme navettatöiden parissa meni siis varsin nätisti ja oli erittäin opettava omalla tavallaan. Silti olen kiitollinen, että se on nyt ohi. Yksi opintopiste kasassa ja pääsimme huomattavan helpolla! Kuulin nimittäin vähän aikaa sitten, että keväällä possujen ollessa isoja sikala siivotaan neljä kertaa vikkossa. Neljä, kaksikin oli enemmän kuin tarpeeksi! Enpä siis valita!

Viikko sitten teimme myös ensimmäistä kertaa kaveriporukalla retken paikalliseen eläinkotiin, Tartu Varjupaikiin. Reissu oli paitsi sydäntäsärkevä, myös antoisa ja ehdottoman opettavainen. Olen aiemminkin pannut merkille, miten täällä eläintepitokulttuuri eroaa melko radikaalisti suomalaisesta ja nyt sain siitä sitten konkreettisen muistutuksen. Varjupaikassa on jatkuvasti vähintään 20 koiraa ja kissoja ainakin kolminkertainen määrä. Koirista suurin osa on sekarotuisia, ehkä alunperin vahtikoiraksi otettuja, jotka sitten on jätetty heitteille, kun eivät olekaan vastanneet tehtäväänsä. Ei tietenkään pidä yleistää, onhan osa tuollakin olevista koirista allergian tai omistajan sairauden vuoksi tuotuja, mutta tällaiselta se ainakin vaikuttaa. Kissoista taas... noh, osa on pentuja, jotka on jätetty heitteille, osa vaan muuten hylättyjä. Kaiken kaikkiaan tietynlainen piittaamattomuus eläimiä kohtaan harmittaa täällä, vaikka varmasti sitä esiintyy Suomessakin jonkinlaisessa mittakaavassa. Onneksi vastapainoksi täältä löytyy myös vastuullisia koiranomistajia.

Ihastelimme vuoron perään paikan asukkeja. Siinä missä kämppikseni ja toinen kaverini lepertelivät ummet ja lammet kissanpennuille, minä itse ihastuin labradorinnoutajan näköiseen narttuun, joka oli suorastaan ylitsevuotavan ystävällinen ja iloinen. Haki innoissaan keppiä, heitti maahan selälleen ja kun häntä heilui, myös koko takapää heilui niin, etteivät jalat meinanneet pysyä alla. Koira muistutti niin paljon Veetiä, että jos elämäntilanteeni olisi toinen ja minulla olisi mahdollista pitää kahta koiraa, olisin ottanut sen mukaan siltä istumalta. Nyt pitää varmaan tyytyä vain käymään uudelleen Varjupaikassa joku päivä leikkimässä sen kanssa ja toivoa, että Sonyksi nimetty narttu löytää uuden hyvän kodin ja rakastavat omistajat.

Toinen jännä asia koirakulttuurissa täällä on, että ihmiset suhtautuvat lähes jokaiseen koiraan sillä alkuoletuksella, että se on vihainen. Täällä kun varsinkin isot mustat koirat ovat melkein poikkeuksetta vahtikoiria ja mitä vihaisempi vahtikoira, sen parempi. Niinpä olen useamman kerran saanut Veetistäkin selittää, ettei se ole vihainen ja naapurin mummo ihmetteli kovasti, miksi ovessamme on koirakyltti, vaikka koira ei ole vahtikoira. Tosin osansa saattoi olla sillä, että kyltissä lukee "Beware! This house is protected by labrador security ltd". Ihan hyvä tosin, jos se kyltti hämää jotakuta asiasta tietämätöntä. Eipähän tule kotiin kutsumattomia vieraita.

Koin ensimmäistä kertaa hieman sydämentykytyksiä törmätessäni bussissa lipuntarkastajiin. Olin juuri nousemassa bussista pois, kun bussin kaikki ovet eivät auenneetkaan kuten normaalisti ja viisi univormullista ihmistä tuli sisään. Kyllä siinä meinasi hieman heikottaa, sillä vaikka minulla onkin opiskelijan kuukausikortti (hinta huimat 8,90 euroa), niin varsinainen koulumme oma opiskelijakortti oli jäänyt hankkimatta kiireiden takia. Suomessahan viranomaiset ovat todella tarkkoja opiskelijalippujen kanssa, joten pelkäsin, että minua pyydettäisiin nytkin näyttämään opiskelijakortti (jota siis ei ollut) ja että joutuisin maksamaan sakot (40 euroa). Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan tarkastaja katsoi, että lippuni on vielä voimassa ja sakotti sen sijaan paria ikäistäni tyttöä, jotka olivat hypänneet ilmeisesti jatkoleimaamatta lippujaan bussin kyytiin. Hieman kävi sääliksi kyllä. Mutta tulipahan ainakin todettua, että lipuntarkastajat ovat todellisia eivätkä vain pelotteluun käytetty myytti. Ja että he myös jakavat todellisia sakkoja. Asiasta kimmokkeen saaneena kävin heti seuraavana päivänä noutamassa itselleni oikean opiskelijakortin.

Lauantaina olikin sitten jännät paikat, sillä pääasia sinä päivänä olivat Fennican juhlat. Olimme edellisenä iltana treenanneet soittoporukalla ja hieman jännitti itse kutakin se, miten esiintyminen yhdessä sujuisi uudessa tilassa oikean pianon säestyksellä. Olin aamulla käynyt navetassa työparini kanssa toisiksi viimeistä kertaa (ei tarvinnut mennä iltapäivävuoroon, yay!) ja päivällä vielä tehnyt biometrian kotitehtävän, joten pikaisen kaupassakäynnin ja tortillan syönnin jälkeen oli aika sonnustautua juhlamekkoon ja laittaa hiukset nätisti. Hieman jännitti, mutta lopputulos näytti ihan siedettävän hyvältä ja kun kämppis vielä lainasi mustat korkkarit, asu oli hyvä ja lähdin kävelemään kohti juhlapaikkaa. Tarkoitukseni oli vielä matkalla nostaa rahaa, mutta se jäi pelkäksi aikeeksi, kun en saanut korttiani sisään korttilokeroon. Kun sitten vilkaisin lokeroon sisälle, näin siellä kahden sentin kolikon tungettuna niin syvälle, ettei sitä varmasti saisi irti. Oli taas jollakulla välähtänyt oikein kunnolla! Noh, ei sitten ollut yhtään käteistä, mutta onneksi värienkantajien yksi tehtävä on tarjota janoiselle fuksille juomat, niin ei tarvinnut ihan kuivin suin juhlissa olla, vaikka aluksi en kehdannutkaan pyytää ketään itselleni mitään tarjoamaan.

Itse juhla oli oikein kiva. Vähän hienommin pukeutumnen silloin tällöin tekee hyvää. Lisäksi oli mukava nähdä toisia suomalaisia ja kuulla suomenkielistä puhetta. Esityskin meni hyvin, vaikka hieman meinasi jännitys pukata päälle tajutessani, etten ollut sitä ennen esiintynyt melkein kolmeen vuoteen viulun kanssa. Kun vielä baari tosiaan tarjosi kaikenlaista juotavaa ja ruoka oli erinomaisen hyvää, viihdyin illan aikana. Oli lisäksi todella mukava päästä tutustumaan muihinkin kuin eläinlääketiedettä opiskeleviin suomalaisiin ja Fennican perinteisiin. Meillä onkin täällä todella hieno ja aktiivinen osakunta sekä paljon suomalaisia! Pitää harkita, josko sitä rupeaisi ottamaan osakuntatoimintaankin osaa ihan kunnolla nyt, kun sisääntulo on tehty. Pääsin kotiin noin puolen yön aikaan ja koiran pikaulkoilutuksen jälkeen kaaduin sänkyyn.

Sunnuntai antoi oikeastaan suurimman syyn tämän päivityksen otsikolle, sillä vedimme Veetin kanssa koko syksyn parhaat treenit. Olin ostanut aiemmin koiralle lihapullia nameiksi erään avuliaan kaverin kehotuksesta ja kävimme kävelemässä päivällä ennen treenejä puistossa muistellen yhdessä taas mitä se kontaktin otto tarkoittikaan ja kuinka se vierellä kävely sujui. Kerran heitin koiran selälleen puistotielle, kun kyllästyin jatkuvaan riekkumiseen ja oli herran ilme kyllä niin järkyttynyt, että melkein nauratti. Sen jälkeen yhteistyö tuntuikin sitten menevän vähän paremmin. Kun sitten menimme bussilla treenikentälle, koira löi hetkeksi taas päälle saman kauhkoamisvaiheensa ja meinasin polttaa päreeni heti alkuun. No ei kun koira uudelleen selälleen maahan ja hetken pidin sitä väkisin paikallaan, kunnes se edes hieman rauhoittui. Sitten menimme muiden sekaan.

Harjoitukset menivät pienen alkutärinän jälkeen lähes ilmiömäisesti. Koira rentoutui jotenkin ihan eri tavalla kuin aiemmin, haki kontaktia ja oikeasti keskittyi minuun ja nameihin eikä ympäröiviin koiriin. En tiedä oliko syynä kahden suurimman rakkauden (kaksi ruskeaa narttulabbista) puuttuminen treeneistä, vai makupalojen miellekkyys, mutta korvat olivat lähes koko treenien ajan päässä, kauhkoamisesta suurin osa puuttui ja noutamisharjoitus meni pian liian helpoksi, joten treenailimme käskystä paikallaan pysymistä esinettä heitettäessä. En ollut tunnistaa koiraani, kuten ei myöskään ryhmämme vetäjä. Treenailimme paikallaanoloa ja muita perusasioita myös häiriöruokapurkin läheisyydessä ja vaikka Veeti reagoikin häiriöruokaan, huomasin olevani iloinen, eihän koira ollut kiinnittänyt huomiota muihin koiriin vaan ruokaan ja sitten myöhemmin minuun, kun olikin parempia makupaloja! Kun lopulta rupesimme tekemään esterataa leikkimielisen kisan muodossa, sidoin Veetin hihnan vyötärölleni ja ohjasin sen suht menestyksekkäästi radan läpi. Ainoastaan puruluu ja kissanruokapurkki osoittautuivat hetken ajan mammaa tärkeämmiksi, mutta niistäkin selvittiin. Vielä viimeinen seuraaminen muiden koirakoiden ohi ja kun Veeti ei reagoinut muihin koiriin, vaan oli aivan kiinni minussa ja namissa, olisin voinut revetä onnesta siihen paikkaan. Vuoden parhaat tokotreenit ehdottomasti! Sainpa samalla todistettua muille ja ennen kaikkea itselleni, ettei koirani täysin toivoton tapaus ole. Varsinaista hunajaa mielelle muutaman edellisen treenikerran jälkeen. Saimmekin kunniamaininnan ohjaajalta, täysin ansaitusti!

Tokosta saadun egoboostin myötä siirryimme maneesiin agitreeneihin. Hetken ajaksi koira näytti hyvän suorituksen jälkeen taantuvan, ja häsläsi ja uikutti tärinän kera. Kerkesin jo itsekin ajatella, josko hyvä onnemme ja taito loppuisivat siihen, Kun sitten itse pääsimme rataa tekemään, päätin kuitenkin aikaisemmista kerroista poiketen, että Veeti saisi olla irti. Ja taisi ohjaajaa jännittää enemmän kuin koiraa, sillä huomasin itse sekoilevani ohjauskuvioiden ja muiden kanssa muutamaankin kertaan. Mutta kun pahin alkujännitys alkoi hellittää huomasin, että minun pitää vain todella tarkkaan katsoa itse, minne koiran ohjaan. Veeti ei siedä yhtäkään tyhjää, ohjauksetonta hetkeä ja juuri ne hetket olivat nytkin ne, joiden aikana se sitten keksi lähteä karkuun ympäri maneesia, jos niikseen. Mutta heti, kun olin aktiivisesti koko ajan käskyttämässä ja äänessä, koira kuunteli ja aktiivisesti haki. Me saimme jopa tehtyä pientä rataa! Olin niin iloinen ja onnellinen harjoitusten jälkeen, ettei mikään voinut latistaa tunnelmaa. Illalla olikin sitten hyvin menneiden treenien jälkeen enemmän kuin ansaittua istua alas katsomaan elokuvaa.

Alkuviikon kahdeksan aamut tuntuivat aikaisuudestaan huolimatta varsinaiselta luksukselta verrattuna viikon takaiseen kuudelta heräämiseen. Koulupäivien rytmi ainakin on tiivistynyt nyt, kun englannin kurssikin alkoi maanantaina. Onneksi sentään kyseisen kurssin alkupuoli on etäkurssina ja  vironkielen kurssilla ollut kirjan esittäminen meni hyvin. Muissa aineissa tahti tiivistyy kovaa vauhtia ja nyt näyttää siltä, että botaniikan, viron, latinan ja biometrian kokeet ovat vielä ennen joulua. Kun lisäksi on tulossa kaksi anatomian välitenttiä, (toinen jo heti ensi maanantaina) niin kyllä melkoisen tiivistahtinen loppuvuosi tulossa! Onneksi tietoisuus viikon päästä koittavasta Suomen vierailusta, eläinlääkäripäivistä ja pikkujoulureissusta Turkuun piristävät hyvin arkea. Lisäksi myös ainakin yksi tammikuun eksameista on jo lyöty lukkoon ja näillä näkymin pidän peukkuja kovasti, että tammikuussa olisi muutenkin vain kaksi tenttiä. Toivottavasti näin!

Kaikesta tästä onkin sitten hyvä lähteä jatkamaan eteenpäin kohti seuraavia koitoksia. Loppurutistus tulossa, vedän sen siis kunnialla ja hymyssä suin, vaikka välillä kiristääkin. Kyllä niitä toivon pilkahduksia nimittäin näkyy syysillassakin, vaikka se olisi kuinka pimeä.

Puolisentoista viikkoa on taas kerennyt vierähtään ihan varkain sitten edellisen päivityksen. Asiaakin on kyllä sen myötä taas kerrottavana melkoisesti. En voi kuin ihmetellä, kuinka lokakuu alkaa kääntyä marraskuuksi tämän myötä, vastahan minä muutin tänne! Ja silti olen asunut Tartossa jo kaksi ja puoli kuukautta, hui! Ennen kuin huomaankaan, marraskuu vilahtaa ohi ja on aika alkaa suunnitella joululomaa Suomessa. Pelottava ajatus. Ei joulussa itsessään mitään vikaa, mutta sen jälkeen ovat tulossa myös suuret eksamit, eli päätentit, joissa testataan käytännössä kaikkea syksyllä oppimaamme. Onneksi nyt ainakin näyttää siltä, että tammikuun kaksi ensimmäistä viikkoa ovat lomaa, jos kursuse vanemin, eli luokkamme puolestapuhujan laatima alustava aikataulu tentteihin pitää.

Koiratreeneissä on puolestaan tullut hieman alamäkeä. Tiedä sitten onko se tänne muuttamisen, vai minkä syytä, mutta Veeti on kadottanut korvansa ja keskittymiskykynsä totaalisesti, tai ainakin löytänyt niistä off-nappulan. Kaikki energia ja aika menevät muiden koirien perään haikailemiseen eikä herralta löydy kykyä kuunnella minua. Aina vain ne naiset mielessä. Okei, ymmärränhän minä, että uroskoiralla on uroksen tarpeet, mutta ei sitä tarvitsisi joka hetki narttujen perään kieli pitkällä kuolata! Varsinkin, kun emäntä olisi se tärkein siellä agiradalla ja tokotreeneissä. Kun kaikki aika menee puhtaasti vain sekoamiseen, ei siitä treenaamisesta tule mitään ja itselläkin meinaa jatkuvasti olla asian takia pinna kireällä. Syitä tähän pahentuneeseen käytökseen on hieman vaikeampi sitten arvioida. Osittain kyse voi olla siitä, että koira testaa minua. Olemmehan ensimmäisen kerran ainoat "laumanjäsenet" tässä pienessä yhteisössämme, ellei kämppistäni lasketa. Myös hormonit ovat käyneet mielessä ja muutamakin tuttava on kehottanut pohtimaan vakavasti, kannattaisiko Veeti leikata. Ensialkuun olin hieman epäilevä ajatuksen kanssa. Olen kuullut, että leikkaaminen voi muuttaa uroskoiran luonnetta pahimmassa tapauksessa jopa liikaa, enkä kuitenkaan haluaisi koirastani tohvelieläintä. Kuitenkin, perehdyttyäni asiaan uudelleen ja keskusteltuani ihmisten kanssa aloin vaihtaa kantaani. Loppupeleissä kun kuitenkin olisi mukavaa, jos pystyisimme jotain harrastamaan. Joten nyt näyttää siltä, että keskustelen Suomeen ihan vakavissani siitä, että tekisin koirastani eunukin. Yksin en leikkauspäätöstä kuitenkaan voi tehdä, sillä koira ei kokonaan minun ole.

Maanantaina oli paljon pelätty anatomian toinen välikoe ja hämmennyksekseni se meni yllättävän kivuttomasti! Oli jotenkin huiman iloinen tunne huomata kykenevänsä vastaamaan viroksi paljon kivuttomammin kuin ensimmäisellä kerralla ja lähdin tentistä yllättävän luottavaisena. En edes katsonut sanakirjaa kertaakaan tentin aikana (suomalaiset saavat käyttää sanakirjoja kokeissa tasapuolisuuden nimissä) ja vaikka kirjoitinkin varsin alkeellista ja töksähtelevää kieltä, sain kuitenkin omasta mielestäni sanottua kaiken ymmärrettävästi. Se oli tosi hienoa! Opiskelutaktiikan muuttaminen, eli muistiinpanojen kopiointi kirjasta paperille suoraan viroksi tuotti ilmeisesti ihan hyvin tulosta. Kuvatunnistuskin meni suht hyvin eikä meillä tällä kertaa ollut suullista osiota. Se jos mikä oli varsinainen helpotus minulle, kun edellisen kokeen suullinen pitäisi uusia vielä. Tosin, katsotaan uudelleen sitten viikon päästä, kun saan tulokset...

Isäni tuli käymään ja oli muutaman päivän täällä. Hänen mukanaan tuli myös rakas korituolini, ainoa huonekalu, jonka jouduin jättämään Suomeen muuttokuormasta ja jota olen kaivannut täällä. Nyt minulla on kunnon löhöilytuoli! Vielä kun keksisi sille fiksun paikan, keskellä huoneeni lattiaa se ei ainakaan voi olla. Tosin kirjoitanpa tätäkin päivitystä juurikin kyseisessä tuolissa istuen, joten toistaiseksi se varmasti ajaa hyvin tehtävänsä keskellä lattiaa. Kävimme isän kanssa kiertämässä ympäri Tartoa, syömässä ravintoloissa sekä Lõunakeskuksen eläinkaupassa, joka teki jälleen vaikutuksen. Taidanpa viedä jokaisen Suomen vieraani sinne, on se sen verran minieläintarha... Uudeksi nähtävyyspaikaksi keksin koulumme luumuseoluokan, jossa on erilaisten eläinten kokonaisia luurankoja ja oli tosi kiva huomata, että se teki vaikutuksen! Mutta toisaalta, eipä sitä ihan joka päivä pääse näkemään kamelin, kirahvin, leijonan ja muiden harvinaisempien eläinten luurankoja, preparaateista puhumattakaan.

Olen myös löytänyt jälleen musikaalisen puoleni. Ei sitä kyllä voi arvata, mitä kaikkea sitä voi joutua tekemään näinkin kaukana synnyinsijoiltaan. Minut nimittäin pyydettiin mukaan soittamaan Fraternitas Fennican, eli Tarton suomalaisten ylioppilaiden osakunnan vuosijuhliin 29.10. Olipa hyvä, että ylipäänsä raahasin soittokoneen Tarttoon asti! Olenhan minä toki soittanut viulua aktiivisesti konservatoriolla 12 vuotta, mutta silti hieman meinasi kauhu iskeä liki kolmen vuoden soittamattoman kauden jälkeen, kun ensimmäisen kerran pidimme yhteissoittoharjoitukset kolmen muun kanssa. Meillä on kokoonpanossa laulaja, toinen viulisti minun lisäkseni ja piano. Ja vaikka alku olikin kankeaa ja soitin-parkani kamalassa vireessä, niin kyllä se taito yllättävän nopeasti alkoi palautua. Nyt meillä on ollut jo kolmet treenit ja neljännet tulossa huomenna. Tosin aloittelu meni asianmukaisten kielten katkomisien kera, sillä eihän se virittäminenkään heti suju tauon jälkeen.

Osakuntatoiminta myös näyttäytyi minulle ensimmäisen kerran konkreettisesti, kun menin Fennican saunailtaan. Saunominen pitkän tauon jälkeen oli enemmän kuin ihanaa ja lisäksi oli mukava nähdä vanhempia opiskelijoita, sekä heitä, joilla ei ole mitään tekemistä SUOLETin tai eläinlääkiksen kanssa. Fennica kun on kaikille suomalaisille ylioppilaille avoin, niin jäsenistä löytyy niin kielten lukijoita, humanisteja kuin luonnontieteilijöitäkin. Verkostoituminen on enemmän kuin suotavaa, jos täällä aikoo sen kuusi vuotta viettää, joten ajattelin liittyä. Osakuntatoiminta itsessään on melko tuntematonta Suomessa, joten Fennican sivuilta lukemalla pääsee ehkä paremmin selville, mistä on kyse. En siis ala sitä suuremmin tässä avaamaan, etten puhu läpiä päähäni.

Suomalaisvieraat eivät suinkaan loppuneet isääni, sillä saman viikon loppupuolella myös kämppikseni vanhemmat tulivat käymään. He olivat todella mukavia ja yllätyin, kun kämppikseni äiti halusi viedä Veetin ulos kävelylle. En yleensä uskalla antaa Veetiä kamalasti vieraille talutettavaksi, koira kun on mitä on sähläämisensä kanssa, mutta nyt tein poikkeuksen ja yllätyin iloisesti. Koira oli kuulema ollut oikein edukseen lenkillä. Ei tosin ihme, kämppiksen kotona kun on myös noutajia. Tottunutta käsittelyä siis, turhaan huolestuin etukäteen!

Viime perjantaina oli sitten jännityksen paikka, kun menin uusimaan ensimmäistä anatomian välikoettani. Ensin oli suullisen uusinta ja sinänsä lohdutti huomata, että uusimassa oli varmaan kolmekymmentä ihmistä. Ei tarvinnut siis onneksi huolestua, että olisin ollut ainoa. Tosin jännitys oli kyllä jälleen melkoinen ja lopulta epäonnistuin taas, vieläpä todella helpossa paikassa. Raivostutti kyllä niin, että meinasi muutama kyynel tirahtaa, varsinkin, kun opettaja vielä nätisti innostui motivoimaan meitä lähinnä vain toteamalla, että puolet teistä ei sitten ilmeisesti läpäise tätä kurssia. Kyllä siinä meinasi hieman alkaa keittämään päässä, sekä itseä että opettajaa kohtaan. En edes tiennyt, milloin voisin kokeilla suullista uudelleen, tai saisiko sitä uusia ylipäänsä! Jos uusintoja ei enää olisi, niin eksamille ei olisi mahdollista päästä joulun jälkeen. Kun vielä kirjallisen uusinta oli heti perään, pienen hetken tuntui ansiokkaasti siltä, että tuskinpa minä ikinä saan tätä tenttiä läpi. Alun raivostuminen vaihtui kuitenkin pian lähes jatkuvaa ketutukseen, sillä emme päässeet aloittamaan kirjallista tenttiä aikataulussa ja stressi, jännitys ja epäonnistumisen aiheuttama mielipaha sekoittuivat pian inhottavaksi, kaiken voiman vieväksi tunteeksi. Kun sitten lopulta, puolitoista tuntia myöhässä, opettaja toi eteemme paperit, olin melkein valmis luovuttamaan. Kaikki ärtymys oli kasaantunut sen verran nätisti. Kasasin itseni kuitenkin ja viimekertaa vaikeammista kysymyksistä huolimatta rämmin paperin läpi. Kun sitten vein sen opettajalle, odotin lähes paikallani pyörien, kun hän tarkisti ja laski pisteet. Yritin itse laskea pisteitä myös ja jännitti niin hirveästi, että teki mieli karata. Mutta tunne oli aivan uskomaton, kun opettaja laski pisteet ja totesi, että olin saanut 6,2 pistettä. Kuusi pistettä kun oli hyväksytyn kokeen raja, minä siis pääsin läpi 0,2 pisteen turvin! Tuulettelin ilosta koko luokan edessä ja vannoin itselleni, että enää ikinä en kyllä vedä tentin läpäisyä noin täpärälle. Vaikeuksien kautta voittoon siis, kyllä se suullinenkin vielä menee!

Lauantai oli pyhitetty juhlamekon etsinnälle, jonka kunniaksi lähdin tutkimaan Kuperjanovilla sijaitsevaa kirpputorien luvattua katua. Olin edellisen illan soittoharjoituksissa saanut tietää, että Fennican juhlissa pitää olla juhlamekko päällä myös esiintyjillä ja näin saanut itselleni pukuongelman, kaikki juhlamekkoni kun ovat Suomessa, kengät samaten. Noh, eikun vain monoa toisen eteen ja kirpputoreja kiertämään. Kävelin sateessa ensimmäiselle löytämäni kirpputorille ja astelin sisään. Epäuskoinen tyrmistys, kun löysin heti ensimmäisen kaupan rekistä kivannäköisen, perussiistin ja vielä oikean kokoisen mustan juhlamekon, jossa oli halterneck-olkain ja pitkä helma. Hintakin oli vain 12 euroa. En tahtonut uskoa hyvää tuuriani todeksi, joten varasin mekon ja kävin vielä tarkastamassa muut kirpputorit, jos kyseiselle vaatekappaleelle löytyis jostain haastajaa. Eipä löytynyt. Sen sijaan tajusin asuvani melkein keskellä aivan loistavien vaatekauppojen katua. Ostin villaliivin ja ponchon mekon lisäksi ja lähdin hyvillä mielin jatkamaan reissuani kaupunkiin. Mekkoon piti nimittäin ostaa hartiahuivi ja vyö. Kangaskaupasta löytyi viininpunaista sifonkia ja samanväristä satiininauhaa, joten tuunaamisen ei pitäisi olla vaikea juttu. Kun vielä kengätkin ratkesivat kämppikseltä lainaksi, pukuongelma ratkaistu! Väga hea! Laitan sitten kuvaa tuloksesta tänne, jahka saan joskus aikaan.

Sunnuntaina oli työntäyteinen päivä, sillä SUOLET järjesti Match Shown. Olin koirattomana lupautunut avustamaan järjestelyissä ja niinpä sain olla läheltä seuraamassa, kuinka maneesi valmisteltiin tapahtumaa varten aamulla ja kuinka ihmisiä alkoi virrata sisään. Lopulta tapahtumassa oli osallisena kaiken kaikkiaa 110 koiraa, mikä on kuulema tuplasti viimevuoteen verrattuna. Aika hyvin! Itse sain olla hyödyksi, kun eräs opiskelija ylemmältä vuosikurssilta antoi käsiini järjestelmäkameran ja käski kuvailla. Kuvailin sitten luokkien voittajat ja yleisiä näkymiä. Oli yllättävän kivaa, vaikka en itseäni kovin hyvänä kuvaajana pidäkään, tai tiedä järkkäreiden hienouksista suuremmin. Toivottavasti myös tulos näyttää ihan hyvältä. Työntäyteisen näyttelypäivän ja sateessa poljetun pyörämatkan jälkeen en enää jaksaunt lähteä koiran kanssa treenailemaan, joten Veeti sai vapautuksen ja möllötin kotona loppupäivän. Illalla yritin myös mennä ajoissa nukkumaan, sillä seuraavana aamuna alkaisi navettapraksa, mikä tarkoittaisi heräämistä puoli kuusi. Ei houkutellut, mutta pakkohan se olisi ja vieläpä koko seuraavan viikon ajan, paitsi viikonloppuisin, jolloin praksa alkaa vasta yhdeksältä.

Seuraavan aamun aikainen herätys tuntui kyllä kaikkialla eikä tunnelmaa yhtään auttanut se tosiasia, että missään ei palanut aamun pimeydessä valoja, kun lähdin bussilla kohti koulua. Olin jo valmiiksi melkein myöhässä ja pelkäsin, että myöhästyisin, mutta onneksi aikataulu ei ollutkaan niin viimeisen päälle ja pääsimme työparini kanssa vasta joskus lähempänä puolta kahdeksaa aloittamaan työt. Viroa ja vähän suomea puhuva nainen neuvoi meitä ja tehtävälistallamme oli lehmän ja vasikan aitauksen siivoaminen, käytävien lakaisu ja sikojen ruokkiminen. Aloitimme lehmän ja vasikan aitausten siivoamisesta. Lehmä oli tiineenä ja siksi jo ennestään iso eläin näytti suorastaan valtavalta, joten ei mikään ihme että sitä piti aluksi hieman varoa. Pian otus osoittautui varsin kiltiksi nuollessaan vaatteita. Tosin häntä oli varsinainen piiska, jolta sain useammin kuin kerran pahaa-aavistamattomana turpaani. Mutta siivoaminen oli varsin nopeasti kuitenkin ohi. Nähtävyytenä navetassamme on vasikka, jolla on sydän kirjaimellisesti kurkussa. Se on siis syntynyt pumppu väärässä paikassa ja sen voi nähdä ja kädellä kokeillessa tuntea sykkivän kaulanahan läpi. Se oli melkoisen jännää ja pakko myöntää, että olin innoissani, vaikka vasikka ei kovin hyvässä hapessa näyttänytkään olevan. Kuulema aikovat kokeilla leikata sitä. Saa nähdä, kuinka onnistuu.

Navetasta juoksimme suoraan botaniikan praksaan ja siemenkokeeseen, joka oli onneksi läpihuutojuttu. Onneksi, sillä en ollut ehtinyt lukea. Sieltä menimme sitten anatomian praksaan ja yllätyksekseni opettaja pyysi minua tässä ja nyt uusimaan perjantaina tyrimän suullisen kokeen. En kerennyt edes jännittää asiaa, mikä oli vissiin ihan hyvä, sillä menin, vastasin täysin oikein ja läpäisin vihdoinkin kolmannella kerralla suoritetusti kolmannen ja viimeisen osan. Kyllä siinä tuli sellainen voittajafiilis, ettei toista ja pakko oli tuulettaa luokkaan takaisin palatessa. Lisäksi opettaja oli hämmentävän leppoisalla tuulella ja kyseli vain iloisesti, mikä minulle viimeksi oli mennyt vikaan. Kaikista parasta oli kuitenkin, että suunta, jonka viimeksi olin muistanut väärin ensimmäisessä suullisessani, tuli nyt itsestään oikeana ja näinollen sain paikattua virheeni. Loppupäivä meni aikaisen herätyksen takia jonkun verran nuokahdellessa, mutta onneksi selvisin iltapäivänavetasta ja eestinkielen tunneista kotiin asti kunniallisesti. Suullisen läpäiseminen jaksoi lämmittää mieltä sen verran, että ostin itselleni palkinnoksi tiramisu-suklaata.

Tänään saimme tehdä navetassa töitä hartiavoimin, sillä aamun tehtävänä oli siivota sikala. Possuja on noin se 60 ja aitauksia 12, joten töitä riitti lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Aikainen herätys korvautui onneksi osittain kauniilla aamumaisemalla, sillä maa oli kuurassa ja melkoinen sumu leijui koulun peltojen yllä, kun aloimme töihin. Haju oli varsin muhkea ja tarttui vaatteisiin, selkä ja kädet kipeytyivät jatkuvasta lapioinnista ja fyysisen työn jäljet tuntuivat, mutta silti huomasin suurimmaksi osaksi suhtautuvani positiivisesti ja ottavani tämänkin uutena kokemuksena. Tosin joka päivä en kyllä tekisi työkseni tällaista.... Mutta tämän yhden viikon voin sitä tehdäkin. Aamupäivän luennoille menosta ei tosin tullut mitään ja iltapäivällä olin niin järkyttävän väsynyt, että päätäkin meinasi särkeä, joten tänä yönä taidan nukkua aika sikeästi. Saa nähdä pääsenkö huomenna ollenkaan ylös sängystä kipeytyneiden lihasten takia.

En edelleenkään lakkaa ihmettelemästä, miten nopeasti Tartto on alkanut tuntua kodilta. Kaupunki itsessään on ihana, ihmiset mukavia, kouluporukka hyvä ja tekemistä riittää. Kielikin alkaa luonnistua alkukankeuden jälkeen. Ei tässä ole suuremmin kerennyt edes Suomeen kaivata, mitä nyt on kavereita hirveä ikävä, kun ei voi erilaisiin miitinkeihin ja muihin ottaa osaa. Tosin marraskuun lopussa olisi tarkoitus matkustaa Suomeen pikkujouluihin koiran jäädessä kämppikselle vahdittavaksi. Silloin pääsenkin ekaa kertaa testaamaan Tallinna-Turku lentoreitin! Lisäksi pian pitäisi myös tulla eläinlääkäriliitolta vahvistus jäsenyyden hyväksymisestä ja lauantaina ovat Fennican 85-vuotisjuhlat. Elämä siis näyttää varsin nätisti hymyilevän, vaikka tentit stressaavatkin ja aikaiset aamuherätykset ovat syvältä. Nyt kun vielä saisi järjestymään ensi keväälle niin, että pääsisi katsomaan Nightwishia joko Suomen tai Euroopan kiertueelle, asiat olisivat erinomaisesti. Mutta ehkä ne keikkareissutkin järjestyvät tässä. Niistä ja muista musiikkijulkaisuista avautumisen jätän kuitenkin seuraavaan päivitykseen. Nyt pitää mennä ulkoiluttamaan vielä koira ja sitten ansaituille unille. Head õõd siis!

Näin ihan ensimmäiseksi voisin kertoa jotain iloista, nimittäin saatte vihdoin niitä kuvia huoneestani! Kävin tuossa hieman yli viikko sitten vihdoin ostamassa meille kunnollisen imurin, joten siivoaminen onnistui. Edellisten asukkaiden jättämä pieni pihisijä kyllä piti paljon melua, mutta ei tehnyt kovin hyvää jälkeä ja kieltäytyi lopulta yhteistyöstä kokonaan, joten uuden tolmuimejan ostaminen tähän talouteen oli fakta. Onneksi se myös löytyi heti ensimmäisestä kaupasta ja toimi paremmin kuin hyvin osoittautuen näin erinomaiseksi ostokseksi. Se tosin alkoi kaupan hyllyjä katsellessa mietityttämään, että onko opiskelijalla oikeasti varaa ostaa imuria yksin, ellei saa sitä lahjaksi. Halvimmatkin kun olivat vähintään 40-50 euroa ja kalleimmat reilusti yli satasen. Minulla ja kämppiksellä oli onneksi tarkoitus ja ajatus ostaa omamme puoliksi, joten pääsimme vähällä.

No jokatapauksessa, siivoamisen jälkeen kehtasin vihdoin ottaa kuviakin nykyisestä olinpaikastani ja sen mahdollisesta ulkonäöstä. Kaikenkaikkiaan on melkein hassua miten joku huone näyttää omalta, vaikka et olisikaan valinnut sen tapetteja, tai mitään muutakaan. Sisustus, kaikki se pieni ja turha krääsä, jota olevinani otin mukaan vain turhan takia, tekee juuri minun kodistani kodin. Näkeehän sen jo kuvastakin, miten ikkunalauta on täynnä kaikkea turhaa ja silti tarpeellista. Lisäksi pakko hieman hehkuttaa rakkaista chilipuskistani, sillä ne tuntuvat suorastaan rakastavan ikkunalaudalla olemista ja kukkivat kuin hullut. Tuottoisammassa puskassa on melkein kymmenkunta papua kypsymässä ja toisessakin kolme. Olen iloisesti yllättynyt, sillä yleensä onnistun tappamaan kaikki vähänkin monimutkaisemmat kasvit alta aikayksikön.

Viime torstaina sain vieraita, kun Tartossa käymässä ollut suomalainen ystäväni tuli teelle. Kävin hakemassa hänet rauniokirkon luota,  tarjosin teet ja jutustelimme kaikenlaista. Oli niin mahtavaa nähdä jotakuta niinkin läheistä ja tuttua ihmistä ihan sattumalta ja saada hänet paikanpäälle ihastelemaan omaa kämppää ja sen hienouksia. Juttua riitti ja vaikka olimme edellisen kerran nähneet kesällä,  aika katosi välistä ja jatkoimme juttua suoraan siitä, mihin aiemmin olimme jääneet. Aivan mahtavaa! Ihanaa, että olit käymässä S! Tosin siinä mielessä vierailu oli huono, että se sai ainakin minut entistä enemmän haluamaan kavereita tänne kylään. Pitää varmaan oikeasti alkaa mainostaa, etten asu missään peräkylässä keskellä metsää, vaan oikeassa kaupungissa, oikeasti hyvien yhteyksien varrella ja oikeasti kivassa paikassa.

Kävin myös vihdoin noutamassa koiralleni ruokasäkin. Meillä on koululla siinä mielessä nerokas systeemi, että voimme tilata Hill's-merkin koiranruokia koulun kautta tavallista edullisemmalla hinnalla. Niinpä minäkin tilasin Veetille ison säkin ruokaa ja noudin sen sitten. Erinomaisen fiksua mielestäni, ruuat saa nopeasti ja suoraan kouluun, josta ne sitten noudetaan. Ja jos noin 15 euroa halvemmalla saat koiranruokasäkin, niin kyllä se jo tuntuu opiskelijan kukkarossakin!

Viikonloppu meni siivoilun lisäksi lähinnä kotona. Olin jotenkin ollut kuoleman väsynyt koko viikon (mahtoiko sitten vierailijoiden aiheuttama jännitys ottaa takaisin) ja hengailin kotona sekä perjantai- että lauantai-illan, koneella mölläten ja akkuja ladaten. Koetin myös hieman kiertää lauantaina päivällä kaupoissa etsimässä kenkiä, mutta laihoin tuloksin. Lisäksi kertailin hieman botaniikan välikokeen kasveja. Sunnuntaina oli jälleen tavalliseen tapaan koiratreenit, tosin tällä kertaa tokoilu oli peruttu. Koira käyttäytyi taas vaihtelevasti. Hetkittäin yhteistyö toimi tosi hyvin ja sitten yhtäkkiä koko herra lähti tyystin lapasesta ja ryntäsi tekemään tuttavuutta tyttöjen kanssa. Oi missä ne korvat koiralla ovat, kun niitä eniten tarvittaisiin?

Maanantaina herääminen tuntui niin järkyttävän vaikealta, että ilman botaniikan kasvitenttiä olisin varmasti jäänyt kotiin nukkumaan. Kasvitentti itsessään tosin yllätti helppoudellaan positiivisesti ja lopulta sain ensimmäisellä yrittämällä kokeen läpi. Se kyllä pudotti tietynlaisen painon harteilta, nyt enää pänttäämään vain anatomiaa ensi viikolle. Tosin nyt tällä hetkellä aika kyllä tuntuu taas loppuvan kesken. Hitto vie, lukurytmin lukemisessa onkin oikeasti haastetta! Onneksi päivä muuten meni helposti ja seuraava päivä samaten. Alkuviikon raskaus kuitenkin tuntuu aina tietynlaisena lukemisen puutteena sitten kotioloissa. Ei yhdeksän ja 11 tunnin päivien jälkeen kamalasti jaksa enää kotiläksyihin panostaa...

Keskiviikkona yllätys oli tosiasia. Sen sijaan, että meillä olisi ollut anatomian luento, (joka siis oli kuulema siirretty heti aamuksi) meillä olikin fuksiais- eli rebastepäivä! On kuulema täkäläinen tapa, että fuksiaiset tulevat aivan puskasta, joten meille ei ollut sanottu tästä mitään. Siinä sitä sitten riitti ihmettelyä, kun meidät puettiin muovipusseihin, naamoihin piirrettiin viikset ja nenät ja jouduimme muodostamaan riviä. Perinteisesti ohjelmaan kuului taas kaikenlaista enemmän ja vähemmän jännää, mutta yllätyin postitiivisesti, kun viinalla läträäminen olikin jätetty yhteen ainoaan paukkuun. Sen sijaan kiersimme jätesäkit päällä erilaisia toimipisteitä viidennen vuosikurssin opiskelijoiden johdattamana ja teimme kaikenlaista. Pääsimme mm. leikkelemään oikeaa kuollutta sikaa, tekemään lehmälle "tiineystarkastusta" ja ottamaan "rokotuksia". Koulupäivä päättyi jo aikaisin, pääsimme kotiin ja vetäisin hetkeksi päiväunille rankan päivän ja paljon ravaamisen jälkeen.

Illalla olivat vielä rebastepidut, eli fuksiaisjuhlat, joissa oli tarjolla ruokaa, juomaa ja hyvää seuraa. Pääsimme myös vannomaan vironkielistä valaa, josta en ymmärtänyt oikeastaan sanaakaan. Pitääpä ottaa taas opiskelijan paras kaveri, eli Google Translate käyttöön! Kaikista parasta ja antoisinta oli kuitenkin vanhempien opiskelijoiden jututtaminen. Kun näkee niitä, jotka ovat opiskelleet täällä jo vuodenkin ja sen, miten hekin ovat sopeutuneet muiden joukkoon, tulee tunne, että pystyy siihen itsekin. Varsinkin, kun kuulin, että ulkomaille harjoitteluun lähteminen on konkreettisesti mahdollista vanhempana! Olen niin menossa! Haave olisi päästä jonnekin keski-Eurooppaan, joten jos sitä jo nyt rupeaisi vaikka asiaa suunnittelemaan.

Loppuviikko rebastepidujen jälkeen on mennyt aika lailla anatomiaa lukiessa. Tänäänkin pyörähdimme porukalla luuluokassa katsomaan ees- ja tagajäsemeluud ja illalla vielä leffailimme kauppareissun jälkeen. Sunnuntaina saan vieraita Suomesta jälleen, kun isä tulee tänne ja viikon päästä tulevat myös kämppiksen porukat, eli kiirettä varmasti pitää! Syyslomaviikko Suomessa alkoi tänään ja itselleni ajatus on todella epätodellinen, kun olen paahtanut täällä koulua hirveällä vauhdilla. Ensi viikollakin on taas kaksi välikoetta. Toivottavasti sitten saisi edes hieman hengähtää, vaikka anatomian luvuissa menemmekin järkyttävää tahtia eteenpäin ja välikokeita on koko ajan tulossa. Seuraavaan päivitykseen siisen, nägemist!

Hellurei!

Ei, en ole unohtanut tätä blogia, mutta viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet ehkä hektisimmät täällä viettämästäni kohta kahdesta kuukaudesta. Syksy on vihdoinkin todella tullut loimuavine puineen ja jatkuvine säänvaihteluineen ja sen myötä tuntuu, että koulu on imaissut minut entistä enemmän mukaansa. Aikaa ylimääräiselle ei juuri ole, tai jos jon, se pitäisi käyttää anatomian, botaniikan tai muiden hienojen aineiden lukemiseen. Välikoetta on välikokeen perään noin joka viikko yksi ja uusintojakin edessä. Viimeisimmästä merkinnästäkin on helposti yli puolitoista viikkoa, joten kerrottavaa riittää!

Luiden opiskelu alkoi siis myös vapaa-ajalla ja luuluokassa oli meidän lisäksemme muutama muukin sekä torstaina että perjantaina. Ensimmäistä kertaa ihmisllä oli oikeasti vakavat ilmeet, ilmassa jonkinlainen tietoisuus siitä, että nyt alkaa olla tosi kyseessä. Ensimmäisen välikokeen tuleminen selkeästi muistutti, miksi olemme täällä ja mitä olemme tulleet tekemään. Itselleni jäi luiden käsissäpyörittelemisen jälkeen suurimman osan suhteen varma olo ja uskoisin, että ainakin luiden osien nimeämisen tulen selvittämään. Muusta en sitten osaakaan sanoa. Perjantai-iltana meillä oli vielä tyttöporukalla hieman rennompi lukuhetki, kun menimme pubiin tenttaamaan toisiamme ruuan kanssa.

Lauantaiaamuna pakkasin sitten kimpsut ja kampsut ja suuntasin Tarton bussiasemalle suunnatakseni Pärnuun. En ollut koskaan käynyt kyseisessä kaupungissa, enkä muutenkaan tunne Viroa oikeastaan Tallinnaa ja Tarttoa lukuunottamatta yhtään, joten mielenkiinnolla oletin, millainen reissukokemuksesta muodostuisi. Kun olin ostanut bussiasemalta lipun ja tehnyt hieman vastentahtoista tuttavuutta parin yli-innokkaan paikallisen spurgun kanssa, pääsin bussiin ja matka alkoi. Noin kahden ja puolen tunnin matkan aikana söin evääni, kulutin iPodin akkua ja vain katselin maisemia. Sen verran on kyllä sanottava, että toisin kuin Suomessa, Virossa maisemat eivät tarjoa matkailijalle kovin suurta vaihtelua. Täällä kun ei oikein ole niitä mäkiä. Voisi melkein sanoa, että koko Viro on yhtä Pohjanmaata. No onneksi sentään edes jonkinlaista vaihtelua oli havaittavissa ja bussi pysähtyi matkalla Viljandin kaupungissa, jossa voisi myös olla joskus kiva käydä. Ihan jo senkin takia, että oppisi tuntemaan tätä uutta melkein-kotimaataan.

Lähellä Pärnua eteen tuli kuitenkin odottamaton ongelma. Olin laittanut aiemmin päivällä puhelimen kiinni säästääkseni akkua, mutta yllätys olikin melkoinen, kun liittymä ei auennut normaalilla oletus-pinkoodilla 0000. Tajuttuani, että minulla oli ilmeisesti oletuksena jokin pinkoodi puhelimessani ja etten tiennyt sitä, iski melkein hätä. En päässyt ilmoittamaan kaverilleni, monelta bussi olisi perillä, enkä myöskään soittamaan kenellekään muulle, että lähettäisi pinkoodini hänen numeroonsa. Päästessäni Pärnun bussiasemalle oli siis edessä ratkaisun etsiminen. Alunperin ajattelin, että pyytäisin naamakirjan kautta kämppistäni lähettämään kaverini numeroon pinkoodini, joten lähdin katsomaan, löytyisikö läheisestä ostoskeskuksesta nettikahvilaa. Löysin kuitenkin sattumalta TELE2:n liikkeen ja päätin mennä selittämään tilanteeni sinne. Myyjä kieltämättä katsoi melkoisen epäilevänä, kun selitin huonolle virolla, etten tiedä pinkoodiani enkä liittymäni numeroa (en tietenkään ollut vielä opetellut sitä ulkoa, kun liittymä on ollut minulla vasta niin vähän aikaa) ja kun vielä muistin väärin lataamani puheajan määrän, niin olin varma, etten saisi liittymääni auki. Kävi kuitenkin päinvastoin ja vuolaasti viroksi kiitellen sain vihdoinkin puhelimeni auki. Kyllä siinä hieman ylpeä olo tuli, kun tajusin onnistuneeni asioimaan pelkällä virolla noinkin vaikean asian kanssa ja vielä ymmärrettävästi! Pääsin myös vihdoin soittamaan ystävälleni. Selitin tilanteen ja hän neuvoi ottamaan taksin hotelliin, jossa asui. Niinpä ajoin taksilla meren rannalla sijaitsevaan hotelliin.

Hotellilta lähdimme kävelylenkille lähialueelle. Pärnun keskustaan emme ehtineet ja se harmitti minua hieman alkuun, mutta myös esikaupunkialueella käveleminen oli mukavaa. Kävimme paikallisessa Selverissä ja löysin sieltä kolmella eurolla kirjan "Sõber koer ja tema tervis". Ihan mukava matkamuisto! Kiertelimme kartan kanssa pitkin aluetta ja katselimme katuja, jutustelimme niitä näitä. Sää oli kaunis, vaikka hetkittäin tuulinen. Tosin, meren rannalla tuulee aina.

Palattuamme hotelliin kaverini meni oman seurueensa kanssa syömään ja minä tarkistin yleiseltä tietokoneelta takaisin Tarttoon lähtevän bussin aikataulun. Lähdimme bussiasemalle hyvissä ajoin ja kävimme matkalla vielä hakemassa samasta ostoskeskuksesta matkaevästä, mistä olin aiemmin päivällä kysynyt liittymäni aukaisemiseen apua. Sitten menimme bussiasemalle odottamaan. Aluksi meinasi iskeä paniikki, kun yksi bussi näyttikin jättävän tulematta, mutta lopulta se kuitenkin ilmaantui (olin ilmeisesti katsonut väärin, että aikaisemminkin menisi yksi vuoro) ja pääsin lauantain kunniaksi puolet halvemmalla bussimatkan.Tosin ilta hämärtyi ja kun matka ei ollutkaan pikavuoro, kuten mentäessä, se tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Lopulta pääsin takaisin Tarton bussiasemalle tavaroideni kanssa ja matkasin kotiin.

Sunnuntaina oli jälleen koiratreenipäivä ja tällä kertaa päätin, että valmistautuminen ei jäisi puolitiehen. Viimekerrasta sisuuntuneena kävimme kävelemässä tunnin verran Toomemäellä ja lisäksi päätin heittää syrjään ennakkoluuloni paikallista auto- ja jalankulkijakulttuuria kohtaan ja kaivoin esiin telineen, jolla saan turvallisesti kuljetettua koiraa pyörän vierellä. Kun vielä olin hommannut oikeanlaiset namit aiemmin ja huolella, oli treeneihin lähtiessä hieman parempi olo kuin viimekerralla niistä poistuessa eikä edes pieni matkalla sattunut vastoinkäyminen (koira ohitti sähkötolpan väärältä puolelta ja lensi mallikkaasti pyörän kanssa) onnistunut kovin mustaamaan mielialaa. Itse treenaaminen menikin selkeästi paremmin, vaikka Veeti sähelsi edelleen ja pariin otteeseen meinasi hermot mennä. Toko tuntuu kuitenkin purevan ja eräs kaverini heitti erinomaisen vinkin koiran kontaktin hakemiseen, joka ainakin meidän kohdallamme toimi kuin valettu. Treenit jättivätkin kokonaisuudessa paremman mielialan kuin viikko sitten ja tajusin, että olin kaiken kaikkiaan tehnyt valmistautumisen viimeksi täysin ala-arvoisesti. Tästä ei voi nousta kuin ylöspäin! Kun treenien jälkeen Veeti pääsi vielä kosiskelemaan ja saamaan rukkaset ruskealta labbis-nartulta samasta ryhmästä, oli hyvä mieli tosiasia, kun ajoin pyörällä kotiin.

Ilta meni vielä viimehetken panikoinnilla huomisesta anatomian ekasta välikokeesta. Koulukaveri piipahti kämppiksen ja minun seurana ja luimme hieman kimpassa. Vähän iski kyllä kauhistus, sillä tuntuu, että teoriapuolen lukeminen meni metsään ja että olen tehnyt sitä ihan liian vähän. Kuvatunnistus sen sijaan on suht varmalla pohjalla, vaikka rinnakua ja ristluuta olisin voinut lukea enemmänkin... noh, valmistautuminen kuitenkin oli siinä. Kertasin vielä tasot ja suunnat ennen nukkumaanmenoa. Maanantaiaamuna luennot menivät paljolti ohitse. Botaniikan labrassa tunnistimme heiniä, mutta ajatukset olivat jo tulevassa tentissä. Samoin latinantunnilla, taisi kaikilla olla anatomian kirjat kädessä, vaikka opettaja selittikin latinan sijamuodoista.

Itse anatomian tunnilla sitten saimme vihdoin tietää, mitä koe tulisi pitämään sisällään. Koe koostuu kolmesta erilisestä osasta, jotka kaikki piti saada läpi, että koe olisi hyväksytty. Suullisesti kysyttiin tasot ja suunnat, kirjallisesti kuvasta luunosien tunnistus ja teoria. Ensiki jokainen meistä meni vuoronperään opettajan kanssa luurangosta tunnistamaan tasoja ja suuntia ja kun heti ensimmäisenä tuli kaksi hylättyä, alkoi hieman hermostuttaa. Omalla kohdallani hermot sitten myös hieman pettivät, sillä sekosin viimeisen kolmesta kysymyksestä kohdalla ja parin väärän vastauksen jälkeen opettaja sitten totesi, että minun pitäisi mennä uusintaan. Kyllä siinä meinasi hieman ruveta ärsyttämään ja teki mieli lähteä karjumaan pelloille suomalaista sivistyssanastoa. Kun kaikki vuorollaan olivat käyneet suullisessa kokeessa, (en onneksi ollut reputuksen kanssa yksin, myös 16 muuta reputti!) teimme kirjallisen. Viimeistään siinä vaiheessa tuntui, että pää tyhjeni täysin ja viroks vastaaminen tuntui niin vaikealta, että kokeen jälkeen oli täydellisen varma reputtamisestani myös kirjallisen kanssa. Morkkis iski ja oli vallalla jonkin aikaa, mutta onneksi kaverit osasivat piristää ja kouluruoka toi hieman paremman mielen.

Seuraavana päivänä olikin sitten jo aivan uudet mielenkiinnon kohteet. Sain nimittäin koulupäivän jälkeen vieraita Suomesta! Lähdin koulun jälkeen iloisen odottavalla mielellä bussiasemalle äitiä vastaan ja olin kyllä kieltämättä ylpeä, kun hän sitten osasi löytää minut bussiasemalta. Lähdimme iloisen jälleennäkemisen jälkeen yhdessä kohti Tarton vanhaa keskustaa. Äiti halusi johonkin syömään ja minulla oli mielessäni juuri oikea paikka, Suudelevad Tudengid, josta on tullut täällä asuessani ehdottomasti yksi lempiravintoloistani ja varsinainen tarttolaisuuden symboli. Niinpä vein hänet sinne ja tilasin meille lautasellisen mustleivad küüslaukuga, eli mustaleipätikkuja ja valkosipulidippiä, koska niitä nyt vain on pakko syöttää jokaiselle, joka tulee käymään Tartossa. Lisäksi söimme muutenkin todella hyvää ruokaa ja lähdimme vatsat täynnä kävelemään kotiin. Perillä esittelin äidille kämpän ja hän tykästyi siihen. Ilta meni rattoisissa merkeissä, kun kävimme vielä kioskilla ostamassa pullantekoaineita huomista varten

Seuraava koulupäivä meni normaalisti opiskelujen merkeissä. Ainoa hieman jännittävämpi juttu oli, että anatomian opettaja ilmoitti yrittävänsä saada tarkistettua kirjalliset kokeet ensi viikolle. Olisi ihan hyvä kyllä, vaikka olinkin ollut siinä fiiliksessä, että todennäköisesti joutuisin uusimaan. AInakin olisi sitten aikaa lukea uusintaan, joka on parin viikon päästä. Kotona odotti kiva yllätys, sillä äiti oli leiponut minulle ja kämppikselle pullaa ja koko asunnossa leijaili ihana tuoksu. Kahvittelun jälkeen lähdin äidin kanssa sitten kierrokselle Toomemäelle ja sen kautta keskustaan. Esittelin kaupunkia parhaani mukaan, koetin vastailla kysymyksiin ja näyttää sellaisia paikkoja, jotka minusta ovat tärkeitä tai muuten vain kivoja. Toomemäen kirkonrauniot kuuluivat ehdottomasti niihin, samoin mäki itsessään muutenkin. Ja kun Tarton keskusta itsessäänkin on aikalailla täysin, niin nähtävää riitti. Iltapäivä ja ilta menivätkin sitten kaupunkia katsellessa. Kävimme myös syömässä italialaisessa ravintolassa ja lopuksi menimme kauppaan. Illan lopuksi kävimme vielä Kaubamajan ruokakaupassa.

Seuraavana päivänä luennot olivat peruttu jonkinlaisen EMÜn 60-vuotissyntymäpäivätapahtuman takia, joten suuntasimme aamulla poliisiasemalle hakemaan virolaiset henkilöllisyyskortit. Äiti lähti mukaan, sillä tarkoituksemme oli mennä käymään myös Lõunakeskuksessa. Lõunakeskuksen eläinkaupasta mukaan lähti pieni säkki ruokaa Veetille ja lisäksi kävimme vähän tutkimassa erilaisia liikkeitä. Muutama tunti hujahtikin ihan kivasti. Yritin metsästää itselleni syksykenkiä, mutta en vielä löytänyt mieleisiä. Ehkä sitten jossain vaiheessa. Matkustimme bussilla takaisin keskustaan ja sieltä kantamusten kanssa taksilla kotiin. Pieni hengähdystauko ja vähän ruokaa ja lähdimme takaisin keskustaan katsomaan EMÜn juhlaparaatia, johon meidän oli aluksi kämppiksen kanssa tarkoitus ottaa osaakin. Tosin kun ketään tuttua ei näkynyt ja paraati ei ollutkaan kovin ihmeellinen, jätimme sen välistä ja lähdimme äidin kanssa taas kiertämään kaupunkia. Siinä menikin sitten kivasti loppupäivä. Veimme äidin Big Beniin syömään, koska sekin on mielestäni hyvä ravintola täällä ja iltapäivällä löysimme vielä läheltä kotia kauneushoitolan, josta varasimme seuraavalle päivälle ajat kasvohoidoille. Kun vielä Kaubamajan alelaarista löytyi aiemmin suomenkielinen piirrettyjen klassikko ja päätimme viettää illan sitä katsoen, kaikki meni kyllä erinomaisen hyvin.

Perjantaina oli aika nauttia ansaitusta vapaasta. Aamupäivällä oli kasvohoitojen paikka ja päivemmällä äiti kävi vielä toisessa kauneushoidossa. Itse oli melkoisen puhki mentyäni oikeastaan koko viikon aika kovalla vauhdilla ja niinpä otin ansaitut torkut päivällä. Illalla lähdimme sitten katsomaan täkäläistä operettia teatteriin ja täytyy sanoa, että tykkäsin kyllä! Täällä osataan tehdä teatteria. Ja jos ensi-iltalippu maksaa 10 euroa, niin kyllä sitä opiskelijallakin on varaa käydä täällä välillä kulttuuripläjäyksiä katsomassa. Kun vielä söimme Tudengissa kevyen iltapalan esityksen jälkeen, niin olo oli nukkumaan mennessä hyvä ja tyytyväinen.

Seuraavana päivänä äidin olikin sitten aika lähteä. Vielä yhden kevyen kaupunkikierroksen jälkeen menimme ruokakaupan kautta bussiasemalle, ostin lipun äidille omalla eestinkielen taidollani ja istuimme odottamaan.  Kun bussi sitten tuli, hyvästelimme ja minä lähdin tallustamaan takaisin kotiin päin. Olo oli hieman haikea, mutta samaan aikaan iloinen. Oli tosi kiva näyttää, millaisessa paikassa ja maassa minä nykyään asun. Ehkä saan ihmiset pikkuhiljaa tajuamaan, ettei tämä ole sama kuin Siperian peräkylä, että tänne voi tulla ja että täällä on kivaa. Ainakin äiti ylisti tätä kaupunkia niin paljon, että saan varmaan siltä suunnalta vieraita toistekin.

Sunnuntai meni jälleen koiratreenien merkeissä, hieman paremmalla valmistautumisella. Sää oli upea, joten kävin kävelemässä jälleen Toomemäellä ja kuvailin ruskassa olevia puita ja kauniita maisemia. Myös koira itse päätyi muutaman kerran kameran eteen ja sainpa jopa yhden oikein kunnon syksykuvankin. Tuntuu tosin siltä, että Veeti valitsee joka treeneihin eri nartun, tällä kertaa ihastuksena oli luokkakaverini dalmatialainen. Noh, ehkä Veeti jossain vaiheessa tajuaa, että jokaikinen neitokainen ei halua synnyttää sille pentuja... Kaikista uskomattomin asia sattui kuitenkin, kun olin ajamassa pyörällä treeneistä kotiin. Vastaan käveli nimittäin kadun toisella puolella suomalainen ystäväni. En ollut alkuun tunnistaa häntä ja sitten ilmeeni kyllä vaihtui niin epäuskoiseksi, että olisin varmasti nauranut sille itsekin. Hän oli tullut Tarttoon työssaoppimaan ja ei ollut muistanut ilmoittaa minulle asiasta. Oli aivan uskomatonta vaihtaa kuulumisia ihmisen kanssa, jonka et ikinä olettaisi tulevan vastaan kadulla täällä, aivan toisessa maassa. Sovimme sitten, että hän tulisi ensi viikolla teelle. Illalla oli vielä leffan paikka kämppiksen kanssa ja jumituimme lopulta katsomaan Avatar-piirrettyä useamman jakson putkeen. Kaikki johtuu aivan varmasti siitä Leijonakuninkaasta, jonka katsoimme torstaina. Siitä lähtien soinut kaikenlaista piirrettymusaa päässä ja hirveä hinku katsoa kaikkea muutakin.

Maanantai meni taas täysin koulun kimpussa. Botaniikasta on suullinen kasvientunnistuskoe viikon päästä, joten siihen pitää treenata. Onneksi ei ole viikonlopuksi ohjelmaa. Lisäksi anatomiassa menimme raajojen luihin ja viron kielessäkin läksyt vaikeutuvat. Kolmen viikon päästä pitää pitää kirjaesittelykin... hommaa riittää! Mutta sain kuin sainkin yhden osan kolmesta läpi anatomiasta, nimittäin kuvantunnistuksen! Ei siis tarvitse uusia kuin suullinen ja teoriat ja tiedän pystyväni saamaan molemmat läpi uusinnassa. Nyt vain ahkerasti lukemaan taas, ettei jää viimetippaan. Illalla vielä katsoimme Avatar-boksin loppuun (mitä me nyt katotaan piirrettyjen nälkään!) ja sitten nukkumaan. Tiistainakaan ei oikeastaan tapahtunut suuremmin mitään ihmeellistä, koulua vain. Pitää hiljalleen tästä alkaa taas valmistautua henkisesti seuraavaan välikokeeseen. Ja anatomian luvut pitäisi myös aloittaa, ajoissa tällä kertaa. Opeteltavaa kun on järkyttävän paljon enemmän edelliseen välikokeeseen verrattuna

On hämmentävää ajatella, etten vieläkään täysin tiedosta asuvani ja opiskelevani täällä unelmaa. Vasta tänään, kun juttelin erään suomalaisen kaverin kanssa naamakirjassa tajusin, että oikeasti olen täällä. Se on tosi jännä ajatus. Ja se, miten kuulet muiden ihmisten sanovan, että ovat ylpeitä sinusta, kun olet selvinnyt.. se on kyllä vielä hämmentävämpää. Mutta sitten tulee niitä hetkiä kun oikeasti tajuaa että hei, minä osaan jo puhua jotakuinkin semmosta perushelppoa viroa, olen käynyt täällä koulua kuukauden ja että minulla on täällä pikkuhiljaa elämä rakentumassa. Se on hienoa ja hätöä samaan aikaan. Mutta ehkä siihen tottuu! Joskus.

Tämän megapostauksen jälkeen hiljenen taas joksikin aikaa. Toivottavasti en kuitenkaan ihan kahdeksi viikoksi. Ensi kertaan!

Viikot menevät aivan järkyttävän nopeasti. Vimelauantaina tajusin, että olen ollut Tartossa nyt jo tasan kuukauden. Mihin aika oikein on hävinnyt, vai missä vaiheessa se otti varaslähdön? Sama tuntuu myös syksyn kanssa. Kyseinen vuodenaika tuntuu saapuneen jälleen hiipien kuin varas ja vasta kaduilla pyörivien kellertävien lehtien, pimenevien iltojen ja kylmenevän sään myötä olen herännyt huomaamaan, että kesä on kovaa vauhtia jäämässä taakse. Pidän peukut pystyssä, että vielä saisi kuitenkin nauttia suhteellisen aurinkoisesta, kirpeän kauniista syyssäästä mahdollisimman pitkään ennen talven loska-aikaa.

Viime viikon torstai-ilta meni SUOLETin jäsentapaamisessa Püssirohukelderin hämärässä. Ravintola, tai pubiksi sitä kai voisi tarkemmin kutsua, itsessään oli aivan ihana, suosittelen lämpimästi (tätäkin) paikkaa, jos joku blogini lukija ikinä Tarttoon asti eksyy. Paikka oli rakennettu vanhan ruutikellarin sisään ja sisustettu sen mukaisesti. Joku tutoreistamme taisi mainita, että paikka saattaisi jopa olla vähintään Viron, ehkä jopa koko Euroopan korkein pubi. Illan aikana meistä tehtiin virallisesti SUOLETin jäseniä ja saimme kaikenlaista hyödyllistä infoa asioista ja käytänteistä jälleen kerran. Muun muassa paljon hyödyllisiä vinkkejä suullisiin tentteihin tuli vaihdettua. Illalla lähdimme kotiin tarkoitus oli valmistautua henkisesti seuraavan päivän fuksiaisiin.

Perjantaiaamu valkeni hieman jopa pelonsekaisen odottavissa tunnelmissa. Tutorimme olivat pitäneet hyvin pitkälti salassa koko mahdollisen fuksiaisten olemuksen ja tiesimme ainoastaan, että meillä olisi kaksiosainen juhla, jonka iltaosan teemana olisi pukeutumisen puolesta rosvot ja poliisit. Äiti oli lähettänyt kotoa minulle yhden paidan mahdolliseen merirosvoasuuni ja olin päättänyt mennä hakemaan sen, jahka saisimme ensin maksettua laskut (osasin asioida laskunmaksun Elionin liikkeessä viroksi, yay!) ja vierailtua vielä viimehetken asuntäydennysreissulla Lõunakeskuksen naamiaiskaupassa. Sieltä löytyi lelumiekka ja katselin myös kaihoisan kaipaavasti Jack Sparrow-tyylistä hienoa merirosvohattua, mutta luovuin lopulta ajatuksesta asusteen hinnan vuoksi. Kävimme vielä pikaisesti Rimissä kaupassa ja sitten palasimme takaisin. Samalla pääsimme testaamaan Lõunakeskus-ekspressiä, joka on suora ja maksuton bussivuoro keskustan ja kauppakeskuksen välillä.

Keskustassa kämppiksen ja minun tiet erosivat, kun lähdin metsästämään postikeskusta. Tiesin suunnilleen, että matkaa keskustasta pois päin tiettyä tietä olisi melkoisesti, mutta kun talonnumerotkin vielä menivät tiellä aivan miten sattuivat, oli pakko pysähtyä ja kysyä huoltoasemalla tietä. Sateen uittamaa olemustani piristi hieman, että osasin kysyä lajittelukeskuksen osoitetta viroksi ja ymmärsin minulle vastanneen naisen puheet! Siitä sitten vain polkemaan uudella innolla ja lopulta löysin kyseisen toimiston, joka todellakin oli aivan hevonkuusessa jossain kaiken sivistyksen selän takana. Melkoisen outoa, että pääpostikeskus sijoitetaan sellaiseen paikkaan. Onneksi paketin nouto sujui ongelmitta ja matkakin takaisin kotiin sateesta huolimatta ihan hyvin.

Päivä ja ensimmäinen fuksiaisten osa tulivat hyvin pian ja hieman pelonsekaisin tuntein vaihdoin päälle mahdollisimman likaantumisenkestävät vaatteet sekä laitoin jalkaan kumpparit. Aiemmin annettu informaatio lupaili jotain mahdollisesta uintireissusta suihkulähteeseen, joten toivoin kovasti, ettei sataisi, tai olisi muuten kylmä. Päästyämme Raekojaplatsille, tutorit antoivat meille kaikille kauniit leikkaussalimyssyt päähän, järjestäydyimme muodostelmaan ja marssimme Toomemäen puistoon, jossa lajina oli perinteinen lasin tyhjäksijuominen ja sen jälkeen tukkihumalan pyöriminen kepin ympäri. Kun mukiin vielä oli lantrattu jotain todella pahan makuista viinaa ja pilli meni kuolleen kalan läpi (joka siis ui siinä lasissa) alkoi koko touhu tuntua hyvinkin fuksiaismaiselta. Viestin jälkeen menimme sitten esiintymään koko kansalle laulun voimin (hämähämähäkki) ja sen jälkeen tutorit käskivät meidän valmistautua suihkulähdeuintiin. Tosin hetken ajan piti esittää viattomia, kun paikalliset poliisit pyörähtivät paikalla ottamassa läheiselle penkille sammuneen juopon parempaan talteen. Sitten vain marssimaan suihkulähteeseen (oli muuten kylmää vettä!) ja laulamaan iloisesti marssien kolmea pientä elefanttia hieman muunnelluilla sanoilla. Kun vielä olimme istuneet kertaalleen suihkulähteeseen ja housut olivat taatusti märät, saimme lähteä kotiin siistiytymään iltaa varten.

Iltaa varten vaihdoin merirosvon asuun, joka sai nyt vihdoin täydennyksensä äidin lähettämän paidan ja ostamani lelumiekan myötä. Lopulta, vaikka itse sanonkin, asusta tuli varsin hieno. Ottaen huomioon, että suurin osa löytyi vielä omasta vaatekaapista, olin erinomaisen tyytyväinen. Tuloksen näette alla. Rosvomainen seurue lähti kävellen kohti juhlapaikkaa hieman ennen kello seitsemää. Useamman tytön porukassa olimme melkoinen näky ja saimmekin jokseenkin kiinnostuneen katseen osaksemme täkäläiseltä herrasväeltä.

Paikan päällä juhlallisuudet alkoivat poliisi-tutoreiden tiukassa valvonnassa. Ilta meni monin paikoin hyvin janoisissa merkeissä, joskin itse jätin viinalla läträämisen muille. En ole suuremmin ikinä ymmärtänyt juomista puhtaasti pelkästä kännäämisen ilosta. Onneksi en ollut ainoa, joka sinä iltana oli päättänyt pitää kuivemman linjan, joten meillä oli oikein mukavaa ja tunnelma pysyi varsin hilpeänä. Tutorit asiaankuuluvasti pompottivat meitä milloin minkäkin tehtävän parissa. Piti syödä "kissanruokaa" ja juoda "kusi-" sekä "verinäytteitä", jotka oikeasti olivat jauhelihamössöä ja pahanmakuisia shotteja. Lisäksi meillä oli fuksien oma puuharata, jota varten meille lyötiin nenän eteen siannahat sekä kaksi avattua kissaa. Sieltä piti sitten osata nimetä elimiä ja tikata nahkaan tehtyjä viiltoja.  Hieman kävi mielessä, että joku saattaisi kyllä mahdollisesti pahoittaa mielensä tällaisesta raadolla leikkimisestä, mutta itse suhtauduin asiaan lähinnä samalla tavalla kuin yläasteella kalojen leikkelyyn. Ei siinä onneksi mitään kummaa ollut. Kun vielä tietovisakysymyksiin sai vastattua ja pääsi vaihtamaan muutaman sanan vanhempien opiskelijoiden kanssa silloin tällöin, ilta oli lopulta kuitenkin oikein kivasti onnistunut ja saimme fuksiaistodistuksemme, joiden jälkeen saattoi lähteä jatkoille yökerhoon hyvillä mielin. Erikoinen pukeutumiseni herätti kovasti huomiota täkäläisissä (sillä tottakai baariin lähdetään merirosvoasussa!) ja leikkimiekkani tuntui olevan kova hitti hieman hiprakassa olevien virolaismiesten keskuudessa. Kun yöllä vielä huomasimme, ettei taksissa voi maksaa kortilla ja jouduin murtautumaan pienten kolikoiden säästöpossuun tästä hyvästä, oli fuksiaispäivä ja -yö kaiken kaikkiaan kunnolla onnistunut ja minusta vihdoin tullut eläinlääketieteen fuksi!

Lauantaiaamu valkeni kauniina ja pitkään nukkumisen jäljiltä olo oli mukavan levännyt, vaikka jalat protestoivatkin eilisillan korkokengillä kävelyn jäljiltä. Kävin kävelemässä jälleen koiran kanssa Toomemäellä ja otin samalla hieman kuviakin. Päivä oli hieman tuulinen, joten pelkäsin sadetta, mutta onneksi sitä ei kuulunut.

Veeti Toomemäellä

Näkymä Enkelin sillalta

Alkuillasta lähdimme kämppiksen kanssa seuraksi kaverillemme. Eräs virolainen poika oli luvannut esitellä hänelle Tarttoa ja olimme lupautuneet mukaan "esiliinoiksi", varmuuden vuoksi. Menimme käymään Botaanikaaed:ssa eli Tarton yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Voi vitsi se paikka oli hieno! Aivan uskomaton määrä erilaisia kasveja, todella paljon nähtävää sisällä ja ulkona, vaikkei niin olisikaan kasveista kiinnostunut. Reissun ehdoton kohokohta oli, kun kämppikseni löysi kasvien joukosta Mimosan, joka näyttää silmissä kuihtuvan, jos sen varteen tai lehtiin koskee. Oli siinä ihmettelemistä. Lisäksi puutarhan ulko-osassa oli aito kalalampi, jossa suorastaan kuhisi jotain erikoisemman näköisiä kaloja (ihmiset kävivät kalastamasa niitä sieltä!) ja kok paikka jätti kyllä niin kiinnostuneen fiiliksen, että voisin mennä joskus uudelleen. Illalla olimme sopineet testaavamme tyttöporukalla paikallisen Big Ben-pubin ja tulimme siihen tulokseen, että ruoka oli erinomaisen hyvää. Enpä ole koskaan syönyt yhtä maistuvaa suitsukanasalaattia!

Sunnuntaina aamupäivä meni lagaukseen, mutta iltapäivällä alkoivat tositoimet, kun toko- ja agilitytreenit koiran kanssa alkoivat. Nekin ovat SUOLETin järjestämät, joten jännitti etukäteen, kuinka meillä tulisi Veetin kanssa menemään tuntien koirani adhd-luonteen ja korvien katoamisen kriittisellä hetkellä. Noh, tulos ei ollut kovin kehuttava. Koira sähelsi kahdenkymmenen kaltaisensa edestä ja tokossa vielä jotenkin pysynyt kontrolli katosi agilitykentällä täysin. Kun olin joutunut kerran noutamaan herran tämän karattua kentältä ja juoksutettua minua lahjakkaasti ympäriinsä, meinasi itku päästä ja purin hammasta yrittäessäni kasailla oman kärsivällisyyteni rippeitä. Veeti itse ei tajunnut, mistä syystä mamma taas on niin vihainen ja näki ainoastaan erään ylemmällä vuosikurssilla olevan opiskelijan ruskean narttu-labbiksen. Ja vaikka tämä koiraneiti hyvinkin selkeästi antoi herralle rukkaset treenien jälkeen tapahtuneella pienellä juoksutuslenkillä, ei musta siitosorini tahtonut ymmärtää asiaa. Taisin näyttää kaiken tämän pettymyksen takia aika maani myyneeltä, sillä opiskelukaverini antoi minulle muutaman oikein hyvän neuvon, ehdotti mahdollista arvojärjestyksen tarkastusta koiran kanssa ja kehotti panostamaan suhteeseen. Siitä huolimatta ilta meni melko kokonaisvaltaisesti piloille ja huomasin murehtivani paitsi koiran huonoa käytöstä, myös omia kouluttajantaitojani. Lopulta tulin sitten siihen tulokseen, että jotain täytyy nyt tehdä ja koulutusta aloittaa. Pitkä ja kivinen tie ainakin on edessä, ennen kuin minun ja Veetin yhteistyö pelaa. Mutta ehkä se tästä. Onneksi maanantaiaamuna näytti jo valoisammalta nukutun yön jälkeen.

Alkuviikko meni totutun kiireiseen malliinsa. Anatomian tenttiin on enää vajaa viikko ja se luonnollisesti luo melkoisen määrän paineita, kun kyseessä on paitsi ensimmäinen välikoe, myös ensimmäiset suulliset kokeet ja tarkoitus läpäistä ensimmäisellä yrittämällä. Niinpä minäkin otin kirjat kauniiseen käteen ja aloin pänttäillä luiden osia ja niiden latinan ja viron kielisiä nimiä. Kun vielä osaisi yhdistää jokaisen oikein toiseen. Tänään onneksi tuli jo jotain opittuakin, kun linnottauduimme kahdeksi tunniksi varsinaisen koulupäivän jälkeen luuluokkaan ihmettelemään nikamia, kylkiluita ja rintalastoja korkeimman omakätisesti. Fossa atlantis, lülisälk, Insicura vertebralis.... kyllähän noita nimiä riittää opteletavaksi! Ei varmaan yllätä ketää, mistä löydyn huomennakin ennen varsinaisten luentojen alkua.... Nyt kun vielä saisi nuo hanskaan tässä viikon aikana.

Kaikenkaikkiaan elämä tuntuu asettuneen noin kuukauden asumisen jälkeen täällä oikein hyvin mallilleen. Ensi viikolla saan vieraita Suomesta, kun äiti tulee käymään ja tänä viikonloppuna olisi itse tarkoitus hieman reissata Virossa, kun menen moikkaamaan suomalaista kaveriani Pärnuun. Jännää sinänsä tämä Viron matkailu, sillä en ole koskaan ennen käynyt missään muualla kuin Tallinnassa ja Tartossa. Mutta sittenpähän sitä pääsee näkemään uusia seutuja! Innolla siis odotan viikonlopun seikkailua. Nyt on aika hiljentyä tältä erää ja viedä koira tapakasvatuslenkille ulos, joten kiitos ja kumarrus ja ensi kertaan!

Jo kolmatta päivää Tartossa riehunut kova tuuli ei näytä minkäänlaisia laantumisen merkkejä, vaikka viikko lähenee jo loppuaan. Liekö sitten tämän takana paljon peloteltu Katia-myrsky, jonka jäänteet ylsivät kuulema (Ainakin keltaisen lehdistön mukaan) ihan Suomeenkin ja aiheuttivat suosituksen pitää kypärää päässä ulkona liikkuessa. Noh, itse suhtaudun sään vaihteluihin lähinnä olankohautuksella. Ainakin minun syksyyni tuulet, sateet ja vaihteleva sää kuuluvat ihan kiinteänä osana.

Viimeksi selitin navettapraksan perehdytyksestä, johon oli tarkoitus mennä seuraavana aamuna, joten voisin aloittaa kertomalla siitä. Herätyshän tosiaan oli torstai-aamuna valitettavan aikaisin ottaen huomioon, että koulu itsessään alkoi vasta kahdelta. Menimme kumpparit jalassa ja tuulitakit päällä kämppiksen kanssa Suurloomaklinikalle ja saimme seuraksemme joukon sekä ihmetteleviä virolaisia että suomalaisia. Kukaan meistä ei suuremmin tiennyt, mitä odottaa. Itse huomasin ensimmäisenä jokapuolella leijuvan navetan hajun, joka tottumattomalle sai kieltämättä hienoisen oudoksumisen aikaan. Kun sitten lähdimme viroa puhuvan työntekijän matkassa tutustumaan klinikkaan, alkoi tietynlainen huolestuminen vallata alaa. Päällimmäisenä huomasin miettiväni, osaisinko todella hoitaa asiat oikein ja ennen kaikkea pärjäisinkö navettatöissä, vaikka meidän ei kamalasti tarvitsekaan olla eläinten kanssa tekemisissä. Rehellisesti sanoen olen ollut tekemisisssä vain hevosten ja hieman lampaiden kanssa, joten lehmät ja siat ovat melkolailla tuntemattomia tapauksia, eivätkä muutkaan suureläimet kovin hyviä tuttuja ole. Tehtävien listasta muotoutui lopulta tällainen

Aamulla tulo klo 7.

Lehmien aitauksen siivoaminen

Hevosten tallin siivoaminen. Hevosia tosin ei tarvitse kokemattoman käsittelijän liikutella, mutta yleinen käytävä on siivottava. Kokeneemmat hevosten käsittelijät saavat siirtää hevosia paikasta toiseen.

Sikalan siivoaminen. Tämä tarkoittaa myös sikojen siirtämistä paikasta a paikkaan b.

Sioille jauhojen vieminen.

Iltapäivällä tulemme vielä uudelleen noin klo 16 suorittamaan ainakin osittain samat asiat. Ihan täyttä selvyyttä ohjelmaan ei tullut, sillä ohjaajamme puhui vain viroa, hyvin nopeasti eikä ryhmässämme oleva suomalaisvirolainen tyttö kerennyt hänen puheitaan kääntämään. Tämä siivoaminen tapahtuu sitten joka päivä tietyllä viikolla, joka itselläni osuu lokakuun loppuun. Käytännössä toimimme siis pientä opintopistemäärää vastaan ilmaisena orjatyövoimana. Lauantaina ja sunnuntaina ei onneksi tarvitse tulla aamulla kuin "vasta" yhdeksältä, mutta melkoinen viikko siitä on jokatapauksessa tulossa. Etukäteen jo huolestuttaa, kun tunnen itseni ja oman aamu-unisuuteni sekä mahdollisen haluni roikkua myöhään illalla internetin ihmeellisessä maailmassa. Tulee tuskainen viikko... Päivällä sitten meillä oli kokonaista yksi luento, jolla on pitkä ja hieno nimi ja joka lyhyesti sanottua käsittelee laitoksen käytänteitä, historiaa jne. Saa nähdä, miten tuosta pidetään tentti. Illalla vietimme sitten elokuvaillan Hesburgerin ruokien kanssa kämppiksen ja toisen koulukaverin kanssa ja matkatessamme Ihmemaahan Liisan mukana moikkaamaan Hullua hatuntekijää, Irvikissaa ja muita tuli kyllä semmoinen tunne, että ainakin ihmisten suhteen alan tuntea oloni jo kotoisaksi, vaikka Suomalaisia kavereita ennen kaikkea on ikävä.

Perjantain olimme yksissä tuumin pyhittäneet asioiden hoitoa varten, joten lähdimme jo aamusta kämppiksen ja toisen koulukaverin kanssa osoitteessa Küüni 5 sijaitsevaan virastorakennukseen hakemaan virolaista isikukoodia (henkilötunnusta) ja näin rekisteröitymään Tarton asukkaiksi. Olimme käyneet virastossa aiemminkin, mutta silloin ruuhka oli ollut niin hirveä, että ajattelimme suosiolla kokeilla toisenlaista taktiikkaa ja lähteä aikaisin aamusta liikkeelle. Se kannatti ja homma oli ohi puolessa tunnissa. Virastossa piti olla mukana vuokrasopimus ja passi, jotta isikukoodin saaminen on mahdollista. Olin myös ylpeä, kun kykenin asioimaan osittain viroksi! Ensimmäisestä virastosta suuntasimme bussilla Immigration Officeen, joka sijaitsee kaupungista Lõunakeskukselle päin, poliisiaseman yhteydessä. Siellä meidän piti jälleen täytellä papereita, ottaa itsestämme automaatissa kuvat ja lopulta näiden avulla saada virolainen id-kortti, joka käy sitten henkilöllisyystodistuksena täällä. Lisäksi saimme tilapäisen oleskeluluvan Tartossa ja Virossa seuraavaksi viideks vuodeksi. Pieni ylpeys iski jälleen, kun huomasin huonosta kielitaidosta huolimatta ymmärtäväni virkailijan vironkielistä puhetta. Kyllä minä tämän kielen vielä opin! Tosin joissakin tilainteissa tyhmän kielitaidottoman turistin esittäminen on enemmän kuin hyvä vaihtoehto. Sekin tuli huomattua, kun vuoroani odottaessa viereeni istui virolainen mummo, joka alkoi selittää minulle Jehovasta (ilmeisesti hän oli siis Jehovan todistaja). Kun sitten englanniksi hänelle vastasin, hän meni aivan hämmentyneeksi ja vaikeaksi ja koetti selittää haluavansa puhua Raamatusta, johon vastasin tietäväni nämä asiat jo. En minä kyllä valehdellut, mutta naisen ilme oli niin hämmentynyt, että melkein purskahdin nauramaan. Virastoreissu meni siis hyvin. Tosin muistakaa rakkaat ihmiset aina pitää vähän isompaa käteissummaa mukana, kun menette johonkin viralliseen asianhoitopaikkaan. Tuonne eivät käyneet kuin virolainen pankkikortti (mitä tietenkään ei ole, jos ei ole virolaista tiliäkään) ja käteinen, joten kaksi kaveriani joutuivat hakemaan rahat Lõunakeskuksesta.

Palattuamme bussilla takaisin kaupunkiin, menimme syömään. Voin jo nyt sanoa, että ravintola Suudelevad Tudengid on ehdottomasti yksi suosikkipaikoistani täällä. Se sijaitsee aivan keskellä Raekojaplatsia ja päivällä päevapakkumised (päivän tarjoukset) maksavat vain noin kolme euroa annos. Nytkin söimme possupihviä sienimuhennoksella ja kermakastikkeella, sekä potuilla ja salaatilla. Herranjestas, kun oli hyvää! Ruuan jälkeen lähdimme hieman kiertelemään kauppoja ja lopulta palata takaisin kotiin pienten ruokaostosten kanssa. Illaksi oli vielä sovittu ohjelmaa tutorimme kanssa, mutta sitä ennen otin päiväunet.

Illalla menimme Illegaard-nimiseen pubiin tutoritapaamiseen. Tutorimme kertoili meille erilaisista kursseista, niiden mahdollisesta sisällöstä ja mitä tenteissä tulisi olemaan. Myös hjeita mm. "paskapraksan" eli navettapraksan suorittamiseen tuli jaettua. Söin myös aivan törkeän hyvää küüslaugleibaa, eli mustaleipää, joka oli sivelty öljyllä, paistettu rapeaksi ja dipattava valkosipulidippiin. Kyllä maistui! Ilta jatkui myöhemmin yökerho Tallinnassa, josta sitten palailimme myöhällä kotiin.

Lauantaiaamuna tuntui taivaalliselta, kun sai nukkua niin pitkään kuin halusi. Heräilin tosin ensimmäisen kerran jo yhdeksän jälkeen ja lopulta puolen kymmenen maissa, kun koulukaverini soitti kysyäkseen, olemmeko Veetin kanssa lähdössä koiratreffeille tunnin päästä. Yhteisestä lenkistä pellolla oli ollut puhetta jo oikeastaan ennen Veetin noutamista tänne, joten suostuin saman tien, kävin suihkussa ja söin aamupalan. Puolen yhdentoista maissa lähdimme sitten S:n autossa kohti peltoa. S:n oma koira ja hänen kämppiksensä kaksi koiraa matkustivat toisessa autossa, jota hänen kämppiksensä ajoi. Perille päästyämme peltoa oli joka suuntaan ja asutusta niin minimaalisen vähän, että paikka vaikutti ihanteelliselta. Eikun siis koirat vain irti ja menoksi! Kyllä riitti Veetillä ihmettelemistä kahdessa rhodesiankoirassa ja yhdessä kääpiöpinserissä. Tosin lopulta huomion varasti täysin porukan ainoa narttu, jota herrani ei ihastuksessaan meinannut jättää ollenkaan rauhaan. Noin tunnin kävelemisen aikana herra ei muuta huomannutkaan, vaikka neiti olikin eri mieltä ja jopa nakkasi hampaallaan Veetille vekin poskeen. Onneksi S:n kämppis oli jo useamman vuosikurssin opiskelleena heti kykenevä sanomaan, ettei haava tarvitse tikkejä. Siinä tuli kyllä melkoisen huima olo, kun tajusi, että itsekin kykenee varmaan parin kolmen vuoden päästä tekemään diagnoosia kesken lenkin! Vaikka olin etukäteen jännittänyt, miten kahden porukan uroksen kanssa menisi, jännitykseni osoittautui turhaksi. Pari pientä ärinää, muttei enempää.

Veeti ja ihastuksensa

Lenkin jälkeen koira oli varsin hiljaista poikaa, joten kun pääsimme kotiin, otin itsekin rennommin ja hieman söin välipalaa. Kämppis oli lähtenyt jumppaan, joten olimme kahdestaan. Putsasin posken haava koiralta ja tarkistin sekä sen että itseni punkkien varalta. Koiralta löysinkin heti yhden, itseltäni en yhtäkään. Muistinpa samalla, että pitäisi koiralle laittaa punkkiaineet turkkiin ja itselle hankkia se puutiaisaivokuumerokote. Varmuuden vuoksi. Sitten kämppis käväisikin kotona ja lähti uimaan, joten jäin vielä hetkeksi itseksni. Myöhemmin sian sitten häneltä tekstarin, että Tarton keskustassa on markkinat ja siellä myydään mattoja. Koska olohuoneestamme edelleen uupui matto ja minulla oli koko iltapäivä vapaata, päätös oli helppo ja jätin koiran nukkumaan lähtiessäni imemään itseeni Tartolaista markkinatunnelmaa.

Keskustassa todellakin oli markkinat, se kävi selväksi heti päästessäni paikalle. Jokasuuntaan Raekojaplatsilta ulottuivat erilaiset kojut, joissa myytiin mitä moninaisempaa tarjontaa. Syksyn satoa, koruja, mattoja, käsitöitä, hunajaa.... Tarjolla oli jokaiselle jotakin ja olin niin ihastuksissani, että mieleni teki heti maistaa kaikkea, kokeilla kaikkea ja ostaa jokainen eteen tuleva nätti esine mukaan. Kameran kotiinunohtuminen harmitti melkoisesti, mutta onneksi pääsin ainakin murehtimasta sitä, etten pääse Keski-Suomessa syysmarkkinoille tänä vuonna. Sääkin oli syksyinen ja vettä tuli useammin kuin kerran kunnollisen kuuron muodossa. Silti hirveän monet pienet tavarat herättivät järkyttävän suuren ihastuksen, joka lopulta sitten konkretisoitui pieneen kaulakorukelloon. Kuvaa minulla ei valitettavasti vielä uusimmasta korurakkaudestani ole, mutta voin päivittää sen vaikka myöhemmin. Lisäksi löysimme hienon vihreäsävyisen maton ja maistelimme vaikka minkälaista paikallista herkkua. Mukaan tarttui purkki yrttichutneyta, leivonnaisia ja kaikkea muuta. Tulipa myös se huomattua, että siinä missä Suomessa opiskelijalla ei ole varaa ostaa markkinoilta mitään ruokaa markkinahintojen takia, täällä asia on juurikin päinvastoin. Pieni chutney-purkki esimerkiksi maksoi vain kaksi euroa. Se ei minusta ole paha hinta. Maltan tuskin odottaa, jahka pääsemme joulumarkkinoilla käymään! Päästyämme takaisin kämpälle, laitoimme ruuan. Loppuilta menikin sitten varsin väsyneissä merkeissä. Pidimme jälleen porukassa elokuvaillan ja tällä kertaa vuorossa oli Napapiirin sankarit, joka oli kyllä suomalaiseksi leffaksi aivan loistava. Kolme tyttö nauroi aivan vääränä ja kyllä minä ainakin huomasin kyseisestä elokuvasta myös selkeitä yhtymäkohtia omaan elämääni ja tuttaviini. Ainakin vuorosanoissa ja asenteissa. Olipa piristävää katsoa kerrankin sellaista suomalaista tuotantoa, joka ei ihan hirveän kamalaa paatosta ole alusta loppuun! Illalla saatoimme vielä toisen koulukaverini  puolimatkaa kämpälleen ja kävelimme sitten takaisin. Veeti tuntui kaivaneen energiavarastonsa jostain syvältä esiin ja oli taas oma energinen itsensä. Se siitä väsytystaktiikasta lenkillä.

Sunnuntai oli pyhitetty täydelliselle koomailulle. Ensimmäistä kertaa viikolla päivä, jolloin ei tarvinnut tehdä mitään eikä ollut kiire mihinkään. Veeti tosin säikäytti pienellä mahataudin poikasella ja kerkesin jo kysellä mahdollista eläinlääkärin numeroa, mutta onneksi koiralla meni tauti ohi itsekseen. Lisäksi testasin myös printterin tulostaessani ulos anatomian monisteita. Muuten ikoko päivä ja ilta menivät täydellisen joutilaisuude merkeissä ja se oli vaihteeksi enemmän kuin tervetullutta valmistautuessa maanantain superkoulupäivään.

Maanantaina lukujärjestys alkoi samalla kuin viimeksikin, botaniikan labralla. Tällä kertaa päätin olla ovela ja varustautua kannettavalla, jotta kerkeäisin kirjoittaa muistiinpanoja ylös. Idea olikin suurimmaksi osaksi ihan hyvä, sillä nyt pysyin jo huomattavasti paremmin opettajan perässä. Osa kielestä menee edelleenkin luonnollisesti ohi, mutta nyt ainakin suurin osa tallentui jonkinlaisille muistiinpanoille. Ja luokkamme vanhin on edelleen superkiva ja jakaa muistiinpanonsa myös meille muille niin, ettei tarvitse iha pelätä ohraisen käymistä. Myös latinan tunnit alkoivat ja ensimmäisen perusteella täytyy kyllä sanoa, että melkoisen kuivalta touhulta vaikuttaa. Opettajakin tuntuu olevan aika kuiva, mutta ehkä se tästä. Tosin en kyllä tajua, miksi aloimme ensin puhua latinan historiasta emmekä suoraan menneet itse kieleen. Anatomian labrassa puolestaan aloimme puhua oikeasta asiasta, kun opettaja lykkäsi eteemme kasan nikamia ja käski tunnistaa ne kuvan perusteella! Lisäksi oli kiva huomata, että kertasimme aiemmin lukemani topografiset suunnat ja tasot ja että jopa ymmärsin lukeneeni ihan oikein! Vielä kolme tuntia viron kielikurssia ja sitten vihdoinkin kotiin. Nämä superpitkät maanantait kyllä vaativat aika tehokkaasti veronsa...

Tiistaina niinikään pidempi koulupäivä alkoi botaniikan luennolla ja tälläkin kertaa kannettavan mukaan ottaminen oli ihan hyvä idea. Tosin tajuttuani myös Google Kääntäjän, Facebookin ja muiden palveluiden toimimismahdollisuudet (luokissa on langaton verkko) seuraaminen alkoi vaihtua opiskelusta johonkin ihan muuhun.... viimeistään fysiikan luennolla näin kävi, kun opettaja vain kirjoitteli taululle erilaisia suoraviivaisen ja pyörimisliikkeen kaavoja... Pitää ilmeisesti kaivaa kotona fysiikan kirjat ja monisteet esille ja alkaa käytellä taas niitä, jos tuo opetus on aina vain pelkkää luennointia ilman esimerkkejä. Tosin hieman huolestuttaa, jos nuo kaikki kaavat pitää osata ulkoa... Vielä viimeinen rutistus biometrian muodossa (opettelimme jälleen käyttämään erilaisia wordin toimintoja ja muuta) ja pääsimme kotiin. Illalla oli vielä ohjelmassa kauppareissu Prismaan.

Keskiviikkona oli vihdoinkin aikaa hoitaa hieman tärkeitä asioita koulupäivän jälkeen. Koulupäivä itsessään sisälsi fysiikan labran (meni huomattavasti kivuttomammin kuin ensimmäinen!) ja anatomian luennon (puolet anatomian historiaa, miksi ihmeessä?). Sen jälkeen sitten lähdimme keskustaan hommaamaan fuksiaisasuun vaatteita ja liittymät. Ensimmäinen osoittautuikin oletettua vaikeammaksi, sillä mistään ei tuntunut saavan kaipaamaani merirosvomiekkaa. Teemana suomalaisten fuksiaisissa on rosvot ja poliisit, eli meidän on oltava rosvoja ja haluaisin kovasti pukeutua naismerirosvoksi, mutta asi oli vielä hieman kesken. Onneksi liivi kuitenkin löytyi. Lisäksi saimme vihdoinkin hommattua Tele2slta liittymät (prepaidit) ja puhelimet. Eli nyt on sitten virolainen numerokin! Kun vielä kävin postissa ja viemässä kengän suutariin sekä korjauttamassa kelloni rannekkeen, päivän hyvä työ tuntui tulleen tehdyksi ja kotiinlähtö oikeutetulta. Illalla sitten olikin ansaitun levon paikka ja jätin opiskelun sekä siivoamisen huomiselle.

Lopuksi voisin vielä sanoa, että jos tulee Viroon, kannattaa maistaa sellaista maidon ja suklaan sisältävää herkkua kuin Kohuke. Se on vähän kuin pieni leivos, tosi hyvää ja monen makuisia. Eikä hinta ole kuin jotain maks 50 senttiä. Että sellainen täkäläinen erikoisuus täältä ainakin löytyy. Nyt pitää sitten lähteä taas uhmaamaan tuota tuulta tämän päivän ainokaiselle luennolle. Illemmalla sitten SUOLETin jäsenilta Ruutikellarilla. Katsotaan, miten nopeasti saan päiviteltyä tänne huomisista fuksiaisista ja muista. Vähän pelonsekaisilla fiiliksillä odotan, mitä kaikkea tutorit ovat meidän pään menoksi keksineet.

Siihen asti sitten, head aega!

Viimeisimmästä päivityksestäni on taas kulunut jo joitakin päiviä ja niiden sisään on mahtunut niin monenmoista, että kertomista riittää jälleen kyllä. Päällimmäisinä ja suurimpina juttuina ovat ehdottomasti kaksi asiaa: Koira ja koulu.

Kävin tosiaan viimeviikonloppuna Keski-Suomessa ja reissun pääasiallinen tarkoitus oli koiran hakemisen lisäksi käydä moikkaamassa perhettä. Reissu oli oikein mukava ja vaikka monen tunnin matkustaminen tottumatonta rasittikin, oli mukavaa päästä lopulta kotona käymään. Lisäksi omaa koiraa oli ollut aivan hirveä ikävä, joten sen näkeminen taas pitkästä aikaa oli ihanaa. Vähän haikein mielin sitä tuli tosin katseltua omaa entistä huonetta, kun siellä ei enää ollut juuri mitään omia tavaroita kaikkien joko mentyä autotalliin tai muuttokuormaan. Ehkä minä jossain vaiheessa sitten pääsen selvyyteen, onko kotini nyt täysin Tartossa, vai onko myös Keski-Suomella pieni paikkansa sydämessäni kotina. Jälkimmäisestä olen kyllä aivan varma, mutta siitä huolimatta tuntuu, että nyt seuraavat kuusi vuotta ainakin minun elämäni tulee pääasiallisesti keskittymään vain ja ainoastaan Viron puolelle. Siinä vaiheessa, kun keksin tasapainoisen ratkaisun tämän "kahden kodin ongelman" välille, kerron myös teille tarkemmin.

Sunnuntaina oli aika suunnata takaisin Tarttoon ja minä kerkesin jo etukäteen hermoilla hyvinkin paljon Veetin matkustamisen puolesta.Onneksi paperisota puoli tosin oli jo kunnossa. Vaatimuksena maasta toiseen viemisen kanssa olivat lemmikkieläinpassi, mikrosiru ja voimassaolevat rokotukset, jotka saa onneksi kaikki eläinlääkäriltä. Itse hoidin nuo asiat Veetille kuntoon jo hyvissä ajoin, kun sain tietää pääsystäni Tarttoon ja varmistuin päätöksestäni ottaa koiran mukaan. Pakkasin siis koiralle mukaan melkoisen määrän tavaraa, omat tavarani vielä laukkuun lisäksi ja lähdin 10.22 aamujunalla kohti Helsinkiä. Jo heti matkan aluksi meinasi tulla kirjaimellisesti stoppi, kun Veetiä jännitti junaan meno niin, ettei koira uskaltanut hypätä ollenkaan ja isä joutui lopulta nostamaan sen. Meinasi siinä itseä ruveta vähän hermostuttamaan, kun Tampereella pitäisi kuitenkin vaihtaa junaa. Miten minä muka nostan noin 30 kiloisen koiran junaan? Junamatkan aikana jännitys kuitenkin alkoi hiljalleen hälvetä, sillä Veeti otti yllättävän rauhassa ensimmäisen pätkän. Osittain varmasti johtui myös junavaunun rauhallisuudesta, sillä matkustajana oli meidän lisäksemme vain yksi nainen kahden pienen koiransa kanssa. Näin ollen matka Tampereelle sujui ongelmitta.

Tampereella tapahtuvan junanvaihdon yhteydessä meinasi jälleen alkaa jännittää, kun ensin koiraherra päätti tehdä asiansa keskelle asemalaituria (onneksi oli kasa pusseja mukana!) ja sen jälkeen vielä aristeli junaan nousemista. Lopulta Veeti kuitenkin kasasi itsensä ilmiömäisen hienosti ja teki jänisloikan suoraan junavaunun ylimmälle portaalle maan tasolta. Eivät ole agilitytreenit menneet hukkaan ponnistusvoiman kanssa! Matkan loppupuolisko menikin sitten lemmikkivaunussa ja hieman levottomammissa tunnelmissa. Mahtoivatko kauniit kanssamatkustaja-nartut sitten olla syynä, mutta oleminen meni välillä sellaiseksi sähläämiseksi, että meinasi emäntääkin ärsyttää. Onneksi kanssamatkustajat niin koirissa kuin ihmisissä olivat ymmärtäväisiä, joten pääsimme lopulta Helsinkiin asti ajoissa ja ongelmitta. Helsingissä sitten aloimme suunnistaa kohti satamaa ja jälleen yksi suuri jännityksen aihe oli ilmassa hetkisen, kun koetin löytää karttaa käyttämällä Esplanadin puistoon. Yllättävän kivuttomasti se kuitenkin onnistui ja saimme molemmat kauan kaipaamamme tauon, kun istuin puiston penkille hörppäämään hieman tuoremehua ja sen jälkeen annoin Veetinkin hetken ajan haistella puita ja puskia. Sen jälkeen vielä viimeinen rutistus Suomen puolella ja pääsimme Lindalinen terminaalille Makasiiniterminaaliin.

Valitsin Lindalinen koiran kanssa matkustamiseen, koska se oli paitsi halvin ja nopein, myös järjestelyiden kannalta paras vaihtoehto. Siinä missä esimerkiksi Tallinkilla pitää koira jättää laivalla erillisinä oleviin kennel-tiloihin ja Viking Linella koiraa ei saa tuoda kaikkialle (kahvliat ja ravintolat esimerkiksi), Lindalla koiran sai tuoda turistiluokkaan niin ettei sitä missään vaiheessa tarvinnut jättää yksin. Laivalla pitää olla kuonokoppa koiralla (tai vaihtoehtoisesti häkki, mutta isolle koiralle koppa on helpompi), mutta ainakin meidän kohdallamme otin sen pois heti, kun pääsimme paattiin sisälle. Kukaan ei missään vaiheessa huomauttanut siitä, ettei koirallani enää koppaa ollut ja pidin sitä koko ajan varmuudeksi näppien ulottuvissa, jos joku sanoisi asiasta. Veeti oli aivan väsynyt kaikesta junassa ja kävelymatkalla säheltämisestä ja nukkui sikeitä pöydän alla koko matkan. Lisäksi pääsin jälleen juttelemaan mukavien ihmisten kanssa ja eräs nainen puhui minulle jopa vähän viroa! Sain sitten pienen keskustelun aikaan koirista ja opiskelusta, kun hänenkin tyttärensä opiskelee juuri parhaillaan EMÜssa eläinlääkäriksi viidettä vuotta. Puhuttuani suomen ja viron sekoitusta alkoi oikeasti tulla hyvä fiilis sen suhteen, että ehkä minä vielä joku päivä tämän kielen opin.

Tallinnassa valitsin Lindalinen terminaalista lähtevän bussin ja ajoin sillä bussijaamalle (bussiasemalle) odottelemaan kämppistäni, jonka kanssa olimme sopineet menevämme samalla bussilla loppumatkan. Pari luokkakaveria tuli vastaan sattumalta ja vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan. Törmäsin myös pariin Tartossa opiskelevaan lääkisfuksiin. Veeti puolestaan yritti tehdä paistia asemalla pyörivistä puluista. Kun kämppikseni sitten tuli, odotimme ensin kolme bussivuoroa, että löysimme vuoron, joka ei vielä ollut täynnä. Pitkiä bussimatkoja ei siis kannata tehdä varaamatta lippuja etukäteen. Lopulta pääsimme seitsemältä lähtevään bussiin, joka tuli lopulta ääriään myöten täyteen. Hassua oli, että jouduin ostamaan koirallekin "aikuisen" lipun, koska muuten kuulema eivät voineet taata, että kuski ottaa sen kyytiin.... Bussissa viereemme kuitenkin istui kaksi viidennen vuoden suomalaista eläinlääkisopiskelijaa ja koko matka menikin sitten heidän kanssaan jutellessa. Minusta ja koirasta kuulema näkyi kauas asti, että olemme suomalaisia. Eivät virolaiset kuulema kohtele eläimiään tällä tavalla.

Lopulta illan hämärryttyä olimme perillä Tartossa ja kaupan kautta pääsimme vihdoin kävelemään kämpälle asti. Veeti oli innosta soikeana koko matkan ja reuhtoi menemään sellaista vauhtia, etten voinut kuin ihmetellä, kuinka liki 12 tunnin matkustamisen jälkeen koirasta edelleen löytyy virtaa. Lopulta pääsimme kämpän ovelle, ovesta sisään ja vihdoin ja viimein omaan sänkyyn nukkumaan. Väsymys ja helpotus olivat yhtäaikaisia. Selvisin elämäni ensimmäisestä matkustuksesta koiran kanssa ja nyt alkaisi sitten sopeutuminen uuteen kaupunkiin myös nelijalkaisella ystävällä!

Maanantaiaamu alkoi koulunkäynnillä, sillä heti aamusta kahdeksasta alkaen meillä oli botaniikan labrat. Botaniikkahan on kasvitiedettä, eli me opettelemme tunnistamaan siemeniä ja heiniä ja opiskelemme viljelykasveja sun muuta. Sinänsä aika tylsää ja kuulema myös hyödytön kurssi ajatellen tulevia opintoja, mutta koska jostain perusteista se on aloitettava, niin.... Opettajamme oli hassu herra, joka puhui kovin nopeasti ja jolla oli hyvin pomppiva tyyli luennoida. Vaikea siis pysyä perässä, vaikka ymmärsinkin hämmentävän paljon! Toivottavasti tulevaisuudessa alamme käyttää kalvoja, että on edes jotain muistiinpanoja kirjoitettavaksi. Seuraavaksi hyppytunti, jonka jälkeen pääsimme sitten anatomian labraan. Myös tällä kertaa opettajan puheista ymmärsi yllättävän paljon ja ihanaa kyllä, hän puhui todella hitaasti ja rauhallisesti. Kerrottuaan mistä saisimme mahdolliset oppikirjat (koululla on oma kymmenen oppikirjan sarja, jota opettaja on ollut tekemässä ja jota voi ostaa hänen sihteeriltään) ja puhuttuaan muutamasta käytännön jutusta hän vei meidät luumuseoon, jossa oli useita täydellisiä eläinten luurankoja. Siinä vaiheessa opetus meni mielenkiintoiseksi ja olisi halunnut heti päästä katsomaan luurankoja ja preparaatteja tarkemmin, mutta harmikseni opettaja alkoikin luennoida eläinlääkieteen historiasta ja ajautui sivuraiteille puhumaan suomalais-ugrilaisista sukulaiskielistä. Nooh, siinä sitten piti koettaa näyttää kiinnostuneelta, kunnes herra lopulta melkoisen jaarittelun jälkeen tajusi vaihtaa takaisin oikeaan asiaan ja muutti aiheen takaisin oikeaksi. Sitten pääsimme jälleen mielenkiintoisempien asioiden äärelle. Kun sitten vihdoin olimme kiertäneet koko luumuseon, pieni sisäinen haaveeni eläinlääkärin ammatista tuntui vähän konkreettisemmalta. Tuossa luokassa minäkin varmasti istuisin pian luita opettelemassa! Tunnin jälkeen ostimme kirjat ja suuntasimme hyppytunnilla käymään kotona. Yksi opiskelukaverini tuli samalla myös katsomaan Veetiä, joka otti kaikki vieraat ilolla vastaan. Viimeiset kolme tuntia olivat viroa ja meininki sen mukainen. Väsymys oli tosiasia ja taisi opettajakin todeta, että "te näytätte kaikki hirveän väsyneiltä". Onneksi hän kuitenkin oli ymmärtäväinen ja kun lopulta pääsimme kotiin, se tapahtui hieman etuajassa.

Illalla olin niin puhki ensimmäisen päivän jäljiltä, että oikeastaan koiran ulkoilutus läheisissä maastoissa oli ainoa suurempi tapahtuma. Onneksi Veeti näyttää sopeutuneen yhden päivän perusteella täysin jo nyt. Siitä on tullut kämppikseni ylin ystävä, joka nukkuu sen huoneessa ja jopa sängyllä. Koska kämppikseni on myös koiraihminen, järjestelystä ei onneksi ole haittaa.  Lisäksi ulkona meno on vähintäänkin ylienergistä, joten eipä tarvitse kamalasti sen puolesta huolestua. Yritän nyt hiljalleen opetella tuntemaan asuntoni lähiseutuja koiran kanssa kävelemällä, että voisin ruveta käymään kunnon lenkeillä. Onneksi Toomemäki on ihan tuossa takapihalla, joten jossain vaiheessa pitää käydä siellä.

Tiistaina koulu alkoi niinikään kahdeksalta botaniikan luennolla ja meinaismme kämppiksen kanssa myöhästyä, kun lähdimme hieman myöhässä kotoa. Kun löysimme oikean luokan kävi ilmi, että luokka oli aivan liian pieni meidän noin 60 oppilaan vuosikurssillemme. Ahtauduimme ihan eteen istumaan. Jälleen sama hassu herra luennoi meilla ja tällä kertaa onneksi pääsimme jo vähän asiaankin. Kalvoja ei tosin vieläkään kuulunut ja huolestutti, aikookohan hän käyttää niitä ollenkaan. Onneksi luokkamme "puheenjohtaja" (hän joka puhuu luokkamme puolesta mm. tenttipäiviä sun muita päätettäessä) kirjoitti kannettavallaan muistiinpanot itselleen ja lupasi lähettää ne meille suomalaisille sähköpostilla. Ovathan ne toki viroksi, mutta niitä kääntämällä ainakin oppii! Botaniikan jälkeen menimme toiselle isolle luennolle, joka koski lääketieteellistä fysiikkaa. Opettajana toimi vanha venäläiskorostuksella puhuva nainen, joka vaikutti kuitenkin ihan mukavalta. Ensimmäinen opettaja, jonka olen nähnyt käyttävän Power Point-esitystä täällä! Hänen puheistaan sai kyllä selvän, mutta vireystaso alkoi olla sen verran heikompi, että väsymys painoi silmissä. Onneksi ensimmäinen luento koski yleisluontoisia asioita ja siksi ei tarvinnut keskittyä mihinkään ihan hirveästi. Kaikista suurin huvittavuus tosin oli, että kurssisuunnitelman mukaan kävisimme täällä nyt samoja asioita, mitä olen joutunut rakkaan Galenoksen puitteissa pänttäämään kaksi vuotta, lähtien ihan mittausvirheistä ja muista. Kyllä siinä meinasi hieman naurattaa. Minä joka luulin nimenomaan pääseväni karkuun fysiikkaa, joudunkin tekemään sitä täällä ja vieläpä ihan samoja asioita! Fysiikan jälkeen meillä oli tyhjää, jonka aikana kävimme syömässä. Sitten olikin biometrian tunti, joka kyllä meni kaikessa naurettavuudessaa n muiden ohi. Harjoittelimme nimittäin Wordin käyttöä ja tekstin muokkausta virolaisten ohjeiden mukaan. Ilmeisesti tuon kurssin tarkoitus on opettaa meille erilaista tietokoneen käyttöä.... opinhan minä sinänsä jopa Wordinkin käytöstä jotain uutta, mutta tunti itsessään oli valitettavan kuiva eikä opettaja neuvonut paljoa yhtään, vaikka tuntuikin osaavan englantia. Nooh, onneksi siitäkin lopulta selvittiin. Enpä tosin kamalan innolla odota seuraavaa praksaa (jaksoa).

Loppupäivä sitten meni kaupankäynnin merkeissä, jonka jälkeen pääsimme kämpälle ja syömään itsetehtyä salaattia (juustokuutioita ja krutonkeja!) sekä nachoja ja dippikastiketta. Porkkanakakku oli jälkiruokana.  Kyllä nuo herkut tuntui vähän ansainneenkin, kun viikon rankin osuus, eli aloitus, oli nyt takana. Kyllähän se kieltämättä menee ensialkuun aika rankaksi, kun koulua kahdelle päivälle on yhteensä se 20 tuntia. Onneksi loppuviikko onkin sitten huomattavasti kevyempi. Kävin vielä pyörähtämässä koiran kanssa hieman pidemmällä teitä pitkin ja sitten painuinkin petiin, hieman myöhempään tosin kuin tavallisesti jumituttuani tietokoneen ja mesen ihmeelliseen maailmaan.

Tänään olikin sitten tähän asti kevyin päivä, kun koulu alkoi vasta kymmeneltä. Ensimmäisenä meillä oli anatomian luento, joka osoittautui todella mielenkiintoiseksi. Vaikka itse kielitaito on vieläkin hakusessa huolimatta muutamasta kontaktista ihan tuntemattomien virolaisten kanssa (aamulla siivojamies kysyi minulta kellarin avaimista ja  mummo kyseli tietä Kuperjanoville ja osasin vastata kummallekin, etten puhu hyvää viroa ja etten tiedä!), luennoitsijan puheesta ymmärsi suurimman osan ja muistiinpanojakin tuli kirjoiteltua enemmän kuin ennen. Luento oli kaiken kaikkiaan tosi mielenkiintoinen ja siitä jäi hyvä mieli, vaikka ensimmäinen välikoe on jo kahden viikon päästä ja siihen pitää opetella kere (keho), saba (häntä) ja kael (kaula) sekä topografiset tasot. Että viikonloppuna alkaa sitten kunnollinen opiskelu! Luennon jälkeen meillä oli fysiikan labra ja olin lähellä nauruun repeämistä, kun kävi ilmi, että tekisimme ihan samoja mittausvirhelaskuja, joiden kanssa hakksin päätäni seinään viimevuonna Jyväskylässä fysiikan laitoksella. Käytimme jopa samanlaista mittaa ja sainkin sitten olla neuvomassa kaikkia muita suomalaisia, kun opettajan vironkieliset ohjeet menivät suurimmalta osalta korvien ohi. Hämmentävää kyllä, jotain oli jopa jäänyt muistiin ja suurimmaksi osaksi neuvoin tietynlaisen mitan käyttämisen ihan oikein! Eivät ne fysiikan tunnitkaan siis ihan hukkaan menneet, vaikka vähän meinasi  niissä järki silloin mennä. Hyvä vain, onpahan kurssin labrojen suorittaminen vähän helpompaa.

Koulun loputtua suuntasimme porukalla syömään yliopiston ruokalaan päärakennukselle, jonka jälkeen suuntasin pyöräkorjaamoon kyselemään, voisivatko ammattliaiset tehdä jotain takarenkaani lenkutukselle. Noh, huiman viiden minuutin ja kahden euron jälkeen sain pyöräni täysin kunnossa takaisin ja lähdin ilahtuneena katsomaan elektroniikkaliikkeestä tulostinta. Löysinkin sopivan ja lopulta päädyin sen ostamaan. Sitten oli enää vain taiteilun paikka tulostin tarakalla kotia kohti. Matka meni aivan hyvin ylämäkeen asti, jolloin koko hökötys flippasi tarakalta alas. Säikähdin ja olin jo valmis vannomaan, että nyt se hajosi, mutta kuin ihmeen kaupalla kotona kokelllessani masiina pelitti oikein kauniisti. Kestävästi ainakin pakattu nämä Aasiasta tulevat tulostimet jos ei muuten! Lisäksi kotiin päästyäni pääsin myös jutustelemaan kotiväen kanssa Skypessä (aivan nerokas keksintö, kokeilkaa ihmeessä!) ja lopulta Veetin kanssa kiertämään ihan kunnolla Toomemäkeä lähdettyäni vähän tutkailemaan mäkeä ylös meneviä kävelyteitä. Aivan älyttömän ihana puisto ja tosi kaunista illallakin! Pitää tehdä niin useammin.

Nyt sitten voisi hiljalleen harkita nukkumaanmenoa. Tosin huomenna pitkään nukkuminen vaihtui aikaiseksi herätykseksi, sillä meillä on navettapraksan ohjeistus huomenna heti kello kahdeksan. Huhhuijaa. ja harmi. Tosin navetta itsessään on varmasti mielenkiintoista, lähinnä jännittää oma suhtautumiseni siihen, kun pitää viikon ajan herätä niin aikaisin... Ja ensi viikosta alkaen pääsemme koiran kanssa taas treenaamaan! SUOLET aloittaa omat toko- ja agiryhmät, joten mekin pääsemme taas testaamaan, miten yhteistyö sujuu tauon jälkeen.

Tulipas megaluokan postaus nyt. Pitäisi selkeästi kirjoitella useammin, niin asian määräkin olisi vähäisempi. Mutta toivottavasti joku näitä pitkiäkin jaarituksia jaksaa lukea. Nyt unten maille ja treffailemaan Nukkumattia. Öitä!