Heipä hei rakkaat lukijani!

Huh, siitä on pieni ikuisuus, kun viimeksi olen kirjoitellut kuulumisia. En ole unohtanut blogiani ja teitä, jotka sitä seuraatte, mutta päivitysten koostamisen kanssa voisin kyllä vähintään petrata. Hävettää suoraan sanoen katsoa, että nyt eletään jo uutta vuotta kolmannella kuulla ja tämä kirjoitus antoi odottaa itseään niin kauan. Kuluneen syksyn ja viimekesän (josta tuntuu olevan pieni ikuisuus) aikana on tapahtunut paljon. Siis oikeasti PALJON. Ja myös sellaisella nopeudella, etten ole pystynyt aina seuraamaan perässä, tai näkemään asioiden tarkoitusta heti. Joten kerrottavaa, sitähän riittää.

Kesän toinen puolisko meni harjoittelua lopetellessa, mökkeillessä, töissä ja hieman reissatessa. Sain lammastilalta kaikki tarvittavat tiedot tulevaa harjoitteluraporttiani varten (jonka kirjoittelun tosin suosiolla jätän vasta ensikesälle nyt, kun materiaalit ovat valmiina) ja lukuun ottamatta muutamaa hieman kummallista sattumusta minulle jäi hyvä mieli. Harjoittelun jälkeen lepoa ei kuitenkaan kamalasti ollut tiedossa, sillä vain viikko maatilahommien päättymisen jälkeen sain soiton mansikkafarmilta, joka pyysi minut töihin heille myyjäksi. Se oli aivan mahtava helpotus. Tämän kesän tienaamispuoli olisi kunnossa! Mansikkamyyjän pesti osoittautui lisäksi noin kuukauden työskentelyn aikana varsin mukavaksi työksi, jossa sai olla ulkona, tekemisissä ihmisten kanssa ja oppipahan siinä myös asiakaspalvelutaitoja, kun piti selvitä yli-innokkaista juopoista, joiden mielestä oli kovin tavatonta, etten ollut kiinnostunut seurustelemisesta heidän kanssaan. Käteen jäi kuitenkin hyvä mieli ja sen verran rahaa, että vaikka haave omasta autosta ei tänä kesänä vielä toteutunut, se jäi kytemään. Ja ainahan raha on hyvä asia. Sen avulla mahdollistuvat ainakin reissut kotimaassa ja ehkä vähän ulkomaillakin.

Mökillä kerkesin käydä valitettavan vähän, mutta eipä tänä kesänä oikein ollut mökkeilyilmojakaan. Satoi, oli kylmä, satoi vähän lisää. Suomessa oli kuulemma sateisin kesä pitkiin aikoihin eikä Viro jäänyt paljoa paremmaksi. Niinpä työn täyteinen kesä oli toisaalta aivan hyvä juttu. Kaverini J:n vein kuitenkin meidän äidin puoleisen suvun kesämökille yhdeksi illaksi saunomaan ja uimaan, kun tämä oli käymässä. Onneksi silloin juuri sattui erinomaisen hyvä ilma.

Vaikka työt velvoittivat minut olemaan paikalla myös viikonloppuisin tarvittaessa, pääsin kuitenkin kahtena viikonloppuna reissaamaan festareiden perässä ympäri Suomen. Tämä kesä oli selkeästi myös kaikkien aiemmin tuntemattomien festareiden kiertämiseksi, sillä koluttua tuli niin Ruisrock, Qstock kuin Jurassicrockin. Ensimmäisessä olin katsomassa Nightwishia ja sitä reissua en valitettavasti muistele kovin lämmöllä, koska Turun järjestelyt eivät vain toimineet. Lisäksi lähdin reissuun aavistuksen kipeänä ja kadotin ääneni niin kirjaimellisesti, että jouduin heti toisella työviikolla ottamaan kolme päivää sairaslomaa. Qstock meni sitten jo huomattavasti paremmin, sillä lähdimme ystäväni A:n kanssa yhdessä reissuun, sää oli varsin aurinkoinen ja koko festarin järjestely miellytti sen verran paljon, että haluan kyllä mennä uudelleen. Myös esiintyjäkaartissa ei ollut valittamista, vaan Sonata ja Apocalyptica vetivät aivan mahtavat keikat. Varsinkin jälkimmäinen sai yleisössä aikaan suoranaisen fanihysterian. Tosin jatkossa koetan kyllä vahvasti vältellä Petri Nygårdia festareilla. Se show oli aivan järkyttävä. Kun sitten pääsin vielä kaverini luokse yöksi ja jäin viettämään hänen luokseen pidennettyä viikonloppua Ouluun, kyseessä oli yksi kesän onnistuneimmista reissuista. Ja tulipa tulomatkalla nähtyä myös kesän rajuin ja komein ukonilma, kun vettä tuli niin kovaa ettei bussikuski meinannut nähdä eteensä. Sadevesi on muutenkin ollut päivän sana viimekesän ajan ja aurinkoiset päivät saattaa laskea kahden käden sormilla.

Jurassicrock oli kesän viimeinen festari ja ensimmäinen pitkään aikaan, jonne lähdimme porukalla autolla Jyväskylästä. Mukaan lähti kaverini A:n lisäksi pari festarituttua ja ajelimme isän autolla porukassa Mikkelin Visulahteen. Järjestely toimi varsin hyvin eikä itse festaripäivässäkään ollut valittamista. Vaikka sää olikin kylmä, emme sentään saaneet vettä niskaamme. Sonatan keikka oli samanlainen kuin Qstockissa, ja kaverini, jotka olivat tulleet katsomaan Stam1naa, eivät joutuneet pettymään. Aamuyöllä sitten vain auto täyteen ihmisiä ja nokka takaisin kohti Jyväskylää. Olihan sekin oma kokemuksensa ajella Mikkeli-Jyväskylä-väli aamuyöllä ja katsella päivän valkenemista. Meillä sentään oli lyhyempi matka kuin kavereilla, jotka lähtivät ajamaan Kajaaniin. Onneksi kotona pääsi sitten nukkumaan hyvällä omatunnolla.

Tähän kesään mahtui myös uusia alkuja. Sain nimittäin todistaa vanhempieni uudelleenavioitumista. Kaiken sen jälkeen, mitä olen vierestä katsonut, tämä asia oli aivan huikean hienoa, ihme, jollaista en uskonut näkeväni vielä pari vuotta takaperin. Olen onnellinen, ylpeä ja liikuttunut siitä, että tällaiset asiat ovat vielä mahdollisia. Paljon onnea rakkaat isä ja äiti! Toinen kesän juhla oli isoäitini 80-vuotissynttärit, jotka niin ikään olivat ihana tilaisuus. Oli mahtavaa pitkästä aikaa nähdä koko suku yhdessä. Ja kävinpä minä esiintymässä viulunkin kanssa, ilman säestystä ja melko vähällä harjoittelulla. Ja silti se meni hyvin!

Oma syntymäpäiväni osoittautui tänäkin vuonna käännekohdaksi. Jos viimevuonna se oli päivä, jolloin muutin Tarttoon (Ajatelkaa, siitäkin on oikeasti jo vuosi! Mihin tämä aika oikein menee?), niin tänä vuonna tein hieman henkilökohtaisemman päätöksen ja päätin ruveta tosissani pudottamaan pois noin 15 kg:n ylipainoni. Tavoite on, että ensi kesään mennessä olen 15 kiloa kevyempi. Vähintään. Toistaiseksi näyttää varsin hyvältä ja uskon vahvasti, että tavoite onnistuu!

Ennen kuin huomasinkaan, kesä oli kääntynyt elokuun puolelle ja lomaa oli jäljellä enää parisen viikkoa. Oli aika kesän viimeisen reissun ja ainoan ulkomaanmatkan. Olin jo pitkin kevättä ja alkukesää pohtinut mahdollisuutta lähteä käymään Norjassa Trondheimissa 25.8. ja lopulta sain A:n aivopestyä mukaan retkelleni. Tarkoituksemme oli mennä muutamaksi päiväksi tutkimaan kaupunkia ja käydä katsomassa 25. päivään sijoittuva kiteeläisruotsalaisen rytmipoppoon keikka. Niinpä pakkasimme kimpsut ja kampsut ja suuntasimme 22. ja 23. välisenä yönä bussilla Helsinki-Vantaan lentokentälle, josta sitten matka alkoi ensin lennolla Tallinnaan, jossa sitten vaihdoimme toiseen koneeseen. Saavuimme Trondheimiin aamuväsyneinä ja huonosti nukuttu yö takana, mutta muuten varsin hyvässä kunnossa. Hieman väljempi aikataulu mahdollisti myös kaupungin tutkimisen, joten kävimme kävelemässä useampana päivänä kaupungilla, tarkastimme keikkapaikan jo etukäteen ja nautimme Norjan jylhistä maisemista sekä ihmisten vieraanvaraisuudesta ja hyvästä englanninkielentaidosta (Virossa ihmisten englannin taito on lähempänä nollaa). Keikka itse oli hieno kokemus, vaikka vettä satoikin lähes koko ajan. Myöhemmin myös kävi ilmi, että se tulisi olemaan monessa mielessä merkittävä, mutta siitä sittemmin. Valitettavasti kuvamateriaalia ei ole, sillä Norjassa on kaikenlainen keikoilla kuvaaminen kuulemma kiellettyä. Sääli, mutta minkäs teet.

Trodheimin maisemia, tuomiokirkko ja yksi kuva kaupungin yllä.

Arkeen paluu koitti kuitenkin nopeammin kuin olin osannut arvatakaan. Syyskuun ensimmäinen viikonloppu tuli pian, milteipä liian pian ja ennen kuin huomasinkaan, koko kesäelämäni oli pakattu kasseihin ja lastattu autoon. Tavaroiden määrä oli salaperäisesti ja eksponentiaalisesti kasvanut kesän aikana, joten sitä oli miltei enemmän kuin kesän alussa. Eikun vain auton kyytiin, koira takakonttiin ja matka kohti kouluelämää ja työn täyteistä syksyä alkoi. Äiti ja isä lähtivät viemään minua ja kun vielä kämppiskin tuli omien porukoidensa kanssa samana viikonloppuna tuoden lemmikkikaninsa ja lastin omia tavaroitaan, meillä oli varsin hauska viikonloppu muun muassa sisustellessa kämppää.

Arki kuitenkin alkoi heti maanantaina ja minun osaltani se näyttää tältä:

Maanantai eli Esmaspäev

8.15-9.45 Etoloogia / Loomade heaolu ja kaitse

10.15-13.00 Biokeemia loeng

13.15-16.45 Biokeemia labor

Tiistai eli Teisipäev

10.15-11.45 Histoloogia loeng

12.15-13.45 Mikrobioloogia praktikum

14.15-15.45 Histoloogia praktikum

Keskiviikko eli Kolmapäev

10.15-13.45 Anatoomia praktikum

14.15-16.45 Koerakasvatus (valikaine)

Torstai eli Neljapäev

8.15-9.45 Füsioloogia loeng

10.15- 12.45 Füsioloogia praktikum

Perjantai eli Reede

Vapaa!

Ainoa tappopäivä näin ollen oli siis maanantai ja muut päivät vaikuttivat jopa ihan mukavilta. Histoloogia ja anatoomia olivat tuttuja jo viimevuodelta. Lisäksi pidin kovasti myös fysiologiasta, joka tulee varmasti olemaan jatkossa meille todella tärkeä oppiaine. Kaiken kaikkiaan meillä oli paljon vähemmän ns. turhia aineita tänä syksynä ja on hienoa huomata kuinka entistä useampi aine liittyy jo ainakin jossain määrin meidän tulevaan ammattiimme. En tosin kiistä sitä, etteikö töitä olisi riittänyt. Biokemia varsinkin tuotti melkoisesti päänvaivaa kaikin puolin ja pari kertaa labrassa meni reilusti yli ajan titratessa ja suodattaessa milloin mitäkin. Kaikki labratyöt piti olla hyväksytysti tehtynä eksamille pääsemiseksi ja lisäksi oli myös kolme testiä ja väittely, joista sai lisäpisteitä. Itselläni on onneksi pohjalla noin 30 pisteen saalis, mutta se ei tarkoita etteikö eksamille pitäisi lukea. Monet ovat sanoneet sen olevan vaikea. Histologiassa ja fysiologiassa oli kaksi välikoetta kummassakin, ja lisäksi histologiassa piti tunnistaa preparaatteja. Etologiassa oli loppukoe ja loomade heaolussa ja kaitsessa lopputehtävä, jonka teen tammikuussa. Koerakasvatuksessa on myös loppukoe. Mikrobiologia oli ainoa helpompi aine, jossa loppukoetta ei tarvinnut tehdä, jos on ollut maksimissaan kolme kertaa pois. Anatomiassa etenemistahti puolestaan oli melkoinen, sillä tämän syksyn aikana piti ehtiä käymään kuseelundid, suguelundid (isane ja emane), meeleelundid (silm ja kõrv), veresooned, lümfisooned, linnuanatoomia ja viimeisenä vielä närvid. Suullisia ja välillä kirjallisiakin välikoevastaamisia oli joka viikko.  En halua edes kuvitella, miten paljon töitä olisi ollut, jos minulla olisi vielä ollut viimevuodelta jotain rästissä! Onneksi näin ei ole.  Tein kovasti töitä ja sain suoritettua kaikki ajallaan ja hyväksytysti. Porkkanana oli tieto siitä, että joulukuun alussa suuntaisimme perheellä kaukomaille lämpimään, nimittäin Australiaan ja Sydneyyn! Jos ihan rehellisiä ollaan, kirjoittelin tämänkin päivityksen alkua maapallon toiselta puolelta. Sydneyn reissusta kuitenkin lisää myöhemmin, ihan omassa Aussi-päivityksessään sitten.

Syksy piti varsin tiukan koulutahdin lisäksi sisällään myös uusia harrastuksia. Kävimme Veetin kanssa syksyllä ensimmäisissä SUOLTEn agilityn pääsykokeissa. Sääntömuutoksen takia jokaisen koiran on käytävä kokeet silloin, kun hakee ryhmiin. Niinpä mekin menimme kokeilemaan onnea. Viimekevään edistymisen jälkeen olin varovaisen toiveikas, jos meidät hyväksyttäisiin mukaan, mutta rata ei lopulta mennyt niin kehuttavasti ja emme päässeet. Ei sillä, Veeti teki mielestäni jo paremmin, mutta koska kesällä emme olleet kerenneet tehdä mitään yhdessä, yhteistyö ei pelannut niin hyvin kuin viimekeväänä. Noh, muutaman viikon pohdittuani uskaltauduin sitten käymään paikallisen koirakerhon treeneissä kokeilemassa. Koulutustapa ja henki olivat erilaiset, mutta minä pidin siitä ja kun parien treenien jälkeen näytti siltä, että Veeti alkoikin edistyä huomattavasti, päätin, että jäämme treenaamaan syksyksi Koerteklubi Säteen ryhmään. Keväällä voisi sitten katsoa uudelleen, hakisimmeko Suolille treenaamaan.

Kuvan on ottanut Annamari Kiviharju

Veetillä uusia leikkikavereita!

Koiratreenailun lisäksi löysin tänä syksynä jälleen rakkauteni tanssimiseen. Vain vartin kävelymatkan päässä meiltä sijaitsee yksi paikallisista tanssikouluista. Shate järjestää ns. avoimia tunteja, jotka on tarkoitettu täysi-ikäisille tanssinharrastajille taustasta riippumatta. Kymmenen kerran treenipassi, joka on kaksi kuukautta voimassa, maksaa 30 euroa. Ei mitään verrattuna Suomen tanssikoulujen hintoihin. Koska painonpudotusprojektini oli jo hyvässä vauhdissa, päätin aloittaa myös aktiivisemman liikkumisen ja menin kokeilemaan. Rakkaus ja ikävä vanhaa lajia kohtaan löytyivät heti ja aloin tunneilla vähintään kerran viikossa.

Tämän syksyn uusi laji on kuitenkin ratsastus. En ole ikinä ollut kummoinen heppatyttö enkä oikeastaan tiedä hevosista tai niiden hoitamisesta suuremmin mitään. Päätin kuitenkin että on tässä ainakin kokeiltava ennen kuin voi sanoa asiaan juuta tai jaata ja niinpä parin kaverini kanssa lähdimme ratsastelemaan tunneille paikalliselle tallille, joka on puoliksi suomalaisomistuksessa. Enpä ole hetkeen tuntenut olevani enemmän pihalla kuin ensimmäisellä ratsastustunnilla, kun hevonen tuijottaa epäilevästi, kun en osaa laittaa sille edes suitsia päähän. Tässä lajissa edistyminen tulee selkeästi hyvin hitaasti. Ei ehkä kaikista parasta minun kaltaiselleni ihmiselle, mutta kai se tästä. Tämän jälkeen kävin vielä kolme kertaa tunneilla pitkin syksyä. Tunneskaala on kyllä heittänyt äärilaidasta toiseen ja takaisin, mutta tällä hetkellä olen varovaisen utelias. Ehkä keväällä voisi vielä käydä uudestaan kokeilemassa vähintään yhden neljän kerran setin. Ehkä.

Syksyllä reissuni Suomeen olivat varsin vähäisiä. Oikeastaan ennen lomalle lähtöä en käynyt Jyväskylässä kuin kerran. Helsingissä kävin kahdesti ja jälleen, yllätys yllätys, keikkojen perässä. Ensin oli Sonata Arctica syyskuun lopussa Tavastialla, jonne menimme A:n kanssa kahdestaan. Parin tavallisen turvallisen festari-keikan jälkeen odotukset eivät olleet kovin korkealla, mutta tällä kertaa bändi oli heittäytynyt täysin epätavalliseksi ja uudistanut settilistaa monesta nurkasta. Viimekesänä ilmestyneen Stones Grow Her Name:n kappaleiden lisäksi tarjoiltiin muutama vanha herkku ja kyllähän sitä fanityttöilyäkin tuli harrastettua tiettyjen lavatoimien vuoksi. Kyllä, jos joskus olenkin epäillyt olevani liian vanha fanitytöksi, niin se epäilys meni siinä. Kaiken kaikkiaan keikka oli mahtava, oli ihana nähdä A:ta noin kuukauden jälkeen ja mummolassa sukuloiminen virkisti. 

Tähän syksyyn sisältyi kuitenkin myös asia, josta ei ole helppo puhua ja joka edelleen kirpaisee syvältä, vaikka etäisyyttä onkin jo ajan myötä tullut. Huomasin Veetin vasemmassa kyljessä syksyllä koiran laihdutuskuurin myötä (kesäkilot kertyivät leikatulle koiralle yllättävän herkästi!) kovan, noin nyrkin kokoisen patin. En suuremmin huolestunut, kyseessä tuntui olevan kivuton ja harmiton patti ja edellisellä labradorillamme olleiden rasvapattien perusteella päättelin tämänkin olevan sellainen. Käytin koiran kuitenkin varmuudeksi lääkärissä ja ohutneulanäyte niin ikään antoi ymmärtää kyseessä olevan rasvapatti. Samalla reissulla koiralla kuitenkin havaittiin vasemmassa silmässä uveiitti, eli suonikalvon tulehdus. Lääkityksistä huolimatta tulehdus ei parantunut parissakaan viikossa, minkä luulin johtuvan vain hyvin sitkäestä tulehduksen laadusta.

Se ei ollut sitä.

Eräänä iltana pari viikkoa ensimmäisestä lääkärikäynnistä koiran molemmat silmät sitten romahtivat. Soitin pelästyneenä koulumme klinikalle, josta minulle luvattiin aika seuraavaksi päiväksi. Seuraavana päivänä sitten viedessäni Veetiä tarkastukseen, se menetti näkönsä kokonaan. Myös oikea silmä oli alkanut oireilla tismalleen samoilla oireilla kuin vasen. Eläinlääkäri epäili systemaatillista sairautta ja otatti röntgen-kuvat. Tulos oli kuin suoraan painajaisista: Patti, jonka olin luullut olevan harmiton, näytti kuvissa todellisen karvansa muutoksina, jotka se oli aiheuttanut kylkiluihin. Eläinlääkäri sanoi epäilevänsä osteosarkoomaa, luusyöpää. Sairaus, jonka ennuste on etenkin vanhemmilla koirilla melkein poikkeuksetta huono.

Seuraavat päivät menivät kauhun sulattelemisessa. Lähdin Suomeen samana viikonloppuna, viemään Veetiä todennäköisesti viimeistä kertaa kotiin Jyväskylään ja oloni oli aivan kamala. Yritin parhaani mukaan pohtia vaihtoehtoja. Otattaako koepala ja varmistua diagnoosista, koetaako hoitaa, vai viedäkö koira suoraan piikille. Keskustelin puhelimitse suomalaisen syöpiin erikoistuneen eläinlääkärin kanssa useamman puhelun sen lisäksi, että pyysin myös koulumme klinikalta toisen lääkärin mielipiteen röntgenkuvista. Vaikken sitä tahtonut myöntää, viimeinen vaihtoehto taisi olla koko ajan tiedossa ainoaksi oikeaksi. Itku oli herkässä ja on sitä vieläkin, Veetin ajattelu teki koko tuon viikon aivan järkyttävän kipeää. Kun vielä näin, miten koira oli vain muutamassa viikossa laihtunut, menettänyt elämänhaluaan ja isä kertoi, ettei se enää nähnyt noutaa keppiä pihalla silmien heikon kunnon takia, oli päätös lopulta tehtävä.

Veeti nukkui pois 30.11.2012 kahdeksan vuoden ja neljän kuukauden iässä. Aivan liian varhain ja epäreilusti tavalla, jolle meistä kukaan ei voinut mitään. Tiedän, että sillä olisi varmasti ollut vielä monta hyvää vuotta ja toiveeni siitä, että olisin ensi keväänä tai kesänä ottanut herralle pikkusiskoa eivät nyt saaneet valitettavasti mahdollisuutta toteutua. Olin läsnä viimeisessä nukutuksessa isän kanssa ja voin sanoa että se oli elämäni kamalimpia hetkiä. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa luopumisen tuska ja se, kun sydän sanoo yhtä ja järki toista. Ikävä on edelleen syvä, vaikka toisaalta olin kiitollinen, että sain olla läsnä. Kovasti jäin kaipaamaan täysin kahjoa uros-labbistani. Lepää rauhassa rakas.

Nyt, kun tapahtumista on jo vähän etäisyyttä, pystyn kirjoittamaan niistä ja näkemään myös hyvät puolet. Ikävä on edelleen eikä se koskaan lähde, mutta muistot jäävät. Niiden voimalla eteenpäin. Kiitos Veeti kaikista mahtavista hetkistä!