Viimekeväästä ja –kesästä voisin tarinoida ihan oman päivityksensä, mutta jätetään ne nyt toistaiseksi. Kesän lihantarkastuspestistä olisi tarkoitus jälkikäteen kirjoitella, kuuluuhan teurastamotyö kuitenkin eläinlääkärin työkenttään ja avaa aivan uusia ovia kyseisen ammatin saloihin. Itselleni kahdeksan viikkoa Kauhajoella täysin uudessa ympäristössä uusien työkavereiden ja uuden ammatin kanssa olivat varsin haasteellisia, mutta palkitsevia ja ensimmäistä kertaa tein alaan liittyvää työtä palkallisena. Melkoisen hieno juttu!

Mutta. Palataanpa kuluneeseen syksyyn. Tämähän oli nyt se paljon puhuttu ja peloteltu neljäs vuosi, THE syksy, jonka etukäteen varoiteltiin syövän meiltä kaikki henkiset ja fyysiset voimavarat. Olen aiemmin huomannut kaikkien väitteiden ja pelotteluiden jonkun aineen tai lukukauden raskaudesta olleen enemmän tai vähemmän huuhaata, mutta tämä syksy täyttikin sitten kaikki kauhupuheet ja vähän enemmänkin. Kliinisten aineiden alkaessa ja pre-kliinisten aineiden loppuessa, opeteltavaa olisi yhtäkkiä hirveästi enemmän ja samaan aikaan pitäisi myös totta kai muistaa kaikki mahdolliset vanhat asiat ykkösluokan anatomiasta lähtien. Panokset siis kovenivat kertaheitolla.

Tämä syksy piti sisällään radiologiaa, kirurgiaa, synnytysoppia ja günekologiaa, tartuntatauteja, pieneläinten sisätauteja, patologista anatomiaa (jatkui viimekeväältä), anestesiologiaa, parasitologiaa, sekä viikon intensiivikurssin hevosten lääketieteestä. Radiologiasta ensimmäiset kuusi viikkoa sisälsivät röntgenkuvien tulkintaa ja luennointia, seuraavat kolme käsittelivät ultraääntä. Opettelimme myös käyttämään ultraäänilaitetta, koe-eläiminä totta kai omat koirat. Ruusakin oli peräti kahdesti tutkittavana, joista ensimmäisellä kerralla neiti loukkaantui toimenpiteestä niin kovasti, ettei koko päivänä katsonut minuun päinkään. Suuren protestoinnin syynä oli tuolloin todennäköisesti karvojen ajelu varsin laajalta alueelta vatsapuolelta. Kaikki tavalliset elimet kuitenkin löytyivät oikeilta paikoiltaan, joten syytä huoleen ei ollut eikä pysyviä vahinkoja tapahtunut kuin korkeintaan koiran itsetunnolle, joka saattoi kokea hienoisen kolauksen.

Kirurgia puolestaan sisälsi suurimman osan syksystä pelkkää luentoa, joista osan aihepiirit tuntuivat kovin kaukaisilta verrattuna käytännön operaatioihin. Vasta syksyn puolivälin jälkeen pääsimme tositoimiin ja tekemään oikeita leikkauksia. Kaiken kaikkiaan neljällä käytännön leikkauskerralla saimme olla mukana kahdessa kastroinnissa ja kahdessa steriloinnissa, joissa pääasialliset potilaat olivat kissoja. Ryhmästämme puolet huolehti kirurgiasta ja puolet anestesiologiasta, joten jokainen opiskelija sai kahdesti toimia kirurgian ryhmässä ja kahdesti anestesiologian ryhmässä. Näissä ryhmissä ihmiset sitten jakoivat tehtävät vielä keskenään. Itse sain toimia kirurgina ensimmäisessä praksassa ja kastroida kissan. Kyllä täytyy sanoa että jännitti ihan hirveästi! En muista kovin montaa kertaa että kädet olisivat niin kovasti tärisseet. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja potilas pääsi takaisin löytöeläintalolle ja sieltä eteenpäin uuteen kotiin. Anestesiologian ryhmässä ollessani sain puolestani mm. tehdä vuotokontrollia anestesialaitteelle.

Yksi syksyn mielenkiintoisimmista viikoista oli marraskuun alkupuolella, kun saimme koulullemme luennoimaan australialaisen hevosguru Ben Sykesin. Hän on hevosekspertti, joka käy luennoimassa hevosten lääketieteestä ympäri maailmaa ja on mm. ollut perustamassa Hyvinkään hevossairaalaa Suomeen. Viikon tehokurssilla hänen tarkoituksensa oli antaa meille perehdytys käytännössä kaikkeen hevosen lääketieteessä, joten tehtävä ei ollut mikään helppo. Viikko oli kuitenkin yksi kouluaikani parhaimmista, ellei jopa parhain. Sykes oli aivan loistava opettaja, jota kuunteli ilolla aussi-aksenttiin ja englanniksi luennoimiseen tottumisen jälkeen. Itse en ole niin intohimoisesti rakastunut hevosiin kuin monet luokkakaverini, mutta silti huomasin kuuntelevani mielenkiinnolla ja viikon päätteeksi sain jopa ei-hevosihmisenä jotain irti. Sääli, etteivät kaikki opettajamme voi olla yhtä motivoivia ja kannustavia, sitä todella toivoisi. Motivoinnin lisäksi heräsi jälleen myös kaukokaipuu ulkomaille ja ehkä minä vielä joku päivä sinne lähdenkin, joko harjoitteluun, interniksi tai töihin. Aika näyttää.

Mitä pidemmälle syksy eteni, sitä selvemmäksi kävi, että opettajat olettivat entistä vahvemmin meillä olevan kaikki maailman aika koululle. Kirurgiassa ja radiologiassa muistuteltiin kerta toisensa jälkeen anatomian tärkeydestä ja siitä, että meidän pitäisi muistaa kerrata sitä. Sisätaudeissa puolestaan puhuttiin patofysiologian ja fysiologian tärkeydestä. Kuitenkin, vaikka kuinka koetti keretä, aika ei millään riittänyt kaikkeen. Koulupäivät venyivät herkästi jo lukujärjestyksenkin puolesta kuudesta kymmeneen tuntiin, eikä koiran ulkoilutuksen lisäksi muuhun tahtonut voimavaroja kotiin palattua löytyä. Kämpän siisteys ainakin kertoi joulukuun alussa varsin karua kieltä siitä, että muuta elämää koulun ja kotona lukemisen välissä ei hirveästi ollut. Tuttu stressi ja ahdistus pukkasivat pintaan muutaman kerran. Tammikuun 5. päivä sosiaalinen elämäni kuoleekin sitten kokonaan, sillä suurin osa tenteistä on tänä vuonna tammikuussa.

Stressistä ja koulukiireistä huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, olen onnistunut tänä syksynä haalimaan myös mahdollisimman paljon kaikkea muuta hommaa. Sain viimekeväänä kunniatehtävän toimia tänä vuonna Tarton suomalaisen osakunnan Fraternitas Fennican puheenjohtajana, ja sen viran mukanaan tuomat kiireet ovat pitäneet huolen vapaa-ajan käytöstä. Samaan aikaan pj:nä toimiminen ei kuitenkaan ole kaduttanut tippaakaan, sen verran mukavaa puuhaa se on ollut. Olen oppinut paljon uusia asioita itsestäni ja muista ihmisistä, mikä on ollut tosi hienoa. Lisäksi minulla on tukenani tosi hyvä hallitusporukka, joten olemme pärjäilleet oikein kivasti. Kahden puheen, muutaman edustustehtävän ja kaksien onnistuneiden juhlien jälkeen olemme lähdössä oikein iloisilla mielin kohti kevätlukukautta ja uusia haasteita. Kun vielä lisäksi olen toiminut toista kautta Ascaris Lumbircoideksen, eli SUOLET ry:n jäsenlehden päätoimittajana, on tekemistä riittänyt melkoisesti. Tuntuu kuitenkin, että minulla on pakko olla jotain muuta puuhastelua koulukiireiden sekaan, sillä pelkkää kouluelämää pääni ei kestä. Sen olen huomannut jo aiemmin ja tämän syksyn tiukka tahti on vain vahvistanut asian. 

Juha Ruokosen koulutuksessa

Koiratouhut ovat kaiken muun tekemisen varjossa jääneet tänä vuonna hieman vähäisemmälle, mutta ei niitäkään ole unohdettu. Syksy alkoi tosi hienosti, kun Ruusa kuvattiin meidän koulun klinikalla viralllisissa lonkka- ja kyynärkuvauksissa terveeksi tuloksilla B/B ja 0/0. Positiiviset uutiset antoivat puhtia agilitykauteen sekä vierailevien kouluttajien koulutuksiin, joita SUOLET järjesti peräti kolme tänä syksynä. Alamme selkeästi päästä jyvälle tuosta haastavasta lajista, vaikka paljon on vielä opittavaa niin koiralla kuin ohjaajallakin. Tärkein oppiminen on selkeästi korvien välissä, sillä minun pitäisi oppia luottamaan koiraan ja siihen, että se seuraa minua ja liikkeitäni, eikä lähde radalta omille teilleen. Vaikeaa se on, kun muistaa että Veetin kanssa ongelma oli juurikin radalta karkailu, mutta ei mahdotonta. Treeniä vain lisää. Ehkä sitä ensi keväänä uskaltaisi jo kokeilla jotain möllikisojakin!

Ruusan lonkat

Kyynärkuvat. Oikealla oikea (R)  ja vasemmalla vasen (L)

Kesällä tutustuimme Ruusan kanssa VEPEn eli vesipelastuksen ihmeelliseen maailmaan ja löysimme uuden lempilajin. Vesihullulle labradorille laji oli täydellinen, varsinkin kun loppukesästä kärsimme hetkittäin todellisista helteistä. Kävimme VEPEn alkeiskurssin Keski-Suomen Nuuskujen järjestämänä ja saimme kurssista paljon irti. Enpä agilityä lukuunottamatta ole ikinä nähnyt, että Ruusa jostain lajista niin täydellisesti kuumentuisi, että se suoraa huutoa huutaa puuhun sidottuna ennen omaa vuoroaan. Ja tekemisen intensiteetti omalla vuorolla oli jotain ihan käsittämätöntä. Ainahan minä olen tiennyt, että tuo koira on vesihullu, mutta kesällä se vain vahvistui. Sääli, ettei VEPEä voi harrastaa kuin kesäkaudella.

Tokon harrastelut jäivät tänä syksynä vähiin, mutta sen sijaan panostimme agilityn lisäksi MEJÄän, eli metsästysjälkeen. Muutaman itsetehdyn verijäljen lisäksi kävimme yhdessä koulutuksessa Tallinnan lähellä, jossa tyttö sitten räjäytti potin olemalla ihan mieletön: noin 12 tuntia vanha ja 250 metriä pitkä verijälki meni kuin vanhalta tekijältä kulmineen kaikkineen ja sai vakavasti harkitsemaan mahdollista koedebyyttiä ensi kesälle. Lisäksi haaveissa siintävät taipumuskokeet, sillä Viron noutajakoirayhdistys järjestää keväällä taipparikurssin, jonne ajattelimme osallistua.

Myös näyttelyissä kunnostauduimme kesän aikana ja syksyllä kävimme sitten vielä katsastamassa pari pakollista missikisaa Tarton kansainvälisten koiranäyttelyiden muodossa. Mainetta ja kunniaa tuli toiselta päivältä yhden ERIn sekä NUK2-sijoituksen myötä, joten ihan turhasta reissusta ei ollut kyse. Ja vaikka Ruusa ei ehkä hoikempana ja sirompana narttuna ole kaikkien mieleen, niin näyttelyiden ensisijainen tarkoitus on lähinnä kokemusten hankkiminen sekä käytösharjoitukset. Tällä kertaa sain olla kovin ylpeä, sillä jännittävästä tilanteesta huolimatta koira juoksi kehässä nätisti eikä jäljittänyt  nenällään maasta jokaista herkkupalaa, niin kuin aiemmin kesällä. Pakolliset tulokset mahdollisia harrastuksia varten on nyt Suomen puolelta haettu ja ensi kesänä taippareiden läpäisy voisi avata ovet käyttöluokkaan, jossa muutkin nartut ovat solakoita ja pienehköjä. Katsotaan siis, kuinka tilanne etenee. Nyt toistaiseksi aiomme vain ottaa rennosti ja keskittyä noutajien omiin lajeihin. Ja kerkesihän Ruusa tässä kaiken muun keskellä myös täyttämään kaksi vuotta ja aloittamaan kolmannet juoksut muutama päivä sitten.

Tarton KV. Kuvaajana Sanna Männistö

Uusi vuoden alku tuo mukanaan jälleen hieman uusia kujeita, sillä kämppikseni muuttaa koirineen omaan asuntoonsa ja näin ollen olen jälleen kevään suurimmaksi osaksi itsekseni. Lisäksi nelosen kevät näyttää jo nyt huiman mielenkiintoiselta. On suureläinten sisätauteja, lisää kirurgiaa, neurologian ja oftalmologian tehokurssit sekä paljon muuta. Erityisen mielenkiinnolla odotan synnytysavun ja gynekologian jatkumista, sillä jo yhden praksan perusteella voin sanoa, että lehmäkirurgia on taatusti hämmentävimpiä ja hurjimpia juttuja, mitä tässä koulussa opetetaan. Jos joku välttämättä haluaa tietää mitä teimme, niin tietoa voi koettaa hakea laittamalla googleen sanat Bühnerin solmu ja flessa. Eläinlääkärikollegat, sekä muut lehmien kanssa tekemisissä olleet saattavat nämä termit tunteakin. Ja vaikka kyse olikin melkoisen itseäni hämmentävästä operaatiosta (harvan operaation aikana on oikeasti tehnyt häijyä katsoa, mutta Bühnerin solmun tekeminen sekä flessan laittaminen kuuluivat niihin) niin kaikki tämän syksyn pienet asiat ovat taanneet sen, että kaikesta raskaudestaan ja työmäärästään huolimatta tämä syksy on ollut tähän mennessä paras ja mielenkiintoisin, ja pieni eläinlääkärin alku on ottanut jättiharppauksia kohti tulevaa ammattiaan. Ihan mahtavaa! Jos en sitä jo aiemmin ole sanonut, niin nyt viimeistään tuntuu siltä, että olen oikealla alalla. Edes se, että tammikuu pitää sisällään seitsemän tenttiä ja esitelmän, sekä tappaa kaiken sosiaalisen elämän, ei ahdista niin paljon, kun ajattelee, mitä tästä syksystä olen oppinut. Se, millainen ahdistus iskee tiedostaessa, mitä kaikkea vielä pitäisi oppia, onkin sitten ihan toinen tarina.

Vuosi 2015 tuskin tulee olemaan stressittömämpi, mutta ainakin se tulee tuomaan rutkasti lisää mielenkiintoa ja uutta asiaa opintoihin. Toivotan teille, jotka vielä jaksatte blogiani lueskelle päivitystahdin hitaudesta huolimatta, oikein hyvää uutta vuotta sekä onnea ja menestystä!

Helmikuu, tuo kavala koulunaloituksen kuukausi onnistui kuin onnistuikin kaiken tekemisen ja ohjelman lomassa livistämään päivityksiltäni, mutta onneksi maaliskuu ei päivämäärästä huolimatta ollut yhtä ovela. Maanantai-iltana, kun koira on väsytetty pitkästä aikaa juoksulenkillä, kämppis pannut jo maate ja kämppä hiljainen, tuntuu olevan otollinen aika kirjoitella hieman kuulumisia pitkästä aikaa. Itseasiassahan minun pitäisi olla lukemassa huomiseen toiduhügieenian eli elintarvikehygienian tenttiin, mutta tässäpä kirjoittelen jotain ihan muuta ja kuuntelen samalla Sonata Arctican uusinta levyä Pariah's Childia. Erittäin lupaavan oloinen levy ehdottomasti, suositan ehdottomasti kuuntelemaan!

Tähän noin kahteen kuukauteen on mahtunut paljon koulua, suuri määrä koirajuttuja ja kevään tulo. Ensimmäinen kevät yritti tulla tosin jo helmikuussa ja pari viikkoa saimme nauttia oikein kunnon etukeväästä. Sittemmin talvi teki myös hetkellisen paluun, mutta nyt täältä ovat lumet jo täysin sulaneet ja lisäksi lämpötilat pysyvät ainakin päivällä plussan puolella. Eli varsin mukava kevätsää, autoonkin saisi jo vaihtaa varmaan kohta kesärenkaat, jahka yöpakkaset katoaisivat. Ainakin omalla kohdallani aurinko ja valon lisääntyminen vaikuttavat hurjasti siihen, miten helppoa aamuisin on herätä, joten ihanaa huomata että kyllä se kesä jälleen sieltä on hiljalleen tulossa

Ruusan kanssa tokoilemassa. Kiitos kuvasta Karita Leirisalo!

Lupasin edellisessä postituksessani kertoilla vähän lukujärjestyksestä, jahka siitä jotain selviää, joten tässä tulee: Tähän mennessä meillä on loppunut jo muutama kurssi. Viime viikolla meiltä loppui yksi kevään työläimpiä kursseja, kun epidemiologian praksat, eli käytännön tunnit loppuivat. Epidemiologia oli suurimmaksi osaksi tietokoneiden kanssa leikkimistä. Tutkimme tautien esiintymistiheyksiä populaatioissa, laskimme excelillä erilaisia yhteyksiä tautien esiintymisen ja populaation erilaisten piirteiden välillä, sekä analysoimme tuloksia. Sinänsä ehkä mielenkiintoista, mutta työlästä, sillä kurssista on joka viikko tehtävä tunnille testi sekä kotitehtäviä, jotka pitää aina tiettyyn päivään mennessä palauttaa. Kun ohjelmaan vielä kuuluu yksi projektityö sekä kaksi osaeksamia, niin kasassa on varmaankin kesän työläin kurssi. Onneksi sentään praksat jo loppuivat, vielä olisi projektityö palautettavana ja toinen osaeksami tehtävänä.

Epidemiologian, tuttavallisemmin epin lisäksi meiltä on jo kerennyt loppua valinnaiskurssi Valu, joka oikeastaan kesti vain kaksi luentoa, joilla molemmilla piti olla paikalla. Luennoilla tehtiin tosi pikainen katsaus kivunhoitoon. Toiduhügieenia eli elintarvikehygienia loppui pari viikkoa sitten ja koe on tosiaan huomenna. Kurssilla kävimme lähinnä perusasioita elintarvikehygieniasta ja sen noudattamisesta. Jo maalaisjärjellä pärjäsi kurssilla aika pitkälle. Tällä viikolla loppuu lisäksi toksikologia (myrkytyksiä käsittelevä kurssi) sekä parin viikon päästä loppuvat myös siemennyksen käytännön praksat muutaman luentoon, joiden aiheina ovat koirien sekä sikojen siemennys. Siemennys on ollut praksoineen mielestäni varsin opettavainen, vaikka varsinaisia siemennysvälineitä olemme saaneet kokeilla vain kerran. Nyt kuitenkin kykenen rektalisoimalla löytämään lehmältä kohdun, kohdunkaulan, munasarjat ja ehkä jopa muutakin. Se on sinänsä jo ylpeyden aihe! Kunhan oma lyhyys ja lehmän korkeus eivät joudu törmäyskurssille.

Mielenkiintoisia aineita tänä keväänä ovat olleet ennen kaikkea kirurgia sekä patologinen anatomia, jossa aloitimme muutama viikko sitten ruumiinavaukset. Kirurgiassa olemme pitkin kevättä käyneet oikeita, tulevaisuudessa tarvittavia taitoja ja jokainen luento on käytännössä ollut mielenkiintoinen. Olen tykännyt ihan tosissani, varsinkin kun opettaja on yksi meidän koulun klinikallakin työskentelevä lääkäri. Hän hoiti aikanaan myös Veetiä. Patologisessa anatomiassa taas on saanut oikein kunnolla liata kätensä viikosta toiseen. Tähän mennessä leikkauspöydällä on ollut kaksi sikaa sekä viikko sitten hevonen, joka työllisti ja innosti kyllä koko ryhmän. Kyllä siinä varmaan yhdellä jos toisella levisi naama, kun labran leikkauspöydällä makasi oikea, iso hevonen. Kun vielä kuolinsyy oli täysin tuntematon (hevonen oli ilmeisesti löydetty vain aamulla kuolleena pilttuustaan), oli todellinen salapoliisin mysteeri valmis. Siinä sitten riittikin töitä, kun koko ryhmä yhdessä koetti parhaansa mukaan irrottaa ensin raajat ja sitten hiljalleen kaikki elimet. Eikä epäilyttäviltä kaasu- ja eritesuihkuiltakaan vältytty, kun hevonen oli kuoleman jälkeen paisunut kuin pullataikina pilaantumisprosessien takia. Alla pari kuvaa kyseisestä, skipatkaa, jos olette kovin herkkiä.

Etujalan irrotus käynnissä

Tässä sitten saatu jo suoletkin näkyville ja seuraavaksi pitäisi ruveta niitä poistamaan.Kuvassa näkyvät muistaakseni ainakin umpisuoli sekä paksusuolta.

Anatomian praksoissa meidän tarkoituksemme on aina myös kirjoittaa löytöjemme peruseella protokolla, johon loppuun pitäisi esittää mahdollinen kuolinsyy, eli diagnoosi joka selittäisi muutokset elimissä sekä syyn eläimen kuolemalle.Tälle hevoselle emme mitään selkeää patologista syytä löytäneet, mutta epäilyksi jäi ähky.

Olemme myös päässeet tutustumaan itse ulostenäytteiden haisevaan maailmaan parasitologian praksoissa ja luennoilla. Teemana ovat erilaiset sisäloiset, viimeksi etsimme trihhinella-matojen munia villisian ja kotisian lihasnäytteistä. Omalla tavallaan tämä on todella kiehtovaa ja oikeasti hyödyllistä, tuleehan meidän pystyä tekemään ulostenäyteanalyysejä myös tulevaisuudessa töissä. Kun meitä vielä opettaa tanskalainen opettaja, jonka opetuskieli on englanti, on viikkoon taattu jotain vaihtelua. Kun alkukevät on pitänyt sisällään sekä parasitologiaa että toiduhügieniaa, on taattua, että käsienpesusta on tullut vähän aavistuksen merkityksellisempää taas.

Koiraharrastelupuoleen on mahtunut MEJÄä, tokoa, yhdet näyttelytreenit ja agilityä niin Suolten ja Säteen ryhmissä kuin myös Juha Ruokosen kouluttamana. Hän kävi pitämässä meille Suolten järjestämänä viime viikonloppuna koulutuksen, johon mahtui paljon opettavaista. Jälleen huomasin sen vanhan tosiasian, että kyllä Ruusa osaa, mutta minä töppäilen vielä enemmän. Edistystä tapahtuu kuitenkin paitsi agissa, myös muissa lajeissa, vaikka se onkin välillä pienen pientä. Seuraaminen on alkanut sujua tokossa ja MEJÄssä jälkeen tehtiin ensimmäinen kulma.

Kuvat (c) Sonja Kneckt

Koirailun lisäksi nyt on pakko hehkuttaa myös sitä, että tämä tyttöpä nappasi kesätöitä! Menen ensikesäksi Kauhajoelle Atrian nautateurastamolle, eli kuten aiemmassa päivityksessänikin mainitsin, pääsin hakemaani lihantarkastajan sijaisen tehtävään. Työt alkavat juhannuksen jälkeen ja sitä ennen pitäisi vielä hommata asunto.Olen ihan tosi innoissani, pitkästä aikaa oman alan töitä tiedossa, puhumattakaan siitä, että ensikesänä saa myös tienattua rahaa! Kun tein harjoittelun pois jo aiemmin, saan myös pitää hyvillä mielin pienen loman kesäkuun alussa ja elokuun lopussa. Ehkä sitä lähtisi vaikka pienelle reissulle, kuka tietää.

Lopuksi täytyy vielä kertoa, että uuden nelijalkaisen kämppäkaverin sopeutuminen talouteemme on alkanut oikein mallikkaasti. Näin puolentoista kuukauden jälkeen Ruusa ja Prima ovat ihan bestiksiä, vaikka Prima välillä roikkuukin Ruusan kaulanahassa ja korvissa sellaisella antaumuksella, että noutaja katsoo minua tuskainen ilme naamalla. Ruusalla on kuitenkin ollut melko uskomaton kärsivällisyys pienemmän suhteen, liekö se edes osaa ärähtää.

Tällaista tällä kertaa siis. Hyvää kevään jatkoa ja pidetään nyt peukkuja, ettei se takatalvi enää tule. Jos teille tulee kysymyksiä koskien Tartossa olemista ja elämistä, niin vastailen mielelläni!

//Muokkaus 2.4:

Parista postauksessa olleesta kuvasta tuli sen verran negatiivista palautetta, että vaihdoin ne toisiin, toivottavasti vähemmän harmitusta herättäviin. Poistin myös näihin kuviin liittyvät kommentit kommenttikentästä ja pyytäisin, että mielensä kuvista pahoittaneet ihmiset voisivat ottaa yhteyttä sähköpostilla ja omilla nimillään, mikäli kokevat heillä vielä olevan sanottavaa. En halua käydä väittelyä blogissa, jossa kirjoitetaan nimimerkkien takaa, mutta vastaan mielelläni sähköpostikyselyihin, jos haluatte asiaa sitä kautta jatkaa. Tämän takia poistin kommentit.

Minähän olen siis nyt viettänyt noin kaksi kuukautta hyvin ansaittua lomaa joulua edeltäneen koerutistuksen jälkeen. Kieltämättä tenttivapaa tammikuu ensimmäistä kertaa tähän astisen kouluhistorian aikana tuntui melko makealta. Lauantaina olisi aika jälleen pakata auto, koira, tavarat (joiden määrä tuntuu aina mystisesti lisääntyvän Suomi-vierailuiden aikana) yhteen ja lähteä Ruusan, kaverini sekä hänen eläintarhansa kanssa ajelemaan kohti etelää ja Viron kotia.

Ei tämä tammikuu kuitenkaan ole pelkkää löhöilyä ollut. Kunhan joulusta ruokineen, lahjoineen ja suklaineen oli selvitty, aloitin tammikuun toinen päivä paikallisella eläinklinikalla pieneläinhoitajaharjoittelun (loomaarstiabilise praktika) toisen kaksiviikkoisen osuuden. Oikeastihan tämä 20 päivää kestävä työharjoittelu kuuluisi vasta tulevaan, kolmannen vuoden jälkeiseen kesään, mutta itse päädyin tekemään sitä jo aiemmin aikataulujen salliessa. Se, miten suuri motivaation nostattaja tuollainen pieni aika oman alan töitä seuratessa voi olla, en kykene korostamaan tarpeeksi. Sain kahden viikon aikana tehdä kaikkea, mitä hoitajaharjoittelijat muutenkin tekisivät, siivouksesta aina lääkkeiden pistämiseen nahan alle ja jopa pari niitä paljon puhuttuja ja peloteltuja kanylointeja mahtui mukaan. Ja loppupeleissä huomasin jälleen sen, minkä olen tiennytkin: tiettyjä asioita ei opi kuin tekemällä. Nyt siis vain odottamaan ensi kesää ja sormet ristissä toivomaan, että saan kuin saankin alaan liittyviä töitä. Paitsi eläinklinikoille, olen soitellut myös teurastamoiden valvontaeläinlääkäreille, sillä eläinlääketieteen opiskelijat voivat toimia myös lihantarkastustehtävissä kesäisin. Kyseistä alaa ei mielestäni hirveästi mainosteta ja se voisi tarjota mielenkiintoisen, erilaisen näkökulman eläinlääkärin työhön. Ystävilläni on jo alalta työkokemusta joten ajattelin myös itse rohkaistua ensi kertaa ja hakea töihin. Jos sieltä vaikka paikka aukeaisi tulevaksi kesäksi.

Ruusalla viheltää korvissa, kun painetaan täysiä metsäpolulla.

Lisäksi tammikuu on pitänyt sisällään myös kavereiden tapaamista, Jyväskylän kirpputorikiertelyä sekä koiran kanssa touhuamista. Viime viikonloppuna oli puolestaan kaikkien lääkisten superristeily, jonne kokoontuivat lääketieteiden opiskelijat eri puolilta Suomea, sekä Tartosta ja Unkarista. Reissu oli ihan mahtava, voin suositella lämpimästi! Buffetin, hienojen asujen ja Tukholman kiertelyn lisäksi vietimme kaveriporukalla oikeasti kouluvapaata, yhteistä aikaa ensi kerran hetkeen. Taisipa joku hyttiseurueestani jopa kommentoida että hei, meidän pitäis pyöriä porukassa enemmänkin, ilman koulua. Niinpä. Tartossa asuessa ja koulun rytmittäessä hyvinkin tiiviisti elämää hetkittäin, ei tule muistaneeksi, että siitä elämästä voisi myös nauttia. Onneksi risteily toimi loistavasti viimeisenä nollauksena ennen puurtamisen alkamista uudelleen. Ainoana miinuksena täytyy sanoa, että taisin saada ekstra-tuliaisena kurkkukipuisen flunssan Tukholman viimaisesta keskustasta. Toivottavasti kyseessä ei ole pitkäkestoisempaa lajia.

Myös kevään lukujärjestykset ovat tulleet ja lupailevat mielenkiintoista, uusia aineita sisältävää lukukautta. Oman ryhmäni lukujärjestys näyttää seuraavalta. Huomatkaa, että olen jälleen joutunut kääntämään joitain aineiden nimiä hieman hassusti, toivottavasti ymmärrätte.

Maanantai/Esmaspäev

9.15-12 Epidemiologian praksa

12.15-14 Virologian praksa

14.15.-16 Patologisen anatomian praksa

Tiistai/Teisipäev

9.15-12 Parasitologian praksa

12.15-14. Elintarvikehygienian ja eläinlääketieteellisen kansanterveydenhuollon luento

Keskiviikko/Kolmapäev

8.15-10 Virologian luento

10.15-12 Parasitologian luento

12.15-15 Kirurgian luento tai seminaari

15.15-18 Urheilun fysiologia ja doping (valinnainen kurssi, jonka otin viimesyksynä)

Torstai/Neljapäve

8.15-10 Toksilogian luento/ Kipu (Toinen valitsemani valinnaiskurssi, joka pyörii vaan osan lukukaudesta)

10.15-13 Siemennyksen praksa

13.15-16 Kliinisen diagnostiikan praksa

Perjantai/Reede

8.15-10 Kliinisen farmakologian praksa

10.15-12 Kliinisen farmakologian luento

Erityisen innoissani olen noista alkavista kirurgian luennoista, sekä kliinisen diagnostiikan ja siemennyksen praksoista, joissa pääsemme vihdoin toivottavasti ihan oikeisiin toimiin käsiksi. Erityisesti diagnostiikassa tulee varmasti paljon hyödyllistä tietoa ajatellen ensikesää ja mahdollisia toiveita päästä pieneläinklinikalle töihin. Lisäksi, jos vaan aikatauluni keväällä sallii, aion jatkaa viimesyksynä aloittamaani vapaaehtoistyötä koulumme omalla pieneläinklinikalla lisäopin ja käytännön taitojen kartuttamiseksi. Ja samalla pystyn jälleen kaiken tenttiärsytyksen keskellä toivottavasti muistamaan mahdollisimman tarkkaan, miksi minä tätä kaikkea teen. Ainoa suurempi miinus lukkarissa näyttäisi olevan perjantaivapaiden evääminen. Onneksi sentään päivä on mahdollisimman lyhyt.

Suurimmasta osasta lukujärjestyksen aineita en valitettavasti pysty tällä hetkellä kertomaan vielä mitään, vaan on odotettava ensiviikolle ja myöhemmäksi, että saan käsityksen, mitä ne pitävät sisällään. Jokatapauksessa olen toiveikas, että kevättä kohti mentäessä entistä useampi aine liittyy oleellisesti meidän tulevaan alaamme ja että neljäntenä vuonna alkavat kliiniset aineet alkavat hiljalleen olla muutakin kuin kaukana häämöttävä kajastus. Se, että käytännössä olen opintojen puolivälissä, on pelottava ja samaan aikaan hirveän hieno ajatus. Puoliväli. Siis oikeasti, vastahan minä ensimmäistä kertaa muutin Tarttoon järkyttävän tavarakuorman kanssa. Onneksi  lähtiessä minulla on nyt käytössä auto, se helpottaa likkumista hieman.

Onneksi kevät ei tule olemaan pelkkää pänttäämistä, sillä heti helmikuun alussa on edessä Radio Rockin risteily parhaassa seurassa, sekä myöhemmin maaliskuussa myös koiranäyttelyä. Kun tähän vielä lisätään se, että kämppäkaverilleni on tulossa koiranpentu parin viikon päästä, keväästä tulee totisesti mielenkiintoinen myös muuten kuin koulun saralla. Jään iloisen jännittyneillä fiiliksillä odottamaan kuinka Ruusa reagoi uuteen asuinkaveriinsa ja miten kevät lähtee sujumaan. Aurinkoisia pakkaspäiviä tuntuu onneksi riittävän muistuttamaan, että kyllä se kesä ja aurinko sieltä vielä tulevat, omituisemmankin talven jälkeen.

Australian reissusta en valitettavasti aio tähän sen enempää kertoa. Vuoden jälkeen ei ole mitään järkeä kerrata tapahtumia, enkä taida halutakaan, sillä unohtaisin kuitenkin jotain supermahtavaa. Voin vain todeta, että reissu oli aivan huikea, ikimuistoinen ja kenguruiden maa jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä minä joku päivä palaan sinne takaisin kenguru-tohtoriksi, kuten eräs sukulainen asian ilmaisi. Lyhyesti siis vain suuret kiitokset Aussi-suvulle hienosta elämyksestä ja toivottavasti tapaamme vielä.

Koulu pyörähti loman jälkeen jälleen käyntiin, ensin tammikuun tenttirupeamalla ja sittemmin tavallisilla kouluaineilla. Kaikki tentit eivät menneet suunnitellusti, mutta sellaistahan elämä on. Joskus tulee niitä reputuksiakin. Enpä tosin enenn ole mennytkään tekemään tenttiä suoraan seuraavana päivänä 28 tunnin matkustamisen jälkeen, tai ensimmäistä kertaa vasta uusinnassa. Kevään tunniplaanin eli lukujärjestyksen hämmentävyys sisältyi vapaapäiviin, meillä oli nimittäin ”perinteisen” perjantaivapaan sijaan maanantai tyhjää. Melkoinen hämmennys alkuun! Tosin varsin pian huomasi, että vapaapäivällä ei oikeastaan ollut viikossa väliä. Kun kevään puolivälissä vielä perjantaitkin vapautuivat, kouluviikko oli mukavan lyhyt. Töitä tosin riitti erilaisten aineiden lukemisessa, välikokeissa ja kotitehtävissä. Erityisen paljon tänä keväänä oli välieksameita, joiden avulla saattoi sitten korvata kokonaan toukokuisen loppueksamin. Esimerkiksi mikrobiologia koostui kolmesta osaeksamista, joiden keskiarvosta muodostui lopullinen arvosana ja immunologiassa, jossa niin ikään kolme välikoetta muodostivat lopullisen arvosana, jota sai halutessaan korottaa. Praksoista erityisesti söötminen eli ruokinta excell-taulukkoineen tuotti päänvaivaa.  Piirtämistaitojen virittely jatkui patologisen anatomian praksoissa, mikrobiologiassa opettelimme suorittamaan bakteerien viljelyitä oikein. Lisäksi kevääseen kuului immunologiaa, patologista fysiologiaa, tieteellisen tutkimuksen perusteita, fysiologiaa ja ympäristöterveydenhuoltoa.

Kevään suurin muutos tapahtui kuitenkin vain noin viikko Australiasta kotiutumisen jälkeen tammikuun 13. päivä, kun suuntasimme auton nokan kohti pohjoista. Paavolasta, pienestä kylästä läheltä Oulua muutti luokseni ruskea labradorinnoutajan narttupentu, joka sai nimekseen Ruusa. Jo Veetin ollessa elossa olin haaveillut mahdollisesta toisesta koirasta tulevaksi kesäksi. Kun asiat sitten menivät, kuten menivät, aloin jo Australiassa lomalla katsella Suomen Labradorinnoutajakerhon pentuvälitystä sillä silmällä, että minulle voisi tulla uusi nelijalkainen kaveri elämääni. Haaveeni ruskeasta narttupennusta oli elänyt jo pidempään ja alkoi vahvistua, kun löysin pari lupaavaa pentuetta. Lopulta päädyin sähköpostien perusteella valitsemaan paikan, josta pennun haluan. Toki minun alkuun oli pakko kysyä itseltäni, tuleeko pentu väärään saumaan, liian pian, meneekö Veetin ikävöinti vain pahemmaksi. Päätin kuitenkin, että se on joko nyt, tai vasta ensi kesänä ja siihen asti todennäköisesti en jaksaisi odottaa. Näin jälkikäteen ajatellen ja nyt myös kolmosvuoden syksyn käyneenä voin kuitenkin sanoa, että parempaan saumaan se ei olisi voinut osua. Jo parin viikon jälkeen kävi selväksi, että minä en vaan voi elää pitkiä aikoja ilman koiraa. Kun kämppäkaverini vielä muutti toiseen asuntoon tammikuun lopussa ja jätti minut asumaan kolmioon yksin, oli seura enemmän kuin tervetullut, vaikka sitten karvaisessa muodossa.

Keväällä elämä pyöri siis varsin tehokkaasti koiran ja koulun ympärillä. Ruusaa ei alussa voinut jättää yksin lainkaan pidemmäksi aikaa, mikä totta kai jonkun verran sitoi minun vapaa-aikaani, mutta huomasin selviytyväni yllättävän hyvin. Kerran ihan alussa taisin pyytää kaveria vahtimaan pentua muutamaksi tunniksi, kun olin tentissä. Pentu kasvoi vauhdilla, pulskistui, ja pian kävimme ottamassa jo ensimmäiset rokotuksetkin. Ruusaa ei ollut rokotettu ollenkaan ennen Viroon lähtöä, koska ainakin vuosi sitten alta 12 viikkoa vanhoja pentuja ei tarvinnut rokottaa Viroon vietäessä. Koiralla piti kuitenkin olla mikrosiru ja lemmikkipassi, sekä sen piti koko ajan olla omistajansa, tai siitä huolehtivan ihmisen kanssa.  Selvitin nämä vientimääräykset Viron põllumajandusministeeriumista, eli heidän maatalousministeriöstään ennen matkaa. Lisäksi kävimme Ruusan kanssa sekä pentujen leikkikoulussa opettelemassa agilityn ensimmäisiä askeleita, että tokoilemassa useamman kurssin verran. Myös Suolten järjestämässä match showssa kävimme osallistumassa. Varsin pian huomasin, että kyllä, oikea päätös oli tullut tehtyä koiran ottamisen myötä. Kun vielä monella kaverilla oli samaan aikaan koiranpentu Tartossa, meillä oli pystyssä kunnon penturalli.

Kevät meni huminalla ja ennen kuin tajusinkaan, viimeisetkin tentit oli puristmalla tehty ja laukut pakattu matkalle kohti Suomea ja kesälomaa. Hämmentävää kyllä, kaikki tentit myös menivät läpi, vaikka pelkäsin muuta ja varsinkin uudestaan tehty anatomian kolmas ja viimeinen lopputentti herätti melkeinpä kauhua. SItten yhtäkkiä eläinlääkiksen eka kolmannes olikin jo purkissa ja kesä näytti varsin tyhjältä. Kahden viikon pätkätyön jälkeen tuntui, että ansaitsemiset taisivat olla siinä. Niinpä otin yhteyttä jyväskyläläiseen eläinklinikkaan ja pääsin sinne aloittelemaan tavallisesti kolmosvuoden jälkeisenä kesänä tehtävää harjoittelua, jossa opiskelija toimii kuukauden ajan eläintenhoitajana. Kaksi viikkoa klinikkatyötä olivat pitkään aikaan opettavin kokemus tavallisesta pieneläinklinikan arjesta, työkaverit olivat tosi mukavia ja viihdyin omasta kokemattomuudestani huolimatta hyvin. Sainpa työnantajalta kiitosta työstäni vielä viimeisenä päivänä. Tämän viikon torstaina olen menossa jatkamaan vielä toisella kahdella viikolla ja hankkimaan korvaamatonta työkokemusta ajatellen ensi kesää, kun minulla olisi vihdoinkin realistiset mahdollisuudet saada oman alan palkallista työtä. Loppukesä piti sisällään muutaman pienen reissun, lähinnä festareiden perässä, sekä yhdet tuparit ja mökkeilyä. Lähdimme myös kertaalleen perhereissulle Viroon ja samalla tarkastamaan Tarton ja oman asunnon kesäkunnon.

Elokuussa synttäreiden myötä kesä päättyi ja oli aika suunnata nokka jälleen kohti etelää. Suureksi avuksi sain ensimmäistä kertaa käyttööni isäni farmariauton, jolla sitten ajelin syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna takaisin Tarttoon koiran ja tavaroiden kanssa. Sää oli mahtavan kaunis ja aurinkoinen, radio soitti suomenkielisiä kappaleita ja huomasin jälleen herkisteleväni Haloo Helsingin Maailman toisella puolen-kappaleen tahdissa. Uusi koulusyksy, opintojen puoliväli oli edessä ja fiilis korkealla. Pelottava ajatus, että vuoden päästä pitäisi jo ensimmäistä kertaa tehdä mm. koulumme klinikalla yöpäivystyksiä.

Syksy toikin sitten mukanaan huomattavan kasan uusia, selkeästi enemmän alaan liittyviä aineita. Kahden ekan vuoden keskityttyä lähinnä perustietojen ja pohjan luomiseen, tuntui itse asiaan pääseminen hyvältä. Viikko oli täysi, päivät pitkiä ja perjantaisinkin koulua koko syksyn, mikä kieltämättä raivostutti. Lukujärjestys piti sisällään patologista fysiologiaa, eläinterveydenhuoltoa, pieneläinten kliinistä ruokintaa, virologiaa, patologista anatomiaa, siemennys- ja lisääntymisoppia, maatalousekonomiaa, endokrinologiaa, kliinis-laboratoorista diagnostiikkaa ja farmakologiaa. Pahoittelen nimien käännöksiä, en ole varma ovatko ne ihan suomea, mutta ainakin niistä saa ehkä jonkun kuvan siitä, mitä aine pitää sisällään. Ehdoton inhokkiaine tuntui olevan aika lailla meidän alaamme liittymätön maatalousekonomia (kavereiden kesken pöllö, vironkielisen nimen põllumajandusökonoomia mukaan), jonka kanssa hampaita tuli varmaan kiristeltyä eniten, vaikka aine itsessään ei vaikea ollutkaan. Käytäntöä pääsimme kokeilemaan eläinterveydenhuollossa ja diagnostiikassa, joissa teimme navettavierailuja (jee, haalarit käyttöön!). Keväällä alkavat myös siemennyksen käytännön praksat ja pääsemme navettaan tekemään vähintäänkin harjoitussiemmennyksiä lehmille. Mielenkiintoista!

Opinnot ovat muuttuneet jatkuvasti enemmän siihen suuntaan, että jokaisesta asiasta on useampia välikokeita, osaeksameita ja varsinaisia lopputenttejä ei saa tehdä ennen kuin joka ikinen välikoe on tehty. Näin on toki ollut aiemminkin, mutta nyt se tuntui oikein korostuvan. Esimerkiksi farmakologia piti sisällään sekä kuusi välikoetta, että loppueksamin ja endokrinologian sai halutessaan suorittaa kolmessa osaeksamissa yhden loppueksamin sijaan. Itse tykkään enemmän pienistä tenteistä kuin päntätä kerralla hirveän isoa aluetta, mutta loppusyksystä rupesi kyllä jo todella olemaan loman tarpeessa, kun jokaisella viikolla oli vähintään kaksi välikoetta eri aiheista ja kaikissa läpi pääsemisen pakko hengittämässä niskaan. Kuten viimevuosinakin, meillä oli oikeastaan kaikista tenteistä tekomahdollisuudet ennen joulua ja itse päätin tänä vuonna hankkia täysin vapaan tammikuun tekemällä kaiken ennen joulua. Tavoite oli melko kunnianhimoinen, onneksi äiti ja isä auttoivat ottamalla Ruusan joulukuun alussa Jyväskylään jo etukäteen "lomalle", että raatava opiskelija sai keskittyä vain ja ainoastaan lukemiseen. Keskittyminen ja pänttääminen kannatti, kaikki tentit menivät läpi ja mahtui joukkoon yksi A:kin farmakologian eksamista. Tyytyväinen voin siis itseeni olla ja nauttia täysillä vapaasta tammikuusta, jonka aikana saan sitten tehdä harjoittelua ja lomailla.

Onneksi syksyyn mahtui myös paljon hyvää, joka lievitti pahinta stressiä. Sain uuden kämppäkaverin suomalaisesta tytöstä, joka aloitti tänä vuonna ykkösellä Tartossa. Meillä on mennyt oikein kivasti yhdessä ja helmikuussa myös Ruusa saa kämppäämme koiraseuraa, kun S:lle tulee niin ikään oma koiranpentu. Opiskelukieli vaihtu ulkomaalaisilla opiskelijoilla tänä syksynä englanniksi EU-säädösten takia, mikä on koulullemme suuri muutos. Mielenkiinnolla seurailen siis vierestä, kuinka opinnot lähtevät englanniksi sujumaan. Ystäväni Iitu taisi omassa blogissaan kertoilla asiasta jotain enemmänkin, eli jos kiinnostaa tutustua, niin kannattaa lukaista läpi. Iitu on muutenkin ollut huomattavasti minua aktiivisempi päivittelijä, joten suositan lukemaan hänen blogistaan asiat, jotka minä olen unohtanut kirjoitella.

Fennican ja SUOLETin tapahtumat ovat pitäneet huolen, että tylsistyminen ei pääse iskemään ja sain mm. ihan ensimmäisen oman stetoskooppini Vetcaren käydessä luennoimassa meille lääkkeistä ja niiden käytöstä. Kaikki kolmannen vuosikurssin opiskelijat saivat stetoskoopit mukaansa. Sponsorit ovat meille hyvin tärkeitä ja hieno yhteys Suomeen, joten iso kiitos Vetcarelle meidän tukemisestamme! Perinteiset itsenäisyyspäivän juhlat, vuosijuhlat, Suolten pikkujoulut ja muut vastaavat tapahtumat ovat rytmittäneet arkea ja tuoneet jonkinlaista helpotusta opiskelun keskelle. Lisäksi minut valittiin tänä syksynä Suolten lehden Ascaris Lumbricoideksen päätoimittajaksi ja ensimmäinen numero lehteä on jo tullut ulos marraskuun alussa.

Lisäksi minulla kävi vieraita, kun sekä kaverini J että vanhempani kävivät syksyllä luonani. Olen koiraharrastellut agia ja tokoa sekä uutena lajina MEJÄä eli metsästysjälkeä, käynyt tanssitunneilla, leffassa ja teatterissa sekä toiminut pitkin syksyä vapaaehtoisena avustajana koulumme yliopistollisella pieneläinklinikalla hankkimassa mahdollista lisäkokemusta sekä pitämässä yllä motivaatiota jatkuvan pänttäämisen ja lukemisen välissä. Ruusan kanssa olemme ottaneet ensimmäiset askeleet koiranäyttelyn mutkikkaassa maailmassa ja helmikuussa olisi tarkoitus kuvauttaa lonkat ja kyynärät ensimmäisessä välikuvauksessa, jotta tiedän voiko agilityn rimoja alkaa hiljalleen nostamaan. Marraskuun lopussa juhlimme koiran 1-vuotissynttäreitä. Kävin marraskuun lopussa myös ihan ensimmäistä kertaa Suomen eläinlääkäripäivillä, jotka olivat ihan mahtava lisämotivaattori pienelle opiskelijalle ennen viimeistä tsemppausta tenttien kanssa. Näinpä samalla kaveriakin, joka on tuleva kollegani samalla vuosikurssilla Viikissä ja pääsimme vertailemaan niin koulutusta kuin vaihtamaan kuulumisiakin.

Jokunen blogini lukija on saattanut myös huomata, että kollegani ja tuttavani Neiti Herriotin blogi tuli tiensä päähän tänä syksynä tämän valmistuttua. Se sai minut miettimään myös omaa osaani blogin kirjoittelussa, siinä mitä haluan ja en halua ihmisille kertoa ja haluanko jatkaa kirjoittelua ollenkaan. Aktiivisuus ei ole päätä huimannut ja fiilikseni kirjoittelemisen suhteen ylipäänsä ovat seilanneet tänä syksynä ja viimekeväänä melkoista vuoristorataa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka lukijoita tällä blogilla tuskin on kovin montaa, vien loppuun sen minkä aloitinkin. Loppupeleissä Tartosta blogia pitäviä ei ole kovin montaa ja koulun mainostus muuten on melko vähäistä. Vaikken yleensä usko tai tee uudenvuoden lupauksia, nyt voisin sellaisen tehdä ja luvata, että tulevana vuonna päivittelytahti on tasainen ja kirjoitan vähintään kerran kuussa jotain. Jos en tätä lupausta täytä, kommentteja saa heittää!

Eli eikun erinomaista vuotta 2014 kaikille! Tuokoon uusi vuosi tullessaan ihmeitä, täyttäköön lupauksia ja olkoon sitä, mitä itse kukin siltä odottaa. Itse en juurikaan kerkeä lomailemaan, mutta josko sitä harjoittelurupeaman jälkeen sitten. Eli eikun vain eteenpäin niinkuin se kuuluisa mummo hieman turhan vähäisessä lumessa ja parempaa päivitystahtia ensi vuodelle.

Huh, siitä on pieni ikuisuus, kun viimeksi olen kirjoitellut kuulumisia. En ole unohtanut blogiani ja teitä, jotka sitä seuraatte, mutta päivitysten koostamisen kanssa voisin kyllä vähintään petrata. Hävettää suoraan sanoen katsoa, että nyt eletään jo uutta vuotta kolmannella kuulla ja tämä kirjoitus antoi odottaa itseään niin kauan. Kuluneen syksyn ja viimekesän (josta tuntuu olevan pieni ikuisuus) aikana on tapahtunut paljon. Siis oikeasti PALJON. Ja myös sellaisella nopeudella, etten ole pystynyt aina seuraamaan perässä, tai näkemään asioiden tarkoitusta heti. Joten kerrottavaa, sitähän riittää.

Kesän toinen puolisko meni harjoittelua lopetellessa, mökkeillessä, töissä ja hieman reissatessa. Sain lammastilalta kaikki tarvittavat tiedot tulevaa harjoitteluraporttiani varten (jonka kirjoittelun tosin suosiolla jätän vasta ensikesälle nyt, kun materiaalit ovat valmiina) ja lukuun ottamatta muutamaa hieman kummallista sattumusta minulle jäi hyvä mieli. Harjoittelun jälkeen lepoa ei kuitenkaan kamalasti ollut tiedossa, sillä vain viikko maatilahommien päättymisen jälkeen sain soiton mansikkafarmilta, joka pyysi minut töihin heille myyjäksi. Se oli aivan mahtava helpotus. Tämän kesän tienaamispuoli olisi kunnossa! Mansikkamyyjän pesti osoittautui lisäksi noin kuukauden työskentelyn aikana varsin mukavaksi työksi, jossa sai olla ulkona, tekemisissä ihmisten kanssa ja oppipahan siinä myös asiakaspalvelutaitoja, kun piti selvitä yli-innokkaista juopoista, joiden mielestä oli kovin tavatonta, etten ollut kiinnostunut seurustelemisesta heidän kanssaan. Käteen jäi kuitenkin hyvä mieli ja sen verran rahaa, että vaikka haave omasta autosta ei tänä kesänä vielä toteutunut, se jäi kytemään. Ja ainahan raha on hyvä asia. Sen avulla mahdollistuvat ainakin reissut kotimaassa ja ehkä vähän ulkomaillakin.

Mökillä kerkesin käydä valitettavan vähän, mutta eipä tänä kesänä oikein ollut mökkeilyilmojakaan. Satoi, oli kylmä, satoi vähän lisää. Suomessa oli kuulemma sateisin kesä pitkiin aikoihin eikä Viro jäänyt paljoa paremmaksi. Niinpä työn täyteinen kesä oli toisaalta aivan hyvä juttu. Kaverini J:n vein kuitenkin meidän äidin puoleisen suvun kesämökille yhdeksi illaksi saunomaan ja uimaan, kun tämä oli käymässä. Onneksi silloin juuri sattui erinomaisen hyvä ilma.

Vaikka työt velvoittivat minut olemaan paikalla myös viikonloppuisin tarvittaessa, pääsin kuitenkin kahtena viikonloppuna reissaamaan festareiden perässä ympäri Suomen. Tämä kesä oli selkeästi myös kaikkien aiemmin tuntemattomien festareiden kiertämiseksi, sillä koluttua tuli niin Ruisrock, Qstock kuin Jurassicrockin. Ensimmäisessä olin katsomassa Nightwishia ja sitä reissua en valitettavasti muistele kovin lämmöllä, koska Turun järjestelyt eivät vain toimineet. Lisäksi lähdin reissuun aavistuksen kipeänä ja kadotin ääneni niin kirjaimellisesti, että jouduin heti toisella työviikolla ottamaan kolme päivää sairaslomaa. Qstock meni sitten jo huomattavasti paremmin, sillä lähdimme ystäväni A:n kanssa yhdessä reissuun, sää oli varsin aurinkoinen ja koko festarin järjestely miellytti sen verran paljon, että haluan kyllä mennä uudelleen. Myös esiintyjäkaartissa ei ollut valittamista, vaan Sonata ja Apocalyptica vetivät aivan mahtavat keikat. Varsinkin jälkimmäinen sai yleisössä aikaan suoranaisen fanihysterian. Tosin jatkossa koetan kyllä vahvasti vältellä Petri Nygårdia festareilla. Se show oli aivan järkyttävä. Kun sitten pääsin vielä kaverini luokse yöksi ja jäin viettämään hänen luokseen pidennettyä viikonloppua Ouluun, kyseessä oli yksi kesän onnistuneimmista reissuista. Ja tulipa tulomatkalla nähtyä myös kesän rajuin ja komein ukonilma, kun vettä tuli niin kovaa ettei bussikuski meinannut nähdä eteensä. Sadevesi on muutenkin ollut päivän sana viimekesän ajan ja aurinkoiset päivät saattaa laskea kahden käden sormilla.

Jurassicrock oli kesän viimeinen festari ja ensimmäinen pitkään aikaan, jonne lähdimme porukalla autolla Jyväskylästä. Mukaan lähti kaverini A:n lisäksi pari festarituttua ja ajelimme isän autolla porukassa Mikkelin Visulahteen. Järjestely toimi varsin hyvin eikä itse festaripäivässäkään ollut valittamista. Vaikka sää olikin kylmä, emme sentään saaneet vettä niskaamme. Sonatan keikka oli samanlainen kuin Qstockissa, ja kaverini, jotka olivat tulleet katsomaan Stam1naa, eivät joutuneet pettymään. Aamuyöllä sitten vain auto täyteen ihmisiä ja nokka takaisin kohti Jyväskylää. Olihan sekin oma kokemuksensa ajella Mikkeli-Jyväskylä-väli aamuyöllä ja katsella päivän valkenemista. Meillä sentään oli lyhyempi matka kuin kavereilla, jotka lähtivät ajamaan Kajaaniin. Onneksi kotona pääsi sitten nukkumaan hyvällä omatunnolla.

Tähän kesään mahtui myös uusia alkuja. Sain nimittäin todistaa vanhempieni uudelleenavioitumista. Kaiken sen jälkeen, mitä olen vierestä katsonut, tämä asia oli aivan huikean hienoa, ihme, jollaista en uskonut näkeväni vielä pari vuotta takaperin. Olen onnellinen, ylpeä ja liikuttunut siitä, että tällaiset asiat ovat vielä mahdollisia. Paljon onnea rakkaat isä ja äiti! Toinen kesän juhla oli isoäitini 80-vuotissynttärit, jotka niin ikään olivat ihana tilaisuus. Oli mahtavaa pitkästä aikaa nähdä koko suku yhdessä. Ja kävinpä minä esiintymässä viulunkin kanssa, ilman säestystä ja melko vähällä harjoittelulla. Ja silti se meni hyvin!

Oma syntymäpäiväni osoittautui tänäkin vuonna käännekohdaksi. Jos viimevuonna se oli päivä, jolloin muutin Tarttoon (Ajatelkaa, siitäkin on oikeasti jo vuosi! Mihin tämä aika oikein menee?), niin tänä vuonna tein hieman henkilökohtaisemman päätöksen ja päätin ruveta tosissani pudottamaan pois noin 15 kg:n ylipainoni. Tavoite on, että ensi kesään mennessä olen 15 kiloa kevyempi. Vähintään. Toistaiseksi näyttää varsin hyvältä ja uskon vahvasti, että tavoite onnistuu!

Ennen kuin huomasinkaan, kesä oli kääntynyt elokuun puolelle ja lomaa oli jäljellä enää parisen viikkoa. Oli aika kesän viimeisen reissun ja ainoan ulkomaanmatkan. Olin jo pitkin kevättä ja alkukesää pohtinut mahdollisuutta lähteä käymään Norjassa Trondheimissa 25.8. ja lopulta sain A:n aivopestyä mukaan retkelleni. Tarkoituksemme oli mennä muutamaksi päiväksi tutkimaan kaupunkia ja käydä katsomassa 25. päivään sijoittuva kiteeläisruotsalaisen rytmipoppoon keikka. Niinpä pakkasimme kimpsut ja kampsut ja suuntasimme 22. ja 23. välisenä yönä bussilla Helsinki-Vantaan lentokentälle, josta sitten matka alkoi ensin lennolla Tallinnaan, jossa sitten vaihdoimme toiseen koneeseen. Saavuimme Trondheimiin aamuväsyneinä ja huonosti nukuttu yö takana, mutta muuten varsin hyvässä kunnossa. Hieman väljempi aikataulu mahdollisti myös kaupungin tutkimisen, joten kävimme kävelemässä useampana päivänä kaupungilla, tarkastimme keikkapaikan jo etukäteen ja nautimme Norjan jylhistä maisemista sekä ihmisten vieraanvaraisuudesta ja hyvästä englanninkielentaidosta (Virossa ihmisten englannin taito on lähempänä nollaa). Keikka itse oli hieno kokemus, vaikka vettä satoikin lähes koko ajan. Myöhemmin myös kävi ilmi, että se tulisi olemaan monessa mielessä merkittävä, mutta siitä sittemmin. Valitettavasti kuvamateriaalia ei ole, sillä Norjassa on kaikenlainen keikoilla kuvaaminen kuulemma kiellettyä. Sääli, mutta minkäs teet.

Trodheimin maisemia, tuomiokirkko ja yksi kuva kaupungin yllä.

Arkeen paluu koitti kuitenkin nopeammin kuin olin osannut arvatakaan. Syyskuun ensimmäinen viikonloppu tuli pian, milteipä liian pian ja ennen kuin huomasinkaan, koko kesäelämäni oli pakattu kasseihin ja lastattu autoon. Tavaroiden määrä oli salaperäisesti ja eksponentiaalisesti kasvanut kesän aikana, joten sitä oli miltei enemmän kuin kesän alussa. Eikun vain auton kyytiin, koira takakonttiin ja matka kohti kouluelämää ja työn täyteistä syksyä alkoi. Äiti ja isä lähtivät viemään minua ja kun vielä kämppiskin tuli omien porukoidensa kanssa samana viikonloppuna tuoden lemmikkikaninsa ja lastin omia tavaroitaan, meillä oli varsin hauska viikonloppu muun muassa sisustellessa kämppää.

Arki kuitenkin alkoi heti maanantaina ja minun osaltani se näyttää tältä:

Maanantai eli Esmaspäev

8.15-9.45 Etoloogia / Loomade heaolu ja kaitse

10.15-13.00 Biokeemia loeng

13.15-16.45 Biokeemia labor

Tiistai eli Teisipäev

10.15-11.45 Histoloogia loeng

12.15-13.45 Mikrobioloogia praktikum

14.15-15.45 Histoloogia praktikum

Keskiviikko eli Kolmapäev

10.15-13.45 Anatoomia praktikum

14.15-16.45 Koerakasvatus (valikaine)

Torstai eli Neljapäev

8.15-9.45 Füsioloogia loeng

10.15- 12.45 Füsioloogia praktikum

Perjantai eli Reede

Vapaa!

Ainoa tappopäivä näin ollen oli siis maanantai ja muut päivät vaikuttivat jopa ihan mukavilta. Histoloogia ja anatoomia olivat tuttuja jo viimevuodelta. Lisäksi pidin kovasti myös fysiologiasta, joka tulee varmasti olemaan jatkossa meille todella tärkeä oppiaine. Kaiken kaikkiaan meillä oli paljon vähemmän ns. turhia aineita tänä syksynä ja on hienoa huomata kuinka entistä useampi aine liittyy jo ainakin jossain määrin meidän tulevaan ammattiimme. En tosin kiistä sitä, etteikö töitä olisi riittänyt. Biokemia varsinkin tuotti melkoisesti päänvaivaa kaikin puolin ja pari kertaa labrassa meni reilusti yli ajan titratessa ja suodattaessa milloin mitäkin. Kaikki labratyöt piti olla hyväksytysti tehtynä eksamille pääsemiseksi ja lisäksi oli myös kolme testiä ja väittely, joista sai lisäpisteitä. Itselläni on onneksi pohjalla noin 30 pisteen saalis, mutta se ei tarkoita etteikö eksamille pitäisi lukea. Monet ovat sanoneet sen olevan vaikea. Histologiassa ja fysiologiassa oli kaksi välikoetta kummassakin, ja lisäksi histologiassa piti tunnistaa preparaatteja. Etologiassa oli loppukoe ja loomade heaolussa ja kaitsessa lopputehtävä, jonka teen tammikuussa. Koerakasvatuksessa on myös loppukoe. Mikrobiologia oli ainoa helpompi aine, jossa loppukoetta ei tarvinnut tehdä, jos on ollut maksimissaan kolme kertaa pois. Anatomiassa etenemistahti puolestaan oli melkoinen, sillä tämän syksyn aikana piti ehtiä käymään kuseelundid, suguelundid (isane ja emane), meeleelundid (silm ja kõrv), veresooned, lümfisooned, linnuanatoomia ja viimeisenä vielä närvid. Suullisia ja välillä kirjallisiakin välikoevastaamisia oli joka viikko.  En halua edes kuvitella, miten paljon töitä olisi ollut, jos minulla olisi vielä ollut viimevuodelta jotain rästissä! Onneksi näin ei ole.  Tein kovasti töitä ja sain suoritettua kaikki ajallaan ja hyväksytysti. Porkkanana oli tieto siitä, että joulukuun alussa suuntaisimme perheellä kaukomaille lämpimään, nimittäin Australiaan ja Sydneyyn! Jos ihan rehellisiä ollaan, kirjoittelin tämänkin päivityksen alkua maapallon toiselta puolelta. Sydneyn reissusta kuitenkin lisää myöhemmin, ihan omassa Aussi-päivityksessään sitten.

Syksy piti varsin tiukan koulutahdin lisäksi sisällään myös uusia harrastuksia. Kävimme Veetin kanssa syksyllä ensimmäisissä SUOLTEn agilityn pääsykokeissa. Sääntömuutoksen takia jokaisen koiran on käytävä kokeet silloin, kun hakee ryhmiin. Niinpä mekin menimme kokeilemaan onnea. Viimekevään edistymisen jälkeen olin varovaisen toiveikas, jos meidät hyväksyttäisiin mukaan, mutta rata ei lopulta mennyt niin kehuttavasti ja emme päässeet. Ei sillä, Veeti teki mielestäni jo paremmin, mutta koska kesällä emme olleet kerenneet tehdä mitään yhdessä, yhteistyö ei pelannut niin hyvin kuin viimekeväänä. Noh, muutaman viikon pohdittuani uskaltauduin sitten käymään paikallisen koirakerhon treeneissä kokeilemassa. Koulutustapa ja henki olivat erilaiset, mutta minä pidin siitä ja kun parien treenien jälkeen näytti siltä, että Veeti alkoikin edistyä huomattavasti, päätin, että jäämme treenaamaan syksyksi Koerteklubi Säteen ryhmään. Keväällä voisi sitten katsoa uudelleen, hakisimmeko Suolille treenaamaan.

Kuvan on ottanut Annamari Kiviharju

Veetillä uusia leikkikavereita!

Koiratreenailun lisäksi löysin tänä syksynä jälleen rakkauteni tanssimiseen. Vain vartin kävelymatkan päässä meiltä sijaitsee yksi paikallisista tanssikouluista. Shate järjestää ns. avoimia tunteja, jotka on tarkoitettu täysi-ikäisille tanssinharrastajille taustasta riippumatta. Kymmenen kerran treenipassi, joka on kaksi kuukautta voimassa, maksaa 30 euroa. Ei mitään verrattuna Suomen tanssikoulujen hintoihin. Koska painonpudotusprojektini oli jo hyvässä vauhdissa, päätin aloittaa myös aktiivisemman liikkumisen ja menin kokeilemaan. Rakkaus ja ikävä vanhaa lajia kohtaan löytyivät heti ja aloin tunneilla vähintään kerran viikossa.

Tämän syksyn uusi laji on kuitenkin ratsastus. En ole ikinä ollut kummoinen heppatyttö enkä oikeastaan tiedä hevosista tai niiden hoitamisesta suuremmin mitään. Päätin kuitenkin että on tässä ainakin kokeiltava ennen kuin voi sanoa asiaan juuta tai jaata ja niinpä parin kaverini kanssa lähdimme ratsastelemaan tunneille paikalliselle tallille, joka on puoliksi suomalaisomistuksessa. Enpä ole hetkeen tuntenut olevani enemmän pihalla kuin ensimmäisellä ratsastustunnilla, kun hevonen tuijottaa epäilevästi, kun en osaa laittaa sille edes suitsia päähän. Tässä lajissa edistyminen tulee selkeästi hyvin hitaasti. Ei ehkä kaikista parasta minun kaltaiselleni ihmiselle, mutta kai se tästä. Tämän jälkeen kävin vielä kolme kertaa tunneilla pitkin syksyä. Tunneskaala on kyllä heittänyt äärilaidasta toiseen ja takaisin, mutta tällä hetkellä olen varovaisen utelias. Ehkä keväällä voisi vielä käydä uudestaan kokeilemassa vähintään yhden neljän kerran setin. Ehkä.

Syksyllä reissuni Suomeen olivat varsin vähäisiä. Oikeastaan ennen lomalle lähtöä en käynyt Jyväskylässä kuin kerran. Helsingissä kävin kahdesti ja jälleen, yllätys yllätys, keikkojen perässä. Ensin oli Sonata Arctica syyskuun lopussa Tavastialla, jonne menimme A:n kanssa kahdestaan. Parin tavallisen turvallisen festari-keikan jälkeen odotukset eivät olleet kovin korkealla, mutta tällä kertaa bändi oli heittäytynyt täysin epätavalliseksi ja uudistanut settilistaa monesta nurkasta. Viimekesänä ilmestyneen Stones Grow Her Name:n kappaleiden lisäksi tarjoiltiin muutama vanha herkku ja kyllähän sitä fanityttöilyäkin tuli harrastettua tiettyjen lavatoimien vuoksi. Kyllä, jos joskus olenkin epäillyt olevani liian vanha fanitytöksi, niin se epäilys meni siinä. Kaiken kaikkiaan keikka oli mahtava, oli ihana nähdä A:ta noin kuukauden jälkeen ja mummolassa sukuloiminen virkisti. 

Tähän syksyyn sisältyi kuitenkin myös asia, josta ei ole helppo puhua ja joka edelleen kirpaisee syvältä, vaikka etäisyyttä onkin jo ajan myötä tullut. Huomasin Veetin vasemmassa kyljessä syksyllä koiran laihdutuskuurin myötä (kesäkilot kertyivät leikatulle koiralle yllättävän herkästi!) kovan, noin nyrkin kokoisen patin. En suuremmin huolestunut, kyseessä tuntui olevan kivuton ja harmiton patti ja edellisellä labradorillamme olleiden rasvapattien perusteella päättelin tämänkin olevan sellainen. Käytin koiran kuitenkin varmuudeksi lääkärissä ja ohutneulanäyte niin ikään antoi ymmärtää kyseessä olevan rasvapatti. Samalla reissulla koiralla kuitenkin havaittiin vasemmassa silmässä uveiitti, eli suonikalvon tulehdus. Lääkityksistä huolimatta tulehdus ei parantunut parissakaan viikossa, minkä luulin johtuvan vain hyvin sitkäestä tulehduksen laadusta.

Se ei ollut sitä.

Eräänä iltana pari viikkoa ensimmäisestä lääkärikäynnistä koiran molemmat silmät sitten romahtivat. Soitin pelästyneenä koulumme klinikalle, josta minulle luvattiin aika seuraavaksi päiväksi. Seuraavana päivänä sitten viedessäni Veetiä tarkastukseen, se menetti näkönsä kokonaan. Myös oikea silmä oli alkanut oireilla tismalleen samoilla oireilla kuin vasen. Eläinlääkäri epäili systemaatillista sairautta ja otatti röntgen-kuvat. Tulos oli kuin suoraan painajaisista: Patti, jonka olin luullut olevan harmiton, näytti kuvissa todellisen karvansa muutoksina, jotka se oli aiheuttanut kylkiluihin. Eläinlääkäri sanoi epäilevänsä osteosarkoomaa, luusyöpää. Sairaus, jonka ennuste on etenkin vanhemmilla koirilla melkein poikkeuksetta huono.

Seuraavat päivät menivät kauhun sulattelemisessa. Lähdin Suomeen samana viikonloppuna, viemään Veetiä todennäköisesti viimeistä kertaa kotiin Jyväskylään ja oloni oli aivan kamala. Yritin parhaani mukaan pohtia vaihtoehtoja. Otattaako koepala ja varmistua diagnoosista, koetaako hoitaa, vai viedäkö koira suoraan piikille. Keskustelin puhelimitse suomalaisen syöpiin erikoistuneen eläinlääkärin kanssa useamman puhelun sen lisäksi, että pyysin myös koulumme klinikalta toisen lääkärin mielipiteen röntgenkuvista. Vaikken sitä tahtonut myöntää, viimeinen vaihtoehto taisi olla koko ajan tiedossa ainoaksi oikeaksi. Itku oli herkässä ja on sitä vieläkin, Veetin ajattelu teki koko tuon viikon aivan järkyttävän kipeää. Kun vielä näin, miten koira oli vain muutamassa viikossa laihtunut, menettänyt elämänhaluaan ja isä kertoi, ettei se enää nähnyt noutaa keppiä pihalla silmien heikon kunnon takia, oli päätös lopulta tehtävä.

Veeti nukkui pois 30.11.2012 kahdeksan vuoden ja neljän kuukauden iässä. Aivan liian varhain ja epäreilusti tavalla, jolle meistä kukaan ei voinut mitään. Tiedän, että sillä olisi varmasti ollut vielä monta hyvää vuotta ja toiveeni siitä, että olisin ensi keväänä tai kesänä ottanut herralle pikkusiskoa eivät nyt saaneet valitettavasti mahdollisuutta toteutua. Olin läsnä viimeisessä nukutuksessa isän kanssa ja voin sanoa että se oli elämäni kamalimpia hetkiä. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa luopumisen tuska ja se, kun sydän sanoo yhtä ja järki toista. Ikävä on edelleen syvä, vaikka toisaalta olin kiitollinen, että sain olla läsnä. Kovasti jäin kaipaamaan täysin kahjoa uros-labbistani. Lepää rauhassa rakas.

Nyt, kun tapahtumista on jo vähän etäisyyttä, pystyn kirjoittamaan niistä ja näkemään myös hyvät puolet. Ikävä on edelleen eikä se koskaan lähde, mutta muistot jäävät. Niiden voimalla eteenpäin. Kiitos Veeti kaikista mahtavista hetkistä!

Voisin kuitenkin vielä alkuun palata hetkeksi Tarton tunnelmiin. Viimeiset pari päivää menivät melko tiukasti siivotessa ja odotellen anatomian eksamin tuloksia, jotka jostain syystä antoivat odottaa itseään oikein urakalla. Ärsytti olan takaa, kun piti viimeiseen asti jännätä mahdollisuutta uusintaan menemisestä. Ei sillä, itselläni oli kyllä kokeen jälkeen ollut hyvä fiilis, joten en sinänsä jaksanut uskoa mahdolliseen reputtamiseen, mutta kyllähän se silti jännitti. Onneksi vihdoin lauantai-iltana tuli tieto, että olin läpäissyt ja kesäloma alkaisi vihdoinkin. Aivan mahtava fiilis! Mutta arvosana, jolla sinänsä ei niin paljon väliä ollut edes, ylitti kyllä kaikki odotukset: sain A:n! Siis parhaan mahdollisen ehkä kevään tärkeimmästä ja suurimmasta tentistä! Olin mahtavan ylpeä itsestäni, mikä päätös kevätlukukaudelle! Kiitos anatomian uurastukselle, ilmeisesti se enemmän kuin kannatti! Näistä on hyvä lähteä kesälomalle varsinkin, kun minulla ei ole mitään rästissä syksyä ajatellen. Siirryn siis toiselle vuosikurssille 100% kursseista suoritettuna. Hyvä minä!

Äiti ja isä tulivat torstaina illalla ja sain pariksi päiväksi koulun sijaan ihan muuta ajateltavaa, kun piti pakata, varmistaa kämpässä kaikki asiat kesäkuntoon ja syödä jääkaappi tyhjäksi. Lisäksi pari ravintolassa käyntiä saivat veden vielä kerran kielelle, erityisesti vierailu Tokyo Sushibariin. Kävin viimeisen kerran ennen kesää hieronnassa perjantaina ja tuntui kyllä tekevän todella hyvää, kun koko kevään jumittaneita lihaksia availi taas vaihteeksi joku ammattilainen. Lisäksi sain hommattua koiralle vielä viimeiset ekinokokkoosi-lääkitykset matkaa varten ja perjantaina oli iltapäivästä myös viimeiset koiratreenit ennen lomaa. Hyvä mieli jäi, sillä Veeti toimi oikein hienosti. Emmeköhän me kesälomalla saa sitten jotain aikaan myös koulutuksen saralla. Vähän olen jo ryhmiä Jyväskylästä katsellut siihen malliin, että eiköhän sitä johonkin agilityyn tai tokoon eksytä.

Lisäksi seurasimme kämppiksen ja toisen kaverin kanssa Euroviisujen semifinaalit ja finaalin. En viime vuonna seurannut yhtään, mutta tänä vuonna oli kiva katsoa viisuja porukassa, vaikka Suomen oma edustaja ei jatkoon selviytynytkään. Sinänsä tulos ei yllättänyt, sillä osasin arvata aika nopeasti, ettei kyseinen biisi tulisi pärjäämään. Sen sijaan Viron kappale oli kaunis! Hienoa oli, että toista "kotimaata" edusti niinkin kaunis ja tunteikas kappale! Kannattaa siis vilkaista Ott Leplandin Kuula, vaikka Loreen nyt voittikin varsin ylivoimaisesti Euphoriallaan. Myös Venäjän mummot olivat aivan tosi symppiksiä, oma mummo tuli mieleen! Ja pari biisiä oli kyllä sen luokan korvamatoja, että varmasti soivat päässä vielä ensivuonnakin. Tsekatkaa itse esimerkiksi Kyproksen tämän vuoden edustusbiisi! Parasta oli kuitenkin oma kisastudio kavereiden kanssa hyvällä ruoalla ja juomalla höystettynä. Oikea kansanjuhlan tuntu!

Sunnuntaiaamuna sitten vihdoinkin ylitäyteen lastattu auto starttasi kohti Tallinnan satamaa ja sieltä Helsingin kautta Jyväskylään. Isän sanojen mukaan eipä ollut Toyota aiemmin ollut yhtä täynnä ja takapenkillä oli kunnon kesälomamatkan tapaan ahdasta. Kun vielä kämppikseni lähti samassa kyydissä, tunnelma oli taatun tiivis. Onneksi matka meni kuitenkin hyvin ja pääsimme laivaan ilman ongelmia. Siellä sitten laivabuffettiin ahtamaan maha täyteen hyvää ruokaa ja hieman kiertelyä tax free-kaupoissa. Ja saimmepahan kunnon naurutkin, kun Jone Nikula tuli laivalla vastaan. Lopulta päivän kääntyessä iltaan pääsimme perille Jyväskylään. Kämppis jäi Helsingin rautatieasemalle, josta hän sitten jatkoi omaa tietään eteenpäin

Seuraavana maanantaina olikin sitten jo aivan erilaiset touhut. Lähdin nimittäin aamulla ajamaan kohti Röykkälän lammastilaa, jonne olin sopinut itselleni neljän viikon navettaharjoittelun. Meille kuuluu koulun puolesta vähintään neljä viikkoa (20 työpäivää) harjoittelua jollain tuotantoeläintilalla. Yleensä harjoittelu tehdään vasta toisen vuoden jälkeisenä kesänä, mutta sen voi suorittaa jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Opintopisteet vain tulevat näkyviin vasta kolmannen vuoden syksyllä, kun harjoittelun deadline on virallisesti. Omalle kohdalleni sattui vähän puolivahingossa lammastila, jonne laitoin keväällä paikkoja kysellessäni sähköpostia. Hieman jännitti kyllä, ensinnäkin osaanko ajaa paikalle ja toiseksi miten tulen toimeen tilan omistavan perheen kanssa. Molemmat huolet ovat nyt kahden työviikon jälkeen osoittautuneet turhiksi ja viihdyn kyllä hyvin, vaikka pitkä ajomatka miltei päivittäin molempiin suuntiin puuduttaakin. Olen kuitenkin oppinut paljon ja saanut tehdä vaikka mitä, joten se on kyllä sen arvoista!

Lampola ulkoa

Ja lampola sisältä

Ja väkeä riittää

Jo heti ensimmäisenä päivänä sain melkoisen egoboostin: Tilalta oli kuollut karitsa sairastettuaan ripulia ja emäntä halusi tehdä sille ruumiinavauksen mahdollisen kuolinsyyn selvittämiseksi. Kaikki näytti normaalilta lukuunottamatta sitä, että siinä missä karitsan pötsi ja muut mahat olivat täynnä ruokaa, ohutsuoli oli täysin tyhjä. Myöhemmin sitten selvisi, että syynä saattoi mahdollisesti olla jokin mahojen (märehtijällä kun on yhden mahan sijasta niitä neljä!) häiriö, jonka seurauksena ruoka ei lähtenyt eteenpäin suoleen. Märehtimisessä siis jotain häikkää mahdollisesti, vaikka eläinlääkäri ei asiaa todennutkaan. Kun sitten tutkimme karitsan suolia ja muita, osasin näyttää perheen vanhimmalle tyttärelle umpisuolen ja plica iliocecalican (umpisuolta ja niudesoolta yhdistävä kurd) sekä diafragman. Lisäksi osasin kertoa märehtiljällä olevan neljä mahaa ja nimetä ne suomeksi. Siinä tuli kyllä sen luokan onnistumisen tunne ettei toista ja kiitin mielessäni, että jouduin ne ruoansulatuselimet pänttäämään niin moneen kertaan. Aivan mahtava fiilis! Tällaiset hetket muistuttavat taas, että olen oikealla alalla!

Muuten minulle on nyt tässä kahden viikon aikana annettu mitä erilaisempia tehtäviä. Normaalisti päiväni alkaa kuuden tuttipulloruokinnassa olevan karitsan juottamisella. Ne ovat aivan syötävän suloisia ja kesyjä kuin koiranpennut, seuraisivat varmaan sisälle taloonkin jos niikseen. Nillä on kaikilla nimet ja nykyään erotankin kaikki toisistaan lukuunottamatta kahta uuhikaritsaa, jotka menevät vahingossa koko ajan sekaisin. Siksi on helpompi muistaa vain niiden korvamerkkinumerot. Taustalla on mitä erilaisimpia tarinoita siihen, miksi nämä karitsat eivät ole oman emon ruokinnassa. Kaksi esimerkiksi jäi orvoiksi ja pari muuta syntyi sen verran isoon poikueeseen, ettei emo jostain muusta syystä jaksanut niitä huoltaa. Karitsoita kun voi kerralla syntyä jopa neljä! Silloin paraskin emolammas tarvitsee apua. Useimmiten pikkuisten ruokkiminen on tosi mukavaa, vaikka ne ovatkin ahneita ja kaatavat välillä maitopullon sisältöä toistensa ja juottajan päälle.

Bumba-karitsa syö pensaan lehtiä

Veeti-karitsa ja talon koira Pipsa

Olen autellut vesien vaihdossa, ruokinnassa ja eläinten kuljetuksissa "kesätöihin" toisten ihmisten heinämaille. Aitaa on korjattu ja tehty lisää ja rokotettu ja punnittu karitsoita (oli muuten aivan hirveä urakka yhdelle päivälle!). Myös laitumella kiertely on tullut tutuksi, sillä sielläkin pitää käydä ainakin kerran päivässä tarkastamassa, että kaikki on kunnossa. Olen pakannut villaa myyntipakkauksiin ja lisäksi kiinnittänyt etikettejä lihasäilykkeisiin. Lisäksi olen siivonnut paljon sisä- ja ulkotiloja varsinkin ensimmäisellä viikolla, kun tilalla valmistauduttiin perheen vanhimman tyttären ylioppilasjuhliin. Silloin olin myös tiistaina vapaalla ja lauantaina vaihtoehtoisesti "töissä" auttelemassa juhlissa ja vahtimassa elukoita. Tästä kaikesta voi siis päätellä, että päiväni ja niiden sisältö vaihtelee paria rutiinitehtävää lukuunottamatta melkoisesti ja kahta samanlaista päivää harvemmin on. Yhtenä päivänä töitä ei välttämättä ole juuri ollenkaan ja toisena taas niin paljon, että ei melkein kaikkea ehdi. Hyvin samanlaista siis kuin eläinlääkärinkin työ!

Mielenkiintoisinta tähän mennessä on ollut karitsoihin liittyvä sairastelu. Tilalta on kuollut nyt kolme tai neljä karitsaa hieman epämääräisissä oloissa, joten huoleen oli syytä, kun yksi karitsa sairastui taas tällä viikolla. Ripuliepidemia oli myös, mutta se on onneksi jo mennyt ohi. Kuolinsyitä ei tosin vielä ole kyetty selvittämään, mutta tällä hetkellä emäntä tosiaan epäilee mahdollisesti jotain suolistoperäistä, kuten jo edellä kerroin. Nyt ensimmäistä kertaa epämääräisesti sairastellut karitsa on lähtenyt paranemaan ja toivomme kovasti, että se tulisi kuntoon. Pakkoruokinnassa se on edelleen, mutta on kuulema alkanut taas määkiä, pysyy tolpillaan ja ulkoilikin vähän. Että ehkä tässä tapauksessa vihdoinkin hoito on mennyt oikein ja potilas paranee. Sain pistää sille niskaan antibioottiakin! Eli mahtavaa, kun pääsee myös hieman tekemään eläinlääkärinkin hommia, vaikka en vielä paljon mistään tiedäkään.

Muuten kotona olo on maistunut ihan hyvältä, vaikka päivien jälkeen olenkin yleensä täysin naatti kotiin tullessani. Olemme käyneet äidin kanssa kirpputoreilla ja olen koettanut herätellä sosiaalista elämääni myös kavereihin päin. Muutamat kahvit on tullut jo juotua ja kuulumiset vaihdettua. Toistaiseksi Tarttoon ei ole ikävä, mitä nyt vähän mietinnän alla, onko asunnolla kaikki hyvin. Loma on kuitenkin ihana asia ja vaikka töiden suhteen mitään ei vielä toistaiseksi ole kuulunut, yritän olla toiveikas, että kesäsuunnitelmia ei tarvitsisi kaikkia perua budjetin pienenemisen takia.

Tähän loppuun voisin vielä huomauttaa, että Tarttoon eläinlääketieteelliseen haku on nyt käynissä! Eli jos harkitset edes pikkuriikkisen mahdollisuutta opiskelusta ulkomailla, älä ole turhan arka, vaan anna mennä! Eesti Maaülikoolin sivuilta löytyvät hakuohjeet ja jos jotain kysyttävää tulee, tai muuten vain mietityttää, tänne minun blogiini saa heittää kysymyksiä! Koetan parhaan kykyni mukaan vastata ja voisin seuraavassa postauksessa tarinoida hakuprosessista vähän enemmänkin, jos joku näin haluaa. Kannattaa kokeilla tätäkin mahdollisuutta, sillä se kyllä taatusti antaa enemmän kuin ottaa! Ja voin kokemuksen rintaäänellä sanoa, että Tarttoon lähtemisestä saa kyllä elämänsä seikkailun, jos vain uskaltaa ja on avoin mieli. Ja muistakaa, että Virossa hankittu koulutus on yhtä arvokas kuin Suomessakin, ehkä jopa monin verroin arvokkaampi! Saahan siinä ohessa mm. yhden lisäkielen varastoon.

Viimeksi jäin muistaakseni kertomuksessani SUOLETin vuosijuhliin. Kyseiset pippalot olivat ja menivät hienona tilaisuutena, joka erinomaisesti juhlisti ainejärjestömme kymmenvuotista taivalta täällä. Kuunnellessani vuosia sitten valmistuneiden juttuja heidän alkutaipaleestaan oli pakko ajatella, että itseasiassa mehän pääsemme melkoisen helpolla näiden virallisten asioiden hoitamisen kanssa. Kymmenisen vuotta sitten suomalaiset olivat tuntuvasti pienempi vähemmistö kuin nykyään, opintojen hoitaminen monin verroin hankalampaa ja Viro maana paljon takapajuisempi kuin nykyään. Tässä maassa on tapahtunut melkoisia harppauksia kaikilla saroilla vain noin kahdessakymmenessä vuodessa. Hattua on siis nostettava virolaisille kyllä siinä suhteessa. Juhlien ruoka oli hyvää ja puitteet hienot. Pääsin itsekin esiintymään viulun kanssa, kun tarkoitus oli soittaa Gaudeamus Igituria, mutta se esitys ei kyllä mennyt kovin kehuttavasti. Ei sillä, etteikö illan valmisteluissa olisi muutakin mennyt omalta osalta pieleen, mutta kun vielä vedin yleisön edessä yhden pitkään aikaan huonoimmista esityksistäni, se monen muun stressitekijän kanssa tuntui latistavan alkuun juhlafiilistä ihan kiitettävästi. Onneksi illan myötä mieliala alkoi taas nousta.

Kuvat (c) 2012, sampsa.sulonen@gmail.com. All rights reserved.

Seuraavana aamuna oli myös asianmukaisesti silliaamianen, eli sillis, jonne juhlijat saattoivat tulla virkistäytymään rankan illan ja yön jälkeen. Tarjolla oli pitsaa, kananmunia, paahtoleipää, kaikkea oikeastaan mitä vain tuollaiselle seisovan pöydän aamiaiselle saattoi kuvitella. Olin itse luokkakaverini kanssa järjestämässä kyseistä tapahtumaa ja täytyi kyllä nostaa hattua sille, miten paljon ruokaa oli ja kuinka suuri menestys aamiainen tuntui olevan. Heti yhdestätoista alkaen paikassa kävi kunnon vilske ja vilinä. Lisäksi oli erittäin mukavaa jutella eläinlääkäriliiton ja kunnaneläinlääkäriliiton edustajien kanssa, he kun tuntuivat kovin innoissaan olevan meidän tulevasta valmistumisestamme. Näin se suhteiden luominen ja verkostoituminen onnistuu!

Ja siis mikä fiksu ilme... jälleen kuva (c) sampsa.sulonen@gmail.com. All rights reserved.

Juhlahumusta palattiin pikkuhiljaa takaisin arkeen ja koulun paahtaminen jatkui. Mielenkiintoista oli huomata, kuinka kesää kohti mentäessä tahti tuntui toisaalta kiristyvän ja toisaalta taas oppiaineita alkoi tipahdella pois. Välillä pää meinasi kyllä rehellisesti sanottuna naksahtaa, kun kokeita oli parhaimmillaan se kolme tai neljä viikkoon. Ei sillä, että kyseessä mitään julmetun isoja tenttejä olisi ollut, mutta minulle ne olivat aivan tarpeeksi isoja. Onneksi ykkösprioriteetti anatomia meni suhteellisen nätisti ja kivuttomasti. Myös muut aineet loppuivat hiljalleen. Yhteensä tänä keväänä olen tehnyt hyväksytysti genetiikan ja jalostuksen, histologian, eriloomakasvatuksen, loomabiologian ja Englannin. Anatomian tuloksia odotan vielä maanantain lopputentistä, mutta toivottavasti sekin olisi mennyt läpi. Ainakin valmistautuminen tuntu olevan huomattavasti parempi kuin ensimmäisenssä tentissä tammikuussa ja luin omasta mielestäni todella paljon. Käsittelimme lihasten jälkeen vielä kehon osat ja alueet, synoviaalista muodostuneet tukirakenteet, kaviot, sorkat ja sarvet sekä muut kehoa kattavat asiat (kuten iho) ja viimeisimpänä vain paria viikkoa ennen eksamia ruoansulatuselimistön ja hengityselimistön, joten asiaakin oli melkoisesti. Osittain valmistautumisessa on kiittäminen sitä, että jouduin ruoansulatuselimistön koetta kolmesti kirjallisena tekemään ennen läpipääsyä. Sen kanssa meinasikin iskeä melkoinen stressi, kun vielä viikkoa ennen eksamia jouduin tekemään viimeistä uusintaa ja odottamaan opettajalta sähköpostia, jossa lukisi, saanko ylipäänsä mennä tekemään eksamia. Meillä kun kaikki välitentit pitää olla tehtynä, että eksamille pääsy on edes mahdollista.

Kaikenkaikkiaan olen ollut varsin tyytyväinen koulumenestykseeni kevätpuolella. Mitään ei ole rästissä, eikä anatomian välikokeita lukuunottamatta ole tarvinnut uusinnoissakaan käydä. Anatomian tentinkin saa mahdollisesti uusia syksyllä heti koulun alussa, jos se nyt ei mene. Vaikka täällä numeroita enemmän painaa se, että tentit ylipäänsä saa läpi, niin onhan se aina kivempi katsella A:ta, B:tä ja C:tä kuin vaikkapa pelkkää E:n rivistöä, joten siinäkin mielessä kevät on mennyt hyvin. Näistä ei voi siis kuin vain jatkaa hyvällä mielellä ensi syksyyn!

Vanhempani kävivät pääsiäislomalla luonani toisen kerran. Tälläkin kertaa muutaman päivän vierailu piti sisällään kaikenlaista toimintaa ja vein heidät mm. käymään Tarton yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, missä olin itse käynyt syksyllä. Lisäksi kävimme myös syömässä Ruutikellarilla. Tutustuin myös isäni kanssa paikalliseen uimahalliin, jota voin itseasiassa suositella erittäin lämpimästi. Hyvät ja siistit tilat, harrastusmahdollisuudet ja vaikka mitä. Ainoana miinuspuolena on, että täkäläiseen mittapuuhun paikka oli aavistuksen kallis. Noh, ei se mitään, kai sitä silti voisi harkita muutaman kerran käyvänsä uimassa jatkossakin.

Minä ja isä kasvitieteellisessä puutarhassa

Yksi kevään ehdottomista kohokohdista tänä vuonna oli vappu, joka oli monessa mielessä omalla kohdallani täysin erilainen kuin aiemmin. Olin päättänyt, etten lähtisi Suomeen. Jyväskylässä asuneena ja eläneena olen nähnyt täkäläisen vapun vaikka kuinka monta kertaa. Lisäksi tuli myös "pakollisia" syitä jäädä Tarttoon, kun minut omaski yllätyksekseni kutsuttiin Fraternitas Fennican fuksikokeeseen, jonka läpäistyäni sain vappuna värit. Melkoinen yllätys oli kyllä, olin olettanut kutsua vasta, kun olisin ollut aktiivisemmin osakuntatoiminnassa mukana. Ilmeisesti aktiivisuuteni oli kuitenkin ollut tarpeeksi. Ennen vappua ollut pre-olutpöytä olikin sitä myötä viimeinen tilaisuuteni fuksina ja vappu alkoi juhlallisella seremonialla niin kauniissa kevätsäässä, ettei ollut tottakaan. Monta vappua varsin kurjassa säässä viettäneelle Tarton vappu tuntui täydelliseltä ihmeeltä.

Uudet värienkantajat lakit ja nauhat päällä, vieressä osakunnan lippu.

Värien annon jälkeen oli aika perinteisen vappukulkueen, johon lähdimme kaikki yhdessä. Kulkueen idea oli sama, mikä joulukuussakin: lauletaan lauluja, liput liehuvat ja kansa katsoo, kuinka ylioppilaat marssivat ensin Raekojaplatsille toivottamaan hyvää vappua kaupunginjohtajalle ja sen jälkeen yliopiston päärakennuksen eteen toivottamaan samat toivotukset myös yliopiston rehtorille. Tilaisuus oli mielestäni ihan mahtava, kaikkialla kevättunnelma oli huipussaan ja kun vielä alkuillan auringonpaisteessa suuntasimme katsomaan kuinka yksi osakunnista pesi shampanjalla Toomemäellä sijaitsevan suurmiehen patsaan (ilmeisesti täkäläinen versio erilaisille patsaide lakituksille ympäri Suomen), en voinut kuin olla äärimmäisen iloinen, että päätin nimenomaan jäädä Tarttoon vapuksi.

Virallisten juhlallisuuksien jälkeen oli vuorossa yhteisruokailu, josta suuntasimme juhlapaikalle järjestämään vappubileet kuntoon. Tartossa on tapana, että jokainen osakunta järjestää omat vappujuhlansa ja puolen yön aikaan saa lähteä kiertämään toisissa osakunnissa. Fennican juhlissa oli illan aikana livemusiikkia ja baari, sekä meidän juuri värit saaneiden ja vielä fukseina olevien järjestämä fuksiteatteri, joka keräsi omalta osaltaan myös paljon kiitosta ihmisiltä. Kun kello sitten ylitti puolen yön, kävin nopeasti kotona ulkoiluttamassa koiraa ja palasin takaisin juhliin. Lähdimme porukassa käymään toisessa osakunnassa hetkeksi ja tulimme sitten takaisin. Kerkesinpä vielä yhden baarivuoronkin aamuyöstä tehdä ja kun lopulta lähdin kotiin nukkumaan, kello oli puoli kuusi aamulla. Tuli siis hienosti valvottua melkein 24 tuntia putkeen eikä itseasiassa edes tuntunut missään! Unen saaminen oli jopa vaikeaa, kun alkoi jo olla kirkasta ja linnut lauloivat niin kovaa, että se kuului seinien läpi kämppään sisään. Mutta täytyy sanoa, että Tarton vappu on ehdottomasti kokemisen arvoinen! Ensi vuonna siis uudestaan!

Aamulla puoli kuuden aikaan maisema näytti tältä

Vapusta toipumiseen meni vielä pari seuraavaakin päivää, sillä luonnollisesti huonosti nukkuminen ja vuorokausirytmin totaalinen kääntyminen haittasivat hieman elämää. Onneksi vappupäivän piknik ja samalla viikolla seurannut saunailta lievensivät väsymystä hiljalleen ja koulunkin pariin oli taas suhteellisen helppo palata rutistamaan viimeiset tentit.

Veeti on omalta puoleltaan pitänyt minut kiireisenä myös kevään mittaan. Enkä nyt puhu pelkästään koulutuksista, vaan siitä sanonnasta, jonka mukaan suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Tosin tässä tapauksessa suutari korvataan eläinlääkäriopiskelijalla ja lapsi koiralla, sekä kengät sairastelulla. Koiralle nimittäin iski korvan alle ihoon melko äkäinen hiivatulehdus, jonka seurauksena se onnistui saamaan oikeaan korvaansa kovan raapimisen tuloksena nk. verikorvan. Korvan sisään kertyi siis nestettä ja se turposi. Kävin eläinlääkärillä tyhjentämässä kyseisen nesteen pois kertaalleen, toisella kerralla jo eläinlääkärioikeudet omaava kaverini kävi tekemässä saman operaation. Valitettavasti toisen kerran jälkeen koko korva tulehtui ja turposi jäätävän kokoiseksi. Noh, eikun antibiootti-kuuri, kipulääkkeet ja tarkkailu. Sinänsä lähes surkuhupaisaa, kuinka paljon Veetillä ottavat nuo erilaiset haaverit aina sen vaikeimman kautta. Nyt korva on vihdoinkin alkanut parantua, vaikka muutaman kerran sieltä tuli sisältä vaikka minkälaista mönjää ja karvatkin lähtivät rupien mukana. Että melkoisen pitkän kaavan kautta näitä saa kyllä tehdä! Onneksi koulutuskentillä sentään on mennyt paremmin. Agility loppui tältä keväältä ihan hyviin tunnelmiin ja ajattelin kokeilla, josko ehtisin kesällä myös hieman treenaamaan Jyväskylässä. Nyt on vihdoinkin tullut sellainen fiilis, että ehkä me tästä vielä joskus jotain saadaan aikaan. Lisäksi meillä alkoi muutama viikko sitten myös arkitokokurssi, missä opettelemme ihan sellaista jokapäiväistä hallintaa tilanteissa, joissa on myös muita koiria läsnä. Sielläkin menee kerta kerralta paremmin, joten toiveet Veetin saamisesta kunnon koirakansalaiseksi ovat kesäksi korkeat!

Pari kevätkuvaa

Herra korvapotilas

Ja loppuun vielä pari treenikuvaa. Näistä iso kiitos Ammille!

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että parin päivän päästä lähden kolmen kuukauden kesälomalle Suomeen. Tartosta on lukuvuodessa tullut toinen koti ja kun nämä pari viimeistä viikkoa ovat näyttäneet tämän koko kaupungin alkukesän täydessä kukassa, tuntuu täältä lähteminen epätodelliselta ja haikealta. Oikeastaan en edes tiedä, haluaisinko lähteä täältä, vai jäädä vielä pariksi viikoksi, vaikka kaupunki hiljeneekin opiskelijoiden lähdettyä kesäloman viettoon. Vanhempani tulevat tänne tänään ja sunnuntaina lähdemme porukassa kotiin päin. Ihan hullua! Toisaalta maanantaina alkavat jo täysin uudet kujeet. Sain nimittäin kesäharjoittelupaikan Joutsasta lammastilalta! Meidän koulumme opintosuunnitelmaan kuuluva navettaharjoittelu pitäisi oikeastaan tehdä vasta toisen vuoden jälkeen, mutta monet ovat tehneet sitä jo ensimmäisenä kesänä ja niinpä minäkin vähän puolivahingossa sain paikan laitettuani sähköpostikyselyä matkaan. Aivan mahtavaa päästä tekemään jotain sellaista, joka oikeasti, konkreettisesti liittyy omaan alaan! Lisäksi perhe vaikutti todella mukavalta ja koska harjoitteluun kuuluu päiväkirjan pito, tulen varmaan myös niistä kokemuksista kirjoittelemaan tänne pitkin harjoittelun etenemistä. Kuukauden päivät pitäisi siellä tehdä töitä, innolla odotan millaista tulee! Heti maanantaina pääsen kuulema tekemään jotain tärkeää, koska pitäisi pitää ripuloivista karitsoista huolta. Saas nähdä, mitä tulee siitä...

Nyt on kuitenkin aika jälleen hiljentyä kirjoittelun puolelta. Tällä kertaa lupaan ja vannon, ettei bloggaamistaukoni kestä kolmea kuukautta, vaan ehkäpä jo viikon päästä kuulette ensimmäiset lammastilan kuulumiset. Huomenna on vielä viimeiset nauttimiset Tartosta, hyvää ruokaa sushibaarissa, hierojalla käynti, koiratreenit ja eläinlääkäri ekinokokkooseja varten. Tänään kävimme kämppiksen  kanssa hakemassa vakuutukset asunnon irtaimistolle, jotta voimme huoletta lähteä Suomeen. Kaikki, mitä tällä kauniila kaupungilla on annettavana, pitää ottaa irti nyt, kun seuraavasta vierailukerrasta ei tietoa ole. Niinpä minä aion tänään nauttia elämästäni ja katsoa Euroviisujen esikarsintaa. Katsokaa tekin, Viron biisi on tänä vuonna hyvä!

Veeti on vihdoinkin, noin viiden tai kuuden viikon jälkeen, toipunut leikkauksestaan täysin ja viilettää taas menemään täysipainoisena säheltäjänä. Alku toipumisessa ei kuitenkaan ollut läheskään näin ruusuinen, sillä ensimmäisen kahden viikon aikana herra paitsi joutui pitämään kauluria, sietämään melkein tennispallon kokoista turvonnutta ihopussia jalkojensa välissä ja syömään antibiootteja, myös onnistui kehittämään itselleen (ja emännälleen!) yhden huolen aiheen lisää. Alla kuva kyseisestä tapauksesta, älä katso, jos olet herkempää sorttia.

Jep, eli kuten kuvakin kertoo, turvotuksen ja mustelmien (jotka olivat aivan luonnollisia leikkauksen jäljiltä, vaikka hurjalta näyttävätkin) lisäksi kivespussin iho meni myös rikki isolta alueelta superkylmän sään ja turvotuksen aiheuttaman haurastumisen yhdistelmänä. Tämä jos mikä aiheutti minulle lisää huolta, sillä haava oli monin verroin kipeä, teki koiran rauhattomaksi ja sai sen myös useamman kerran repimään auki petinään toimivan säkkituolin, mitä se ei ole yleensä koskaan tehnyt. Kun tähän vielä lisättiin se, että heräilin öisin jatkuvasti Veetin könyämisiin ympäri asuntoa, viikon jälkeen menin näyttämään kyseistä haavaa uudelleen eläinklinikalle. Eläinlääkäri ei, ihme kyllä, antanut minulle enää lisää kipulääkkeitä mukaan, ainoastaan kaksi rasvaputelia ja käski hoitaa haavaa niillä niin että se kuivaisi mahdollisesti kokoon ja kehittäisi ruven. Ehkä en sitten tehnyt tarpeeksi selväksi, että haava oikeasti vaivaa koiraa ja on kipeä, mene ja tiedä, mutta jokatapauksessa vain pari päivää käynnin jälkeen mittani tuli lopullisesti täyteen. Avauduttuani Facebookiin siitä, miten kohta kilahtaa sekä emännällä että koiralla pää, kuinka en saa nukuttua tai keskityttyä kouluun ja kuinka säkkituoli lähtee roskiin än yy tee nyt, sain kokea itseäni hämmentävää avuliaisuutta: Joukko luokkakavereita otti oitis puheeksi, mitä kannattaa tehdä, miten toimia ja mitä lääkkeitä antaa. Yksi tarjosi minulle lainaksi itseltään muutaman tabletin Rimadyliä, ilmeisesti melko tavanomaista koirien särkylääkettä ja pienen mietinnän jälkeen suostuin. Samana iltana myös kirjoitin sähköpostilla eläinklinikalle, että tarvitsen koiralle kipulääkkeet sekä oman, että koiran mielenterveyden kannalta.

Herra ja tihutyönsä. Ei paljoa aamulla naurattanu herätä ja kohdata tuollainen näky kun astuu ovesta ulos

Onnea tai ei, samana yönä Veetin tila lähtikin sitten kohentumaan. Oliko syynä sitten kenties se, että koira sai vihdoin hetkeksi ajatukset pois haavasta särkylääkkeiden avulla, vai jossain muussa, mutta seuraavana aamuna olin todella iloinen huomatessani, että haavan päälle oli yössä kehittynyt kunnon rupi. Huojennus, joka paranemista seurasi oli aivan mahtava tunne ja minäkin uskalsin vihdoin ruveta taas nukkumaan öitäni, kun ei enää tarvinnut kuulostella jatkuvasti kumuavaa koiraa. Kauluri tosin säilyi päässä vielä melkein viikon ja siitä Veeti itse jaksoi protestoida säännöllisesti aina siihen saakka, kun sen vihdoinkin otin pois.

Koulu on pyörähtänyt nyt viimeistään käytiin ihan "kunnolla". Tällä hetkellä kokeita, isompia ja pienempiä, on viikossa vähintään kaksi, jossain välissä jopa kolme. Edellisessä päivitykessä kerroinkin jo siitä, että aineet toisaalta liittyvät nyt entistä enemmän alaan ja ovat sitä kautta mielenkiintoisempia, mutta se ei kyllä yhtään vähennä työmäärää! Laskin, että kokeiden määräksi tänä keväänä tulee yli kaksikymmentä. Tähän mennessä olen kerennyt jo tekemään kaksi eriloomakasvatuksen välieksamia (lintu- ja lehmäkasvatus), genetiikan välikokeen, eläintieteen kontrollityön ja kolme histologian välikoetta. Ja kaikki olen saanut läpi! Se jos mikä on aivan mahtavaa, kun esimerkiksi lintukasvatuksen eksami oli melko mielenkiintoinen kokemus ulkoa muistettavine numeroineen ja omituisen epäoleellisine lintulajeineen. Arvosanat ovat suurimmaksi osaksi olleet myös ihan kelvollisia omille tavoitteilleni. Mutta edelleen paras asia on, että mitään ei ole tarvinnut uusia, vaikka useampaan kuin yhteen kokeeseen on tullut luettua vielä edellisenä iltana stressi päässä takoen ja vannoen, että "ei enää ikinä viimeisenä iltana". Noh, ei kannata tehdä sellaista lupausta, minä en ainakaan vielä ole sitä kyennyt pitämään.

Meidän anatomianryhmä työn touhussa. Kuvan otti opettaja. Etualalla kissan raato sekä kissan ja hevosen jalkaa.

Anatomian opiskelu on mennyt kertaheitolla paljon mielenkiintoisemmaksi nyt, kun kyseessä on oikeasti konkreettista harjoittelua. Raatojen huono puoli tosin on, että ne menevät pilalle aikanaan ja siksi jo pari viikkoa preparoimisen aloittamisen jälkeen haju alkaa olla varsin mielenkiintoinen, vaikka siihen itse olenkin jo kutakuinkin tottunut. Kyllä sitä silti tuli ostettua klinikan apteekista yksi suusuoja, tai mask, kuten virolaiset sanovat. Ihan vain varmuuden vuoksi. Itse preparointi on ollut todella mielenkiintoista ja jopa yllättävän kivaa. Tähän mennessä olen saanut lihaskokeista vastattua kaksi kolmesta. Kuivapreparaateista vastasin jalat eli jäsemet jo useampi viikko sitten ja viime maanantaina sain myös vihdoin vastattua märät lihakset, eli itse preparoimistamme eläimistä vastattavat lihakset. Siinä missä kuivapreparaateissa pitää tietää paitsi lihaksen nimi, myös sen tehtävä ja kiinnityskohdat, märkäpreparaateissa riittävät pelkät nimet. Se tosin ei tarkoita, että kyseessä olisi mitenkään helpompi tapaus, kuivapreparaatit kun ovat pelkästään lehmästä ja hevosesta, kun märissä pitää osata myös koira ja kissa. Ja vaikka luulisi, että suulliseen vastaamiseen alkaisi hiljalleen tottua, jokainen anatomian hyväksytty välikoe tuntuu pieneltä lottovoitolta. Maanantainakin olin alkuun niin hermona että sotkin kaksi aivan yksinkertaista lihasta keskenään. Onneksi opettaja vain totesi että mieti vielä ja tajusin korjata ajoissa. Samoin musculus pronator teres eli ümarsissepööraja haki nimeään vaikka kuinka kauan. Ei ole mikään helpoin asia tunnistaa aidoista lihaksista jotain, joka näyttää kirjan kuvassa aivan erilaiselta! Mutta nyt, kun lihaksista on vastaamatta enää yksi (kuivapreparaatit kehon lihaksista) ja olemme jo menossa ensi viikolla uuteen asiaan (kehon alueisiin) fiilis on tosi hyvä tämän aineen suhteen. Kyllä se siitä!

Jatkuvan koulun niskaan hengittämisen vastapainoksi on onneksi ollut myös jotain huvia. Ystävänpäivän aikaan meillä oli TASLOn ja SUOLETin järjestämät yhteiset ystävänpäiväsitsit. Ne olivat oikein mukava tapahtuma, ja SUOLETin ja TASLOn suhdekin oikein "virallistettiin" jatkoa varten. Itse en aivan päässyt selvyyteen, mitä se tarkoittaa, mutta uusiin ihmisiin tutustuminen oli mukavaa vaihtelua! Sitsien ruoka oli erinomaista ja ainakin itse söin enemmän kuin laki sallisi. Kiitokset siis aivan mahtaville kokeille! Ainoa ihmetyksen aihe oli, että lähes 90% juomalauluista tuntui olevan ruotsiksi.

Minä poseeraan. Huomatkaa kerrankin oikeasti panostetut hiukset!

Sitsien lisäksi sosiaalista elämää ovat pitäneet yllä Fennican saunaillat. Pian on tulossa olutpöytäkin ja olen menossa. Seuraavassa päivityksessä kerron siitä varmaan sitten enemmän. Myös yhteiset tempaukset koulukavereiden kanssa ovat pitäneet yllä pientä mahdollisuutta rentoutumiseen. Kävimme mm. laskemassa porukalla myöhästyneet laskiaismäet (muodikkaasti muovipussit laskuvälineinä!) muutama viikko takaperin ja sen jälkeen söimme ansaitusti itsetehdyt laskiaispullat. Myös kokeisiin lukuun on yhdistetty mm. lettujen paistoa ja vaahtokarkkeja, sosialisointi on kivaa!

Myös koiralenkit luokkakaverini ja tämän koiran Chicon kanssa ovat tulleet jonkinlaiseksi tavaksi. Olemme jo kaksi kertaa käyttäneet poikia riehumassa Toomemäellä ja molemmilla kerroilla olen alkanut huomaamaan Veetissä täysin uusia piirteitä! Luoksetulo onnistuu nyt myös kesken leikin, selkäänhyppiminen kadonnut lähes kokonaan ja leikkiminen muuttunut oikeasti, rehellisesti pelkäksi riehumiseksi lisääntymishalujen sijaan. Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että tuosta leikkauttamisesta seurannut vaiva muuttuu iloksi. Agilityn alkeiskurssilla koiralta tuntuivat vihdoinkin löytyvän korvat päästä ja ahneus ruokaa kohtaan on nostanut päätään aivan uudella tavalla. Pitää olla tarkkana, ettei rupea herra lihomaan! Lisäksi myös koiran uni on syventynyt ja korvien sekä varpaiden jatkuva ärsytystila kadonnut. Jännä, miten moneen asiaan hormonitason alennus vaikuttaa. Ennen kaikkea siitä olen iloinen, että viimesunnuntaina, kurssin viimeisellä kerralla, teimme ensimmäistä kertaa ikinä rataa niin, että Veeti oli irti eikä kertaakaan lähtenyt lapasesta! Niin monta vuotta kun olen koettanut kyseiseen tulokseen pyrkiä, en edes tajunnut koko asian mahtavuutta kuin vasta jälkeenpäin, niin järkyttynyt olin! Naksutin on myös ollut järkyttävän suureksi avuksi. Koira on niin fiksautunut siihen, että hakee minua äänen kuultuaan myös kesken radan. Asia, joka ei olisi ikinä onnistunut aiemmin.

Veeti ja Chico vauhdissa Toomemäellä.

Mielenkiintoista oli myös, kun 24.2. juhlittiin Eesti Vabariigi Aastapäevaa, eli Viron itsenäisyyspäivää. Oli todella jännää, että ei oikeasti voinut mennä yhtään mihinkään, kun jokapaikassa olivat kaupat kiinni. Täällä on yleensä juurikin päinvastoin, joten kyseessä on melko harvinainen ilmiö. Samoin oli mielenkiintoista katsoa, kuinka juhlallisin menoin virolaiset muistavat itsenäisyyttään. Tottakaihan kyseessä on virolaisille sydämen asia, eihän maa ole ollut kuin vasta noin 20 vuotta itsenäinen, mutta silti oli todella mielenkiintoista katsoa, kuinka tärkeänä täkäläiset pitävät kyseistä asiaa. Liput liehuvat saloissa ja kadunvarsilla, ihmiset ovat joukolla liikenteessä. Itsenäisyyspäivän paraati osui tänä vuonna Tarttoon ja katsoimme kämppiksen kanssa tv:stä kuinka sotilaat ja panssariajoneuvot marssivat pitkin Kaubamajan viereistä isoa autotietä. Melko hienon näköistä! Siinä heräsi taas pohdinta siitä, miten paljon minä esimerkiksi pistän painoa sille, että olen koko ikäni saanut elää itsenäisessä maassa.

Yksi suuri ilonaihe muutaman viikon takaa oli omien vanhempieni vierailu Tartossa. He tulivat autolla ja toivat minulle jälleen hirveän kasan salmiakkia ja ruisnappeja. Lisäksi äitini toi minulle useamman kerän lankaa, isä auttoi vaihtamaan lamput ja ostamaan alumiinitikkaat meille kämpälle. Sain myös oman mikroni Jyväskylästä (kämpässä valmiiksi ollut mikro on alkanut reistailla) ja leivänpaahtimen. Kaiken kaikkiaan muutaman päivän vierailu oli tosi ihana. Kävimme kahviloissa, ravintolassa syömässä ja kaupoissa. Ehdoton kohokohta itselleni oli, että pääsimme syömään Tarton sushibaariin Tokyo sushi bar. Aivan järkyttävän hyvä ruoka, kannattaa ehdottomasti mennä, jos vähääkään kiinnostaa maistaa japanilaisia herkkuja! Osittain tuosta innostuneena, osittain päähänpistosta, ostin täksi viikonlopuksi sushitarvikkeet ja ajattelin, että lauantaina kokeilisin pitkästä aikaa pyöritellä rullia. Pitäähän sitä jotain arjen luksustakin olla tässä elämässä.

Kun vanhempani sitten lähtivät keskiviikkona, minä pakkasin oman laukkuni, jätin Veetin hoitoon kämppikselle ja lähdin heidän mukanaan Suomeen. Suuntani ei kuitenkaan ollut Jyväskylä, vaan yhden kotona nukutun yön jälkeen suuntasin nokan kohti Joensuuta. Syytä ei tarvinnut kovin kaukaa hakea: Nightwish. Ensimmäinen keikka kahteen ja puoleen vuoteen, Euroopan ja Suomen kiertueiden aloituskonsertti ja minun joululahjani. En ihme kyllä ollut kovin intoa täynnä aluksi, mutta samana aamuna hypätessäni junaan se hiljalleen alkoi selkiintyä. Minä olen menossa ensimmäiselle keikalleni sitten kesän. Voi jestas! Jännittynyt fiilis oli vallalla koko päivän, mutta yllättävän rennosti sain kuitenkin nukuttua sukulaisteni luona. Seuraavana päivänä oli sitten aika suunnata Joensuu Areenalle jonottamaan hieman yli puolen päivän. Onneksi seuraa löytyi ja uusien sekä vanhojen tuttavuuksien näkeminen oli tosi hauskaa. Se, että jonottaminen on melkein puoli hupia keikkapäivästä, pitää niin täysin paikkaansa, vaikka joku varmasti pitäisi seitsemän tunnin jonotusta vähintään hullun hommana. Pieni paniikki meinasi ovien avauksessa iskeä, kun ihmiset meinasivat takaa rynniä päälle, mutta kun olin selvinnyt turvatarkastuksesta keskelle eturiviä, tunne oli epätodellinen. Siis oikeasti. Minä pääsin eturiviin, Nightwish soittaa kohta ja  minä oikeasti näen heidät livenä! Ei hitto! Kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen!

Itse keikka olikin sitten jotain aivan mahtavaa. Uudet lavarekvisiitat olivat tosi hienot, toimivat loistavasti ja lisäksi settilistaan oli tehty ainakin yksi iso piristys vanhoihin biiseihin (Planet hell!). Oli siellä tosin myös ainakin yksi iso wtf, mutta ainahan näitä löytyy. Jokatapauksessa Imaginaerumin biisit toimivat tosi mahtavasti livenä. Ainoastaan Ghost Riveriä jäin kaipaamaan, toivottavasti kuulen sen sitten kesällä, kun menen jollekin festarikeikalle. Muuten settilista näytti kokonaisuudessaan tältä:

Taikatalvi

Storytime

Wish I had an Angel

Nemo (akustinen!)

Planet Hell

I want my tears back

Scaretale

Song of myself

The Crow, the Owl and the Dove

Amaranth

The Siren

Slow love slow

The Islander

Last of the wilds

Last ride of the day

The poet and the pendulum

Over the hills and far away

Finlandia

Sirenin nyt saisi edelleen mielestäni heivata setistä, mutta akustinen Nemo oli yllättävän toimiva! Ihan uusia ulottuvuuksia kyseiseen biisiin hitaamman version myötä. Last Ride oh the Day ja Song of myself kolahtivat kovaa livenä ja sen myötä aloin kuunnella niitä enemmän myös levyltä. OTHAFA oli vähän outo ja jotenkin hassua lopettaa siihen kyllä... Mutta eipäs innostuta liikaa kritisoimaan! Pääasia, että keikka oli loisto, tunnelma katossa ja kaikki meni nappiin. Ja ainiin, I want my tears back on niin tanssibiisi. Pakko rakastaa. Ja Scaretele livenä hyvin hieno. Siihen ikuisuuskysymykseen Aneten paremmuudesta Tarjaan nähden en ole koskaan ottanut kantaa, enkä ota nytkään, mutta se yhteishenki, mikä bändistä nyt tuntuu lavalle välittyvän, on aivan mahtava. Hieman kyllä pisti katkeroittamaan, sillä kuulin bändin viikkoa myöhemmin Jyväskylän keikalla soittaneen Ghost Riverin ja jättäneen sekä OTHAFA:n että Sirenin pois, mutta aina ei voi voittaa. Kesällä sitten! Kun vielä Sonataltakin on tulossa uusi levy ja sen myötä keikkaa kesällä, voi olla, että ne kesätyöt ansioineen tulevat enemmän kuin tarpeeseen.

Meidän keikkaporukka ja Nightwishin laulaja-basisti Marco Hietala

Suomesta palattuani koulu iski jälleen nätisti päin naamaa ja patisti töihin. Viimeiset viikot olen jälleen hyvin kiltisti viettänyt kirjojen ääressä ja vapaa-aikaa vailla. Onneksi huomenna kyseiseen trendiin tulee hetken katkos, kun SUOLET juhlii kymmenvuotissynttäreitään. Itse olen paitsi menossa illallisille, myös esiintymässä viuluni kanssa, joten ajoissa on oltava ja edustavana. Siksi tänään oli myös vuoro kampaajan ja hiustenvärjäyksen. Kun kävelin kampaajalta kotiin saatoin vain todeta, että kevät on tulossa sittenkin. Linnut laulavat, aurinko paistaa. Pitkästä aikaa ollaan lämpöasteissa plussalla eivätkä muutkaan kevään merkit enää kaukana ole. Toomemäen rinteetkin olivat aivan sulat. Aamuisin ei enää tarvitse lähteä pimeässä kouluun. Eli kyllä se kevät keikkuen tulevi, vaikka työmäärä lisääntyykin. Aurinko kuitenkin auttaa jaksamaan ja jos ei muuta, niin pianpa tuo kesälomakin kolkuttaa oven takana. Pitää vain jaksaa siihen asti ahertaa.

Seuraavaan kertaan siis taas, tällä kertaa odottavan aika ei toivottavasti ole aivan niin pitkä ja löydän jostain välin päivitellä ilman kuukauden taukoa!

Eli hyvää vuotta 2012! Tervetuloa jälleen seuraamaan Tarton seikkailujani joulutauon jälkeen. Joululoma oli ja meni pitkänä, tärkeänä ja toisaalta juuri sopivan mittaisena. Samoin ohi on jo kerennyt viilettää kaksi viikkoa eksami-kautta tammikuussa ja ensimmäinen kouluviikko. Kerrottavaa on jo nyt huimasti, samoin työtä opiskelun suhteen, mutta silti kevätlukukausi on lähtenyt sujumaan odottavan innostuneella mielialalla. Tosin talven nyt vihdoin tultua Tarttoon se onkin sitten tullut oikein ryminällä ja tämänhetkinen yli 20 asteen pakkanen ei kyllä suuremmin houkuttele ulkoilemaan, vaikka ilma muuten onkin ollut talvisen kaunis.

Joululoma tosiaan oli ja meni. Reissasin noin kuukaudesta melkein joka viikolla käyden tapaamassa ystäviä lähellä ja vähän kauempana. Kotona oleminen tuntui mukavan piristävältä vaihtelulta oman huushollin pyörittämiseen, sukulaisten näkeminen kivalta pitkästä aikaa ja sosiaalisen elämän hoitaminen eri puolilla kotimaata enemmän kuin tärkeältä. Lisäksi talvi tuli vihdoin Suomeen, mikä oli suuri helpotus omituisen syksyn jäljiltä. Silti olin enemmän kuin valmis palaamaan Tarttoon tammikuun puolen välin jälkeen eikä lähtöön liittynyt kuin iloisen positiivinen odotus uuden lukukauden aineita kohtaan. Mutta ensin piti vielä selvitä anatomian eksamista, joka oli muutama päivä Tarttoon palaamiseni jälkeen.

Täällä systeemimme noudattaa keski-eurooppalaista mallia, eli tammikuussa ei ole koulua, vaan niin sanottu eksamikausi, joka kestää yleensä koko kuukauden. Samasta tentistä on useampi tekomahdollisuus, sekä viimeisellä viikolla ennen helmikuuta myös uusinta. Sinänsä järjestely on mielestäni kätevä, tentteihin lukemiseen saa panostaa rauhassa ja tehdä kokeen sitten kun itsestä tuntuu siltä. Toisaalta taas, itselläni lukeminen ainakin jäi Suomessa ollessani todella vähiin. Olin ajatellut pänttääväni muutaman päivän ennen tenttiä ja uskoin sen riittävän, mutta kauhukseni huomasin lukuvaiheessa nivelien ja luiden unohtuneen syksyn välitenteistä huolimatta lähes kokonaan. Valmistautumisen tekniikka oli siis väärä ja kun aikaakin vielä todella vähän, eksami meni oletettavasti reilusti penkin alle. Kyseinen asia harmitti varsin railakkaasti eikä asiaa auttanut se tosiasia, että opettaja ilmoitti tulokset vasta seuraavan viikon maanantaina, kun tiistaina oli uusinta. Olin toki lueskellut jo aiemmin hieman tiedostaen, että läpipääsyni olisi epävarmaa, mutta viimehetkellä tullut lannistusisku aiheutti kyllä melkoisen tunnemyrskyn. Ensin tuli ärsytys, sitten otti päähän ja lopulta, ehkä jopa liiankin pitkän ajan päästä, iski sisuuntuminen, jonka seurauksena sain kuin sainkin luettua suhteellisen hyvin. Seuraavana päivänä menin kokeeseen, vastasin minkä taisin (vaikka pari kysymystä edelleen meni aika säveltäen) ja lähdin kokeesta, joskin paremmalla mielialalla kuin viimeksi. Reputtamisen mahdollisuus toki oli edelleen (meillä jo yhden tehtävän hylätty riittää vetämään koko kokeen hylätyksi anatomiassa), mutta toisaalta, olinpahan saanut paremman tuloksen kuin viimeksi, jos tehtäväkohtaisesti asiaa katsottiin. Lauantaina tulokset sitten tulivat ja sain tietää saaneeni tentin läpi. Jes! Ja ihan yllättävän hyvillä tehtäväkohtaisilla arvosanoilla kaiken päälle. Että tästä ei muuta kuin ylöspäin!

Koulu alkoi vihdoin viime maanantaina ja aivan uudenlaisilla aineilla. Lukujärjestys näyttää nyt monin verroin mielenkiintoisemmalta kuin syksypuolella, kun osa ns. "turhista" aineista on saatu pois alta ja päästään keskittymään enemmän omaan alaan liittyviin. Tuntimääräkin on ainakin hieman pienempi, mikä tosin ei tarkoita läheskään sitä, että töitä olisi jotenkin vähemmän, tai pääsisin helpommalla. Kevään lukujärjestys pitää sisällään genetiikkaa ja jalostusta, englantia, histologiaa, anatomiaa, eläintiedettä ja eriloomakasvatusta. Viimeiseen en osannut keksiä käännöstä, mutta lyhyesti aine pitää sisällään eri tuotantoeläimien kasvatusta ja hyödyntämistä. Laskimme esimerkiksi kananmunan hintaa ensimmäisessä praksassa. Koska kävin avoimeen yliopistoon aikanaan solu- ja molekyylibiologian kurssin, minun ei tarvitse käydä sitä täällä ja näin sain vapautuksen kahdesta koulutunnista per viikko.

Anatomian opiskelussa muuttui oikeastaan lähes kaikki. Nyt meillä pitää olla omat skalpellit, pinsetit, vaihtoterät, labratakit ja hiussuojat, sillä menemme oikeaan labraan opiskelemaan eläinten lihaksia, sisäelimiä ja muita, eli leikkelemme preparaattimme itse. Kuulostaa varmaan hieman hurjalta, mutta ehdottomasti kyllä paras tapa oppia. Vielä emme ole päässeet tosin itse leikkaamaan mitään, mutta ehkä huomisesta alkaen sitten. Lisäksi suurin muutos on, että välitenttejä on nyt kuusi (syksyllä niitä oli neljä) ja kaikki ovat suullisia (syksyllä vain jotkut osat olivat). Hieman jännittää! Opiskeltavaa on huisin paljon enemmän, mutta onneksi kieli ei enää aiheuta niin suuria ongelmia kuin syksypuolella. Nyt vaan lukusuunnitelmaa kehiin! Se on varmaankin melko pakollinen, kun ottaa huomioon kuinka paljon välikokeita ja pieniä kontrollitöitä meillä on luvassa nyt keväällä. Histologiassa yksin niitä on ainakin kuusi tai seitsemän. Positiivisena puolena tosin voi sanoa, että eksamikaudella toukokuussa varsinaisia isoja kokeita ei ole kovinkaan montaa parin kurssin arvosanojen muodostuessa välitenttien keskiarvosta. Eli puolensa ja puolensa. Jatkuva opiskelu nyt kuitenkin ainakin omalla kohdallani toimii hieman paremmin pienine koealueineen, kuin satojen sivujen pänttääminen vasta kevään lopussa.

Perjantaina oli kuitenkin ehkä viikon jännittävin päivä, sillä vein Veetin paikalliselle Felivetin loomakliinikille kastroitavaksi. Juteltuani tammikuussa Jyväskylässä tutun eläinlääkärin kanssa tulin siihen tulokseen, että kyllä minä uskallan koiran kyseiseen toimenpiteeseen viedä ja ettei siitä sille ole haittaa. Niinpä menin sitten aamusta koiran kanssa klinikalle ja koulukaverini lähti kuskaamaan autonsa kanssa. Pakkanen, joka oli jo yli viikon huidellut ennätyskireänä, ei ainakaan huojentanut mieltä, kun auton käynnistymisen puolesta sai pelätä hetken. Onneksi pääsimme kuitenkin perille moitteettomasti, täytin paperit ja kun koira sitten nukutettiin, olin läsnä. Olin saanut aiemmin luvan seurata koko leikkauksen vierestä ja niinpä sain katsoa, kuinka ammattilaiset nukuttivat koiran, ajelivat siltä karvat ja pistivät lääkkeet. Sain myös itse pistää nahan alle yhden piikin kipulääkettä ja hieman meinasi hirvittää aluksi. On ihan eri asia piikittää sikaa koulun navetassa, kuin omaa koiraa! Mutta ohjeistuksen ollessa hyvä sain piikin sisällön onnistuneesti nahan alle.

Itse leikkaus oli loppupeleissä todella nopea ja siisti operaatio eikä kestänyt kuin vajaan tunnin. Yksi noin viiden sentin viilto riitti molempien kivesten poistoon ja itsestäni tuntui ihan uskomattomalta katsoa vierestä. Opin mm. ettei ketamiinin kanssa käytetä herätettä. Kun sain vielä kokeilla ultraäänellä hammaskiven poistoa ja kuulla kehut siitä miten hyvät hampaat Veetillä ikäisekseen koiraksi on, olin enemmän kuin tyytyväinen omiin kokemuksiini ja jätin koiran rauhassa heräilemään. Parin tunnin päästä noudimme kaverini kanssa sitten tokkuraisen koiran, jonka jalat eivät kantaneet ja jonka jalkojen väliin oli turvonnut lähes tennispallon kokoinen pussi nestettä. Kyseessä oli tosin ihan normaali reaktio vanhemmalle koiralle, mutta aika järkyttävän näköistä se oli silti. Koska Veeti ei tuntunut tunnistavan edes omaa kotirappuaan, kannoimme koiran kotona ylös asti ja jätimme makaamaan nukkumapaikalleen. Illan mittaan potilas hiljalleen virkosi, mutta esimerkiksi portaiden kiipeäminen oli tokkuraiselle ja kipeälle koiralle melkoinen haaste ensimmäisen ulkoilutuksen jälkeen. Rohkeasti herra kuitenkin selvitti haasteet ja vaikka seuraavana yönäkin jouduin kaksi kertaa koiran takia heräämään, paraneminen on lähtenyt käyntiin ihan suhteellisen sujuvasti. Ainoa suuri ongelma tuntuu olevan kauluri, jonka kaulaan saadessaan koira joka kerta tuijottaa äärimmäisen syyttävästi.

Paukkupakkasten lisäksi toinen poikkeuksellinen ilmiö ovat olleet Suomen presidentin vaalit, joihin olen törmännyt hämmentävän paljon ottaen huomioon, kuinka vähän minua politiikka kiinnostaa. Tänään on virallinen toisen kierroksen äänestyspäivä Suomessa, mutta me tartolaiset äänestimme halutessamme täällä ennakkoon. Itse kävin viikko sitten perjantaina inkerinsuomalaisten talolla äänestämässä elämäni ensimmäistä kertaa ulkomailla. Toimepide oli nopea ja helppo, joten kokemuksesta jäi hyvä mieli. Tänä iltana sitten vain tuijottelemaan YLEn Areenasta tuloslähetystä jossain vaiheessa.

Olen myös tällä viikolla havahtunut taas kesätöiden hakemiseen ja voin kyllä sanoa että se on joka hemmetin vuosi samanlainen urakka. Jyväskylän kaupunki avasi kesätyöpaikkahakunsa tällä viikolla ja lisäksi olen myös lähettänyt varovaisen toiveikkaana pariin eläinalaan liittyvään paikkaan avointa hakemusta ja CVtä. Toivottavasti täksi kesäksi saisin oikeasti oman alan töitä, se olisi parin puhelinmyyjäkesän jälkeen enemmän kuin toivottavaa. Ja pääsisin samalla näkemään vihdoin ja viimein omaa alaani myös käytännössä.

Näillä eväillä siis kohti kevättä. Pitkä kevät tulossa, mutta onneksi siihen mahtuu paljon positiivista ja jännittävää uutta asiaa!

Näin se sitten vain on, että kuukauden päästä edellisestä kirjoituksestani on syyslukukausi tullut tiensä päähän. Neljän viikon tenttirutistus oli ja meni, samoin pikkujoulut, itsenäisyyspäivät, jouluvalmistelut ja lukemiset. Kaiken kaikkiaan olo on täysin epätodellinen nyt, kun istun oman huoneeni oven edessä, Suomen kodissa ja ihmettelen ulkona avautuvaa tähtikirkasta taivasta pikkupakkasen kera. Ei tätä tosin kunnon jouluksi, tai talveksi voi kutsua mustan maan ja epätodellisen lauhan sään puolesta, mutta muutenkin fiilis on outo näin aattoiltana, kun vihdoinkin löydän itselleni aikaa ja jaksamista koota viimeisten viikkojen tapahtumat yhteen.

Pikkujoulut Turussa olivat ja menivät. Viikonloppu oli aivan mahtava, vaikka petyinkin toivoessani mahdollisesti edes jotain pientä häivähdystä lumisateesta, tai muuten jouluisesta tunnelmasta. Kaverit kuitenkin osasivat tehdä olostani pitkästä aikaa ihanan rentoutuneen ja saivat minut unohtamaan jopa maanantaina kummittelevan liigesien eli nivelten välitentin, johon valmistautuminen jäi sattuneista syistä erittäin huonoksi. Leivoimme pipareita, söimme paljon epäterveellistä ruokaa ja katsoimme seka keikka-dvdtä että Disney-leffoja. Huumoriarvo, samoin ystävien korvaamaton tuki tuntuivat tosi ihanilta ja antoivat uskoa, että kyllä minä vielä kuukauden jaksan. Myöskin lentomatkat menivät hienosti tietyistä pienistä säikähdyksistä huolimatta turvatarkastuksessa. Olin nimittäin kokonaan unohtanut nesteiden vientirajoitukset käsimatkatavaroihin. Noh, tietyllä kikkailulla siitäkin selvittiin, mutta muistanpahan jatkossa hyvinkin selkeästi tsekata painorajoitusten lisäksi myös ne putelit.

Seuraavana maanantaina ollut liigesien välitentti alkoi jälleen suullisella osiolla. Tilanne oli jälleen vähintään yhtä hermostuttava kuin ensimmäisellä yrittämällä ja totaalinen balck out tuli koettua kesken kuulustelun, kun põlveliigesen eli articulatio genuksen nimi katosi kokonaan päästä. Mietittyäni varmaan 20 sekunttia täysin hiljaa ja käskettyäni pään sisällä riiteleviä ääniä hiljentymään niiden karjuessa vääriä vastauksia sain kuin sainkin itseni kasaan ja puserrettua oikean nimityksen ulos. Kävelin takaisin luokkaan voittajafiiliksin ja pakko oli tuulettaa. Verrattuna edelliseen suulliseen osioon, nyt meni ekalla läpi! Edistystä siis myös hermojen kanssa! Kirjallinen osio ei sitten mennytkään yhtä hehkeästi, vaan vaikutti varsin lahjakkaasti menneen metsään, kun kuvassa piti osata nivelsiteiden ja muiden lisäksi myös luiden nimet, joiden kertaaminen oli kaikessa opiskelussa täysin unohtunut. Teoriassa osasin vastata vain yhteen tehtävään kunnolla. Keskiviikkona tulosten myötä yllätys oli siis melkoinen, kun sainkin kuulla läpäisseeni teorian ja että kuva pitäisi uusia. Olin odottanut päinvastaista, joten itseasiassa tulos oli melkoinen helpotus. Enää yksi ainoa kuva minun ja ensimmäisen anatomian eksamin välissä! Hieman siinä kyllä tuli voittajafiilis, vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että kyllä näistä selviää.

Maanantaina myös joulu tuli etuajassa, kun Nightwish-shop toimitti ennakkotilaamani Imaginaerumin kaksi päivää ennen varsinaista ilmestymistään. Kun päivä oli muutenkin ollut melkoisen jännä, en voinut hillitä kiljaisuani rappukäytävässä saadessani paketin kouraani. Pahoittelut naapureille, jos heidän mielenrauhansa järkkyivät, tarkoitus ei ollut. Ensinnäkin, en ollut edes unelmoinut, että voisin saada levyni samalla viikolla, kuin se julkaistaisiin Suomessa (Sonata-shopin melkein kolme viikkoa kestänyt postitus oli edelleen tuoreessa muistissa) ja toiseksi, levynhän piti jokatapauksessa ilmestyä vasta keskiviikkona! Seuraavan reilun tunnin vain kuuntelin, annoin korvieni tarkkaavaisesti poimia sävelet, luin sanoja ja nautin. Ja voi vitsi kun on hyvä levy! Oikeasti! Siis nyt viimeistään alkoi vahvistua se, että jollekin reissulle on päästävä, mutta Suomen keikat nyt ovat todennäköisimpiä, sillä Euroopan rundi sattuu vähän pahempaan saumaan silloin loppukeväästä. Mutta katsellaan, katsellaan. Jokatapauksessa ei ole varmaankaan yllätys, mikä on ollut ahkerassa kuuntelussa nyt viimeaikoina.

Tiistaina teimme toisen kerran kolmen tytön porukalla reissun Tarton kodittomien eläinten kotiin, Varjupaikkaan. Vierailu ei ollut yhtä sydäntäsärkevä kuin ensimmäisellä kerralla ja nyt pystyin jopa tarkastelemaan koiria suht neutraalisti, vaikka uudet tulokaspennut meinasivatkin varastaa sydämeni. Useimmat koirat olivat todella iloisia, leikkisiä ja halukkaita sosialisoimaan ihmisen kanssa enkä voinut kuin kysyä itseltäni toistamiseen, miksi näin hienot eläimet eivät löydä rakastavaa kotia? Peukut ovat edelleen pystyssä, että mahdollisimman moni koira saisi rakastavan omistajan. Itselläni siihen ei vielä ole mahdollisuuksia, ei ennen kuin saan asiat kuntoon Veetin kanssa, mutta toivon silti, että joku muu vastuullinen omistaja löytäisi tuon paikan kautta itselleen karvaisen kaverin. Toivottavasti näin käykin ja mahdollisimman pieni osa näistä hienoista eläimistä päätyy lopetettavaksi.

Keskiviikkona eksyin jälleen Fennican saunailtaan Tamperemajalle ja sitä kautta osakuntakavereiden houkuttelemana torstai-iltana perinteiseen Tarton yliopiston vuosipäivän soihtukulkueeseen. Alkuun tosin olin aivan varma, että olin väärässä paikassa, sillä ketään tuttuja ei näkynyt paikalla, mutta onneksi löysin lopulta oikean porukan. Soihtukulkueessa ihmiset nimensä mukaisesti kantoivat soihtuja osakunnittain lippujensa alla, värienkantajilla oli lakit päässä ja lauloimme kaikki osakunnat omasta laulikusta lauluja. Kaunis tapahtuma ja kovin mielenkiintoinen! Ensi vuonna voisi kokeilla uudelleen.

Sunnuntaina kävimme tyttöporukalla hieman kulttuurisoitumassa, sillä teimme retken paikalliseen Vanemuine Teateriin ja menimme katsomaan Pähkinänsärkijäbalettia. Kokemus oli aivan uusi, sillä itse en ollut koskaan ennen käynyt baletissa ja esitys teki kyllä vaikutuksen kauneudellaan. Kannattaa siis ehdottomasti mennä katsomaan, jos vain saatte mahdollisuuden. Ennen kaikkea minua kuitenkin yllätti se, miten kovasti katsomossa oli hyvinkin pieniä lapsia. Törmäsin mm. koirakouluttajaani tyttärensä kanssa ja oli todella hassua nähdä häntä täysin erilaisessa ympäristössä.

Seuraavalla viikolla tenttiputki pyörähti sitten kunnolla käyntiin heti maanantaina latinan kokeella ja anatomian kuvan ensimmäisellä uusintayrityksellä. Onneksi lukujärjestys sentään oli jo keventynyt huomattavasti erinäisten aineiden loppumisen myötä, mutta itseä kyllä kieltämättä hieman mietitytti, saisinko kaikki kokeet tehtyä aikataulussa ilman uusintoja. Tavoitteenani kun oli mahdollisimman pitkä joululoma Suomessa ja näin ollen toivottavasti mahdollisimman vähän uusintoja mihinkään suuntaan. Latinan kokeessa sai onneksi käyttää materiaaleja ja olin melko hyvät muistiinpanot tehnyt, sekä kerrannut tehtävien avulla, mutta silti jäi hieman pelottamaan kokeen jälkeenkin. Viikkoa myöhemmin sain sitten tietää, että olin läpäissyt, kun ÕISiin (meidän paikallinen nettipalvelu) tuli suoritusmerkintä arvestatud eli hyväksytty. Hyvä minä!

Anatomian kuvan uusiminen puolestaan ei mennyt yhtä hohdokkaasti, vaan ryssin jo toisen kerran kuvan ja vieläpä samasta nivelestä, kannaliigesestä. Onneksi heti seuraavana päivänä sai yrittää uudelleen. Tosin maanantai-illan lukemismotivaatio oli niin alhaalla ja pänttääminen tuntui pakkopullalta, joten kämppiksen hetken ajan kyseltyä tulin siihen tulokseen että meni miten meni, en jaksaisi enää päntätä. Seuraavana päivänä menin sitten uudelleen ja en tiedä tekikö opettaja piruuttaan, vai oliko se vain jotain tosi erikoista tuuria, mutta sain kolmannen kerran kannaliigesen kuvan. Tällä kertaa olin kuitenkin oikein sisuuntunut ja naputtelin kaikki nimitykset kuvaan oikein muutamaa kirjoitusvirhettä ja latinankielistä termin osaa lukuunottamatta. "Kõik on korras. Siis soovite tulla eksamile", sanoi opettaja ja tämän myötä sain vihdoinkin luvan tulla anatomian eksamille tammikuussa. Aivan mahtavaa! Iso kivi putosi tämän myötä sydämeltä. Kun vielä biometrian ensimmäinen testin osa, teoria, meni yli odotusten, fiilis oli loistava.

Tiistai oli samalla myös Suomen 94. itsenäisyyspäivä, vaikkei kokeiden ja normaalin työpäivän takia siltä tuntunutkaan. Sinänsä harmitti, etten voinut suuremmin juhlistaa itsenäistymistä kotiin päin, mutta illalla kokoonnuimme syömään Fazerin sinistä ja karjalanpiirakoita sekä muita herkkuja ja katselemaan linnanjuhlia porukassa. Naurua, tyttöenergiaa, hyvää mieltä ja tietynlaista rentoutumista ennen seuraavia koitoksia oli ilmassa ja se oli itseasiassa vain hyvä, vaikka takaraivossa hakkasivatkin jo ensiviikon fysiikan ja botaniikan eksamit sekä biometrian kokeen käytännön osa. Illalla sitten kävellessämme kotiin alkoi vihdoinkin sataa lunta ja luonnollisesti joukko suomalaisia tyttöjä villiintyi tästä niin, että suorastaan kiljuimme Tarton myöhäisillassa astellessamme pitkin katuja. Vielä kun laitoin koiraa ulkoiluttaessani soimaan Nightwishin uusimmalta avausraita Taikatalven, tunnelma oli suorastaan maaginen.

Nyt, kun tenttien sumasta on tullut todellisuutta, olen vasta tajunnutkin, kuinka paljon apua Jyväskylän yliopistossa opiskelluista kemian perusopinnoista sekä hajanaisista solu- ja molekyylibiologian kursseista on oikeasti. Olen nimittäin paitsi saanut mainitsemani hyväksiluettua ja näin ollen vapautuksen niistä täällä, myös osannut opettaa muita. Viimeviikon perjantaina olin apuopettajana kokonaisen illan useammalle luokkakaverilleni kemian parissa, seuraavan viikon keskiviikkona sama jatkui uudelleen. Jotenkin se, että en ole aivan kaikkea kemiasta oppimaani kerennyt unohtamaan tuntuu ihan hyvältä, tulipahan niitä tahkottuakin aikanaan pääsykokeita varten. Näyttää se vähän niin olevan, että myös niillä asioilla, joille en vuosi sitten nähnyt mitään tarkoitusta, ovat saaneet merkityksen Tarton opiskelujen myötä.

Torstaina juhlittiin SUOLETin pikkujouluja ja me ykköset olimme järjestämisvastuussa. Minä olin kämppiksen ja toisen kaverin kanssa lupautunut koristeluvastaavaksi, joten kävimme vapaapäivän kunniaksi ostamassa koristeet ja hieman ruokaa kaupasta. Sitten nopea laittautuminen, hieman askartelua ja koristelemaan. Pikkujoulut onnistuivat lopulta oikein kivasti, porukkaa kävi ja sain "joulupukiltamme" lahjaksi päänhieromavispilän. Myös omat neulomani lapaset menivät hyvään käyttöön summassa jaettujen lahjojen myötä. Ennen jatkoja oli vielä aika mennä hetkeksi keskikaupungille ja kuvata raekojaplatsin kertakaikkiaan häikäisevän kauniit jouluvalot, joista en ole aiemmin mitään sanonutkaan. Tässä muutama esimerkki:

Juhlat juhlien perään jatkuivat seuraana päivänä, kun Fennica juhli hieman myöhässä Suomen itsenäistymistä. Vaikka itse juhlat olivat vasta illalla, valmistautuminen aloitettiin jo päivällä. Itselläni oli tarkoituksena pistää vanhojentanssiaismekkoni, jonka toin viimeiseltä Suomen vierailultani mukanani. Alkupäivästä luin kokeisiin, mutta huomion varasti varsin pian prinsessailu ja siihen valmistautuminen. Pitää kyllä sanoa, että pidän kyseisestä mekosta edelleen ja siksi onkin aina yhtä mukavaa saada tilaisuus käyttää sitä. Kun sitten suihkussa oli käyty, hiukset laitettu, meikattu ja mekot laitettu päälle vilkaisin ulos vain nähdäkseni, että siellä tuuli ja satoi tuiskuamalla märkää lunta. Muuten hyvä, mutta juhlamekon kanssa tuollainen on hieman huono yhdistelmä, itsetehdyn juhlakampauksen kanssa tappava. Niinpä luovutin bussissa lässähtäneen nutturan kanssa taistelun ja heitin hiukset hieman enemmän auki. Lopputulos oli kuitenkin ihan hyvä ja viihdyin illan ajan mekossani ennen kuin palasin kotiin myöhemmin. Juhlat olivat oikein kivat ja viihdyin kovasti.

Lauantai meni sitten melko napakasti lukemisen parissa, tai ainakin yritin kovasti. Botaniikan eksami tulisi olemaan maanantaina, joten tarkoitus oli hieman opiskella sitä varten. Turnausväsymys alkoi kuitenkin jo näkyä, sillä lukemisen kiinnostus tuntuu eksponentiaalisesti vähenevän jokaisella tentillä. Yritys kuitenkin oli kova. Tulisihan minulle varmasti vielä vastaavia tenttiputkia tulevaisuudessa.

Sunnuntaina oli aika hieman tuulettaa lukupäätä, sillä lähdimme parin koulukaverin kanssa Tallinnaan katsomaan joulutoreja. Tarton omat joulutorit olivat tänä vuonna peruttu vähäisen osallistujamäärän takia, joten pakko sitä joulufiilistä oli siis lähteä hakemaan muualta. Aamu kuitenkin alkoi kaikkea muuta kuin hienosti, sillä nukuin pommiin ja lähdimme möhläykseni takia tunnin myöhässä. Onneksi kaverini eivät asiasta pahastuneet, itseä kyllä hävetti! Matkustus sujui kuitenkin onneksi lopulta ongelmitta ja Tallinnassa perillä käytimme kalliin taksin ja pitkän kävelymatkan sijasta ratikkaa, jolloin pääsimme ihan vanhan kaupungin keskustaan. Löysimme muutaman kauppamutkan kautta itse torialueen ja kiertelimme aikamme. Kävimme vielä syömässä intialaisessa ravintolassa ja kun olin löytänyt muutaman joululahjakin, reissu oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut. Tallinnan joulukuusi ei tosin ollut puoliksikaan niin hieno kuin Tarton vastaava, eivätkä jouluvalot vetäneet vertoja myöskään, mutta joulutunnelma onnistui kuitenkin hetkeksi tavoittamaan meidät opintojen keskeltä.

Palautus arkeen tapahtui seuraavana päivänä botaniikan eksamin myötä. Eksami oli suullinen, eli opettajalle pitäisi itse esittää suullisesti lapulle kirjoittamansa muistiinpanot tietystä aiheesta. Vaikka vanhemmat opiskelijat olivatkin sanoneet eksamia suht helpoksi läpäistä, hermolin ennen omaa vuoroani ja koetin lueskella, vaikkei päähän oikein tuntunut uppoavan mitään. Lopulta minulla oli varsin rajallinen tietämys, mutta tietyt asiat osasin paremmin. Niinpä en ollut uskoa hyvää tuuriani saadessani käteeni kysymykset juuri niistä aiheista, jotka osasin hieman paremmin. Menin paikalleni, kirjoitin hirveässä kiireessä omat ajatukseni paperille ja sitten menin esittämään vastaukset opettajalle. Koko keskustelutilanne ei kestänyt kuin ehkä vartin, jonka jälkeen opettaja sitten ilmoitti, että saan A:n, parhaan mahdollisen arvosanan asteikolla F:stä A:han. Olo oli aivan huima! En ollut uskoa todeksi, että hermoiluni oli taas osoittautunut täysin turhaksi. Voittajaolo jälleen, siihen tunteeseen voisi jo hiljalleen alkaa tottua, vaikka nuolaisemisesta ja tipahtamisesta kertova sanonta onkin vakaasti juurtunut takaraivoon.

Seuraavana päivänä oli jälleen koe, tällä kertaa biometrian kokeen praktillinen osa. Tähänkin kokeeseen olimme valmistautuneet porukalla aiemmin, tutkineet vielä viimeisiä juttuja ennen ja puhuneet mahdollisista erilaisista jutuista. Varsinaisesti meidän ei onneksi tarvinnut osata kokeessa mitään ulkoa, vaan materiaalit saivat olla mukana avittamassa ja praksojen ohjeista sai katsoa apua siihen, miten se t-testi nyt tehtiinkään ja missä tapauksessa piti käyttää regressioanalyysiä. Ainoastaan kaverin konsultointi oli kielletty. Niinpä koe tuntui loppupeleissä paljon helpommalta, vaikka siitäkin olin alkuun kuullut jos jonkinlaista pelottelua. Taas kerran todiste siitä, ettei vanhempien opiskelijoiden ihan kaikkia puheita kannata ottaa todesta. Perjantaina tuli sitten tieto, että olin saanut kyseisen kokeen läpi ja saanut jälleen A:n! Aivan uskomatonta, miten minä nyt näin hyvin olin pärjännyt! Mutta en valita, tavoitteena oli vain päästä kokeistä läpi ja hyvät arvosanat nyt ovat aina vain plussaa. Tuntui tosi hyvältä, kun vihdoin seitsemästä kokeesta oli enää yksi jäljellä, mutta samaan aikaan ajatus joululomasta oli jopa hämmentävän epätodellinen. Tunnetta vahvisti kämppiksen kotiinlähtö seuraavana päivänä minun jäädessäni vielä Tarttoon sunnuntaihin asti. Aikomukseni kun oli tehdä fysiikan eksami perjantaina. En edes kerinnyt tehdä joululahjaa, joten sekin piti laittaa perässä myöhemmin.

Perjantaiseen fysiikan eksamiin luku tuntui heti alusta asti olevan täysin tuhoon tuomittua. Kävin kyllä ahkerasti kertauskysymysten kimppuun, mutta kohtalotovereiden tsemppauksesta ja omasta ruoskimisesta huolimatta aihe alkoi varsin nopeasti maistua puulta. Koska kyseessä oli jälleen eksami, josta olin kuullut hyvin vaihtelevaa palautetta vaikeustasonsa suhteen, mietitytti tosissaan, kuinka selviäisin kahden vuoden Galenos-fysiikan pänttäämisestä huolimatta. Perjantaina sitten menin ja huomasin varsin nopeasti, että tentti olikin jälleen paljon vähemmän pelottava kuin alunperin olin ajatellut. Melko varma läpäisy tuli jo kolmen suht oikein tehdyn tehtävän perusteella. Tunnissa selvisin ulos ja tajusin, että nyt hemmetti vieköön alkoi todellakin loma. Tentin tulokset tulisivat maanantaina, mutta mitä väliä. Loma! Jotain uskomatonta. Illan kruunasi Fraternitas Fennican jouluolutpöytä, joka oli kokemuksena aivan mahtavan kiva, tosi hienoa että menin mukaan! Olen alkanut muutenkin kiinnostua osakuntatoiminnasta sen verran enemmän, että ehkä tässä joku kaunis päivä liityn itsekin värienkantajiin, jahka löytyy sellaiselle sopiva rako. Onhan minulla jo fennicusten keskuudessa ihan akateeminen äitikin.

Viimeinen lauantai ennen Suomen joululomaa meni kiireisesti joululahjaostoksilla. Kipitimme kaverin kanssa Lõunakeskusta ympäri ja iloiseksi yllätykseksi myös Tarton vanhaan keskustaan oli pystytetty kojujen ketju, samaisia käsityöläisiä kuin silloin joskus syksyn alussa. Kävin metsästämässä itselleni kyseisten kojujen kätköstä soljellisen hupulla varustetun villaviitan, jollaisesta olin haaveillut oikeastaan syksyn alusta asti. Lisäksi myös useampi viimehetken joululahjaidea löysi tiensä laukkuun. Illalla sitten saapuivat Suomesta isä, veli ja tämän tyttöystävä, jotka olivat tulleet noutamaan minut kotiin. Kävimme pikavisiitillä Lõunakeskuksessa uudelleen ennen painumista nukkumaan. Seuraavana aamuna sitten koko aamu meni valmisteluiden parissa, sillä minun piti vielä pakata loppuun, kastella kukat, kytkeä sähköt pois päältä ja imuroida. Lopulta kaikki kuitenkin tuli laitettua kuntoon ja suljin hyvillä mielin ovet lukkoon seuraavan noin kuukauden ajaksi. Näkisin seuraavan kerran rakkaan asuntoni ensi vuoden puolella, toivottavasti lomakausi menisi myös sille hyvin!

Matka takaisin Jyväskylään sujui varsin vaihtelevassa säässä, mutta turvallisesti. Ja vaikka se olikin pitkä kuin nälkävuosi jälleen kerran, kotiin oli aivan mahtavan ihanaa palata. Kun vielä seuraavana päivänä sain kuulla saaneeni fysiikan eksamista B:n, saatoin aloittaa lomailun oikein olan takaa. Muutama englannin pieni rästitehtävä tosin edelleen kummittelee takaraivossa, ne pitäisi vielä rutistaa mahdollisimman nopeasti. Mutta joululoma kuitenkin alkoi ostoksineen ja sukulaisten tapaamisineen ja tulee vielä ainakin toistaiseksi jatkumaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ilman stressiä tulevista kahdesta eksamista, jotka ovat tammikuussa. Minullahan ei yhtäkään ole uusittavana ajalta ennen joulua, sillä sain kaikki läpi! Hyvä minä! Mahtava suoritus ja hämmentävän putkeen mennyt tenttikausi, ei voi muuta sanoa.

Otsikkoni ja siitä jatkuva lainaus tiivistävät parhaiten viimeistä neljää viikkoa ja oikeastaan koko tätä syksyä kuvavaavat tuntemukset. Olen muuttunut paljon tämän syksyn aikana ja saanut enemmän kuin voisin kuvitellakaan. Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, miten hyvin minulla ovat asiat tälläkin hetkellä. Minä olen kokenut tänä syksynä elämäni huimimman seikkailun, tai oikeastaan vasta alun siitä. Vuosi tai kaksi taaksepäin en todellakaan olisi missään nimessä ollut valmis muuttamaan ulkomaille haluamani ammatin perässä. Ja nyt yhdessä syksyssä olen saanut melkein enemmän kuin osaisin ikinä haaveilla. Minulla on ihania ihmisiä ympärilläni koulu täynnä, kotona odottavat ymmärtäväiset tukijoukot ja vaikka tähän syksyyn on mahtunhut myös muutama isompi tunnemyrsky, niin olo on näin vuoden loppuessa seesteisen tyyni. Nyt alkaa tuntua siltä, että minä kyllä selviän myös keväästä, vaikka sitten se tuottaisikin enemmän töitä kuin syksy. Olen mennyt täysin tuntemattomaan maahan, oppinut uuden kielen ja opiskellut sillä, asunut ensimmäistä kertaa yksin ja kämppiksen kanssa ja ottanut ensiaskeleeni tiellä kohti parempaa koiranhallitsijaa. Veetin kanssa on alamäistä huolimatta tapahtunut koirakouluttajan oppien kanssa selkeää edistymistä ja jaksan olla toiveikas, että jatkossa löydämme yhteisen sävelen entistä useammin. Opiskelut ovat menneet tänä syksynä enemmän kuin putkeen, minua odottaa tammikuussa pitkä Suomi-loma ennen kahta eksamiani. Tietyt vuoden aikana tapahtuneet isommat myrskyt tunne-elämän puolella ovat vihdoinkin ainakin osittain laantuneet, samoin omat päänsisäiset tuulenpuuskani. Kaiken kaikkiaan näin vuoden lopussa voin sanoa, että elämä hymyilee. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta hymyilee kuitenkin. Ja minä vastaan niin ikään hymyllä takaisin.

Blogini jää tämän megapostauksen myötä joulutauolle ja palaa aikaisintaan eksamikauden alussa tammikuun loppupuolella. Siihen asti toivotan tämän kuvan ja yhden lempijoululauluni sanojen myötä kaikille ihmisille rauhallista, ihanaa joulua ja onnea ja menestystä tulevalle vuodelle 2012!

Niityllä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virta, lapsuuden sadut.
Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt
Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan
Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton
Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi
Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on

Tahtoisin päästä paimenten mukaan,
unohtaa kiireen ja melun rasittavan.
Aamu kun koitti, tiesikö kukaan,
tuo ensi joulu sai muuttaa historian.

Joulu on taas...

Ikuisen joulun, jos tahdot löytää,
sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan.
Et löydä kultaa, et juhlapöytää,
löydät vain seimen ja tallin koruttoman.

Joulu on taas...