Tämän päivityksen otsikko kuvaa melkoisen hyvin muutaman päivän hallinnutta fiilistäni. Edellisen viikon lopussa tuli mentyä hieman ylämäkeä ja vähän myös alamäkeä, mutta siitäkin huolimatta asenne on alkanut muuttua aavistuksen toiveekkaammmaksi mitä lähemmäs olen pikkuhiljaa pääsemässä tämän vuoden loppua. Pienet keskustelun pätkät kaupassa ovat muuttuneet kaukaisesta sukulaiskielestä hiljalleen ymmärrettävämmiksi ja luennolla huomaa tajuavansa jo enemmän kuin suunnilleen, mistä opettaja puhuu. Muistiinpanojenkaan tekeminen ei enää ahdista ja ne muistuttavat enemmän viroa kuin kahden kielen lehtolasta. Eli elämä alkaa vihdoin asettua tavalla, jota on tullut vähän koko syksyn ajan etsittyä. Sinänsä ironista, että pahimman luoka stressitekijöitä on vielä tulossa useampi, kuten muutama välikoe ja ensimmäiset isommat eksamit, mutta siitä huolimatta paniikki ja epätoivo eivät vielä ole hiipineet mieleen. Ainakaan kovin suurelta osalta. Toivottavasti näin myös säilyy, mielenrauha ainakin olisi huomattavasti suurempi.

Navettapraksaviikko jatkui aika lailla tavalliseen tapaansa myös viikon loppupuolella. Jokapäiväinen lehmän siivoaminen muuttui varsin pian rutiiniksi, samoin possujen ruokkimiset ja käytävien lakaisemiset. Tosin väsymyksen, joka on suoraan verrannollinen ruumiillisen työn määrään, saattoi havaita melkoisen tehokkaasti, sillä sen myötä en tahtonut pysyä hereillä aamuluennoilla. Osansa saattoi toki olla myös melkoisen aikaisilla aamuherätyksillä sekä sillä faktalla, että olen aina ollut tyyppiä, jolla on taipumus valvoa myöhään. Univelkojen kuittaus olikin enemmän kuin arvokasta, kun osui päivä, jolloin ei tarvinnut mennä koululle. Ja vaikka koetin olla perjantaina ahkera ja itseopiskella luita luuluokassa aamuisen sikalan siivouksen ja päiväpraksan välisen ajan, väsymys vei voiton ja melkein nukuin kallojen keskellä, kirjaimellisesti. Sen siitä saa, kun koettaa olla ahkera opiskelija ja aloitella etukäteen!

Lauantaina praksaan tulikin sitten melkoisesti lisää jännitettä, kun jouduimme itse kirjaimellisesti eläinlääkärin sijaiseksi. Eläintenhoitaja vain totesi, että yksi sioista on sairas ja että sille pitää piikittää lääkkeet. Olimme eilen havainneet itse kyseisen sian hoiperteleva ja eläinlääkäri oli todennut sillä olevan varsin muhkea kuume, joten olimme tietoisia asiasta. Kun eläintenhoitaja sitten kysyi, olemmeko koskaan piikittäneet sikaa, olimme työparini kanssa yhtä kysymysmerkkiä. Siihen hoitaja vain totesi, että nyt te opitte. Niin siinä sitten kävi, että minä pitelin kiinni ja kaverini tökkäsi piikit nahan alle. Ja kyllä meitä kumpaakin jännitti! Sika itsessään protestoi varsin tehokkaasti huutamalla kuin syötävä. Sanonta "huutaa kuin pieni sika" on kyllä enemmän kuin osuva, ehdottomasti yksi karseimmista äänistä, mitä olen ikinä kuullut. Ja miten paljon voimaa sellaisessa suht pienessä possussa onkaan! Jouduin pitelemään kaksin käsin ja kirjaimellisesti istumaan sen takapään päällä eikä otus siitäkään huolimatta meinannut antautua suosiolla. Noh, onneksi lääkkeet menivät lopulta nahan alle ja kun vielä sunnuntaina piti sama toimenpide toistaa uudelleen, niin kaikki meni jo vähän helpommin, vaikka jännitys oli aivan hirveä. Kaiken kaikkiaan meidän viikkomme navettatöiden parissa meni siis varsin nätisti ja oli erittäin opettava omalla tavallaan. Silti olen kiitollinen, että se on nyt ohi. Yksi opintopiste kasassa ja pääsimme huomattavan helpolla! Kuulin nimittäin vähän aikaa sitten, että keväällä possujen ollessa isoja sikala siivotaan neljä kertaa vikkossa. Neljä, kaksikin oli enemmän kuin tarpeeksi! Enpä siis valita!

Viikko sitten teimme myös ensimmäistä kertaa kaveriporukalla retken paikalliseen eläinkotiin, Tartu Varjupaikiin. Reissu oli paitsi sydäntäsärkevä, myös antoisa ja ehdottoman opettavainen. Olen aiemminkin pannut merkille, miten täällä eläintepitokulttuuri eroaa melko radikaalisti suomalaisesta ja nyt sain siitä sitten konkreettisen muistutuksen. Varjupaikassa on jatkuvasti vähintään 20 koiraa ja kissoja ainakin kolminkertainen määrä. Koirista suurin osa on sekarotuisia, ehkä alunperin vahtikoiraksi otettuja, jotka sitten on jätetty heitteille, kun eivät olekaan vastanneet tehtäväänsä. Ei tietenkään pidä yleistää, onhan osa tuollakin olevista koirista allergian tai omistajan sairauden vuoksi tuotuja, mutta tällaiselta se ainakin vaikuttaa. Kissoista taas... noh, osa on pentuja, jotka on jätetty heitteille, osa vaan muuten hylättyjä. Kaiken kaikkiaan tietynlainen piittaamattomuus eläimiä kohtaan harmittaa täällä, vaikka varmasti sitä esiintyy Suomessakin jonkinlaisessa mittakaavassa. Onneksi vastapainoksi täältä löytyy myös vastuullisia koiranomistajia.

Ihastelimme vuoron perään paikan asukkeja. Siinä missä kämppikseni ja toinen kaverini lepertelivät ummet ja lammet kissanpennuille, minä itse ihastuin labradorinnoutajan näköiseen narttuun, joka oli suorastaan ylitsevuotavan ystävällinen ja iloinen. Haki innoissaan keppiä, heitti maahan selälleen ja kun häntä heilui, myös koko takapää heilui niin, etteivät jalat meinanneet pysyä alla. Koira muistutti niin paljon Veetiä, että jos elämäntilanteeni olisi toinen ja minulla olisi mahdollista pitää kahta koiraa, olisin ottanut sen mukaan siltä istumalta. Nyt pitää varmaan tyytyä vain käymään uudelleen Varjupaikassa joku päivä leikkimässä sen kanssa ja toivoa, että Sonyksi nimetty narttu löytää uuden hyvän kodin ja rakastavat omistajat.

Toinen jännä asia koirakulttuurissa täällä on, että ihmiset suhtautuvat lähes jokaiseen koiraan sillä alkuoletuksella, että se on vihainen. Täällä kun varsinkin isot mustat koirat ovat melkein poikkeuksetta vahtikoiria ja mitä vihaisempi vahtikoira, sen parempi. Niinpä olen useamman kerran saanut Veetistäkin selittää, ettei se ole vihainen ja naapurin mummo ihmetteli kovasti, miksi ovessamme on koirakyltti, vaikka koira ei ole vahtikoira. Tosin osansa saattoi olla sillä, että kyltissä lukee "Beware! This house is protected by labrador security ltd". Ihan hyvä tosin, jos se kyltti hämää jotakuta asiasta tietämätöntä. Eipähän tule kotiin kutsumattomia vieraita.

Koin ensimmäistä kertaa hieman sydämentykytyksiä törmätessäni bussissa lipuntarkastajiin. Olin juuri nousemassa bussista pois, kun bussin kaikki ovet eivät auenneetkaan kuten normaalisti ja viisi univormullista ihmistä tuli sisään. Kyllä siinä meinasi hieman heikottaa, sillä vaikka minulla onkin opiskelijan kuukausikortti (hinta huimat 8,90 euroa), niin varsinainen koulumme oma opiskelijakortti oli jäänyt hankkimatta kiireiden takia. Suomessahan viranomaiset ovat todella tarkkoja opiskelijalippujen kanssa, joten pelkäsin, että minua pyydettäisiin nytkin näyttämään opiskelijakortti (jota siis ei ollut) ja että joutuisin maksamaan sakot (40 euroa). Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan tarkastaja katsoi, että lippuni on vielä voimassa ja sakotti sen sijaan paria ikäistäni tyttöä, jotka olivat hypänneet ilmeisesti jatkoleimaamatta lippujaan bussin kyytiin. Hieman kävi sääliksi kyllä. Mutta tulipahan ainakin todettua, että lipuntarkastajat ovat todellisia eivätkä vain pelotteluun käytetty myytti. Ja että he myös jakavat todellisia sakkoja. Asiasta kimmokkeen saaneena kävin heti seuraavana päivänä noutamassa itselleni oikean opiskelijakortin.

Lauantaina olikin sitten jännät paikat, sillä pääasia sinä päivänä olivat Fennican juhlat. Olimme edellisenä iltana treenanneet soittoporukalla ja hieman jännitti itse kutakin se, miten esiintyminen yhdessä sujuisi uudessa tilassa oikean pianon säestyksellä. Olin aamulla käynyt navetassa työparini kanssa toisiksi viimeistä kertaa (ei tarvinnut mennä iltapäivävuoroon, yay!) ja päivällä vielä tehnyt biometrian kotitehtävän, joten pikaisen kaupassakäynnin ja tortillan syönnin jälkeen oli aika sonnustautua juhlamekkoon ja laittaa hiukset nätisti. Hieman jännitti, mutta lopputulos näytti ihan siedettävän hyvältä ja kun kämppis vielä lainasi mustat korkkarit, asu oli hyvä ja lähdin kävelemään kohti juhlapaikkaa. Tarkoitukseni oli vielä matkalla nostaa rahaa, mutta se jäi pelkäksi aikeeksi, kun en saanut korttiani sisään korttilokeroon. Kun sitten vilkaisin lokeroon sisälle, näin siellä kahden sentin kolikon tungettuna niin syvälle, ettei sitä varmasti saisi irti. Oli taas jollakulla välähtänyt oikein kunnolla! Noh, ei sitten ollut yhtään käteistä, mutta onneksi värienkantajien yksi tehtävä on tarjota janoiselle fuksille juomat, niin ei tarvinnut ihan kuivin suin juhlissa olla, vaikka aluksi en kehdannutkaan pyytää ketään itselleni mitään tarjoamaan.

Itse juhla oli oikein kiva. Vähän hienommin pukeutumnen silloin tällöin tekee hyvää. Lisäksi oli mukava nähdä toisia suomalaisia ja kuulla suomenkielistä puhetta. Esityskin meni hyvin, vaikka hieman meinasi jännitys pukata päälle tajutessani, etten ollut sitä ennen esiintynyt melkein kolmeen vuoteen viulun kanssa. Kun vielä baari tosiaan tarjosi kaikenlaista juotavaa ja ruoka oli erinomaisen hyvää, viihdyin illan aikana. Oli lisäksi todella mukava päästä tutustumaan muihinkin kuin eläinlääketiedettä opiskeleviin suomalaisiin ja Fennican perinteisiin. Meillä onkin täällä todella hieno ja aktiivinen osakunta sekä paljon suomalaisia! Pitää harkita, josko sitä rupeaisi ottamaan osakuntatoimintaankin osaa ihan kunnolla nyt, kun sisääntulo on tehty. Pääsin kotiin noin puolen yön aikaan ja koiran pikaulkoilutuksen jälkeen kaaduin sänkyyn.

Sunnuntai antoi oikeastaan suurimman syyn tämän päivityksen otsikolle, sillä vedimme Veetin kanssa koko syksyn parhaat treenit. Olin ostanut aiemmin koiralle lihapullia nameiksi erään avuliaan kaverin kehotuksesta ja kävimme kävelemässä päivällä ennen treenejä puistossa muistellen yhdessä taas mitä se kontaktin otto tarkoittikaan ja kuinka se vierellä kävely sujui. Kerran heitin koiran selälleen puistotielle, kun kyllästyin jatkuvaan riekkumiseen ja oli herran ilme kyllä niin järkyttynyt, että melkein nauratti. Sen jälkeen yhteistyö tuntuikin sitten menevän vähän paremmin. Kun sitten menimme bussilla treenikentälle, koira löi hetkeksi taas päälle saman kauhkoamisvaiheensa ja meinasin polttaa päreeni heti alkuun. No ei kun koira uudelleen selälleen maahan ja hetken pidin sitä väkisin paikallaan, kunnes se edes hieman rauhoittui. Sitten menimme muiden sekaan.

Harjoitukset menivät pienen alkutärinän jälkeen lähes ilmiömäisesti. Koira rentoutui jotenkin ihan eri tavalla kuin aiemmin, haki kontaktia ja oikeasti keskittyi minuun ja nameihin eikä ympäröiviin koiriin. En tiedä oliko syynä kahden suurimman rakkauden (kaksi ruskeaa narttulabbista) puuttuminen treeneistä, vai makupalojen miellekkyys, mutta korvat olivat lähes koko treenien ajan päässä, kauhkoamisesta suurin osa puuttui ja noutamisharjoitus meni pian liian helpoksi, joten treenailimme käskystä paikallaan pysymistä esinettä heitettäessä. En ollut tunnistaa koiraani, kuten ei myöskään ryhmämme vetäjä. Treenailimme paikallaanoloa ja muita perusasioita myös häiriöruokapurkin läheisyydessä ja vaikka Veeti reagoikin häiriöruokaan, huomasin olevani iloinen, eihän koira ollut kiinnittänyt huomiota muihin koiriin vaan ruokaan ja sitten myöhemmin minuun, kun olikin parempia makupaloja! Kun lopulta rupesimme tekemään esterataa leikkimielisen kisan muodossa, sidoin Veetin hihnan vyötärölleni ja ohjasin sen suht menestyksekkäästi radan läpi. Ainoastaan puruluu ja kissanruokapurkki osoittautuivat hetken ajan mammaa tärkeämmiksi, mutta niistäkin selvittiin. Vielä viimeinen seuraaminen muiden koirakoiden ohi ja kun Veeti ei reagoinut muihin koiriin, vaan oli aivan kiinni minussa ja namissa, olisin voinut revetä onnesta siihen paikkaan. Vuoden parhaat tokotreenit ehdottomasti! Sainpa samalla todistettua muille ja ennen kaikkea itselleni, ettei koirani täysin toivoton tapaus ole. Varsinaista hunajaa mielelle muutaman edellisen treenikerran jälkeen. Saimmekin kunniamaininnan ohjaajalta, täysin ansaitusti!

Tokosta saadun egoboostin myötä siirryimme maneesiin agitreeneihin. Hetken ajaksi koira näytti hyvän suorituksen jälkeen taantuvan, ja häsläsi ja uikutti tärinän kera. Kerkesin jo itsekin ajatella, josko hyvä onnemme ja taito loppuisivat siihen, Kun sitten itse pääsimme rataa tekemään, päätin kuitenkin aikaisemmista kerroista poiketen, että Veeti saisi olla irti. Ja taisi ohjaajaa jännittää enemmän kuin koiraa, sillä huomasin itse sekoilevani ohjauskuvioiden ja muiden kanssa muutamaankin kertaan. Mutta kun pahin alkujännitys alkoi hellittää huomasin, että minun pitää vain todella tarkkaan katsoa itse, minne koiran ohjaan. Veeti ei siedä yhtäkään tyhjää, ohjauksetonta hetkeä ja juuri ne hetket olivat nytkin ne, joiden aikana se sitten keksi lähteä karkuun ympäri maneesia, jos niikseen. Mutta heti, kun olin aktiivisesti koko ajan käskyttämässä ja äänessä, koira kuunteli ja aktiivisesti haki. Me saimme jopa tehtyä pientä rataa! Olin niin iloinen ja onnellinen harjoitusten jälkeen, ettei mikään voinut latistaa tunnelmaa. Illalla olikin sitten hyvin menneiden treenien jälkeen enemmän kuin ansaittua istua alas katsomaan elokuvaa.

Alkuviikon kahdeksan aamut tuntuivat aikaisuudestaan huolimatta varsinaiselta luksukselta verrattuna viikon takaiseen kuudelta heräämiseen. Koulupäivien rytmi ainakin on tiivistynyt nyt, kun englannin kurssikin alkoi maanantaina. Onneksi sentään kyseisen kurssin alkupuoli on etäkurssina ja  vironkielen kurssilla ollut kirjan esittäminen meni hyvin. Muissa aineissa tahti tiivistyy kovaa vauhtia ja nyt näyttää siltä, että botaniikan, viron, latinan ja biometrian kokeet ovat vielä ennen joulua. Kun lisäksi on tulossa kaksi anatomian välitenttiä, (toinen jo heti ensi maanantaina) niin kyllä melkoisen tiivistahtinen loppuvuosi tulossa! Onneksi tietoisuus viikon päästä koittavasta Suomen vierailusta, eläinlääkäripäivistä ja pikkujoulureissusta Turkuun piristävät hyvin arkea. Lisäksi myös ainakin yksi tammikuun eksameista on jo lyöty lukkoon ja näillä näkymin pidän peukkuja kovasti, että tammikuussa olisi muutenkin vain kaksi tenttiä. Toivottavasti näin!

Kaikesta tästä onkin sitten hyvä lähteä jatkamaan eteenpäin kohti seuraavia koitoksia. Loppurutistus tulossa, vedän sen siis kunnialla ja hymyssä suin, vaikka välillä kiristääkin. Kyllä niitä toivon pilkahduksia nimittäin näkyy syysillassakin, vaikka se olisi kuinka pimeä.