Viimeisimmästä päivityksestäni on taas kulunut jo joitakin päiviä ja niiden sisään on mahtunut niin monenmoista, että kertomista riittää jälleen kyllä. Päällimmäisinä ja suurimpina juttuina ovat ehdottomasti kaksi asiaa: Koira ja koulu.

Kävin tosiaan viimeviikonloppuna Keski-Suomessa ja reissun pääasiallinen tarkoitus oli koiran hakemisen lisäksi käydä moikkaamassa perhettä. Reissu oli oikein mukava ja vaikka monen tunnin matkustaminen tottumatonta rasittikin, oli mukavaa päästä lopulta kotona käymään. Lisäksi omaa koiraa oli ollut aivan hirveä ikävä, joten sen näkeminen taas pitkästä aikaa oli ihanaa. Vähän haikein mielin sitä tuli tosin katseltua omaa entistä huonetta, kun siellä ei enää ollut juuri mitään omia tavaroita kaikkien joko mentyä autotalliin tai muuttokuormaan. Ehkä minä jossain vaiheessa sitten pääsen selvyyteen, onko kotini nyt täysin Tartossa, vai onko myös Keski-Suomella pieni paikkansa sydämessäni kotina. Jälkimmäisestä olen kyllä aivan varma, mutta siitä huolimatta tuntuu, että nyt seuraavat kuusi vuotta ainakin minun elämäni tulee pääasiallisesti keskittymään vain ja ainoastaan Viron puolelle. Siinä vaiheessa, kun keksin tasapainoisen ratkaisun tämän "kahden kodin ongelman" välille, kerron myös teille tarkemmin.

Sunnuntaina oli aika suunnata takaisin Tarttoon ja minä kerkesin jo etukäteen hermoilla hyvinkin paljon Veetin matkustamisen puolesta.Onneksi paperisota puoli tosin oli jo kunnossa. Vaatimuksena maasta toiseen viemisen kanssa olivat lemmikkieläinpassi, mikrosiru ja voimassaolevat rokotukset, jotka saa onneksi kaikki eläinlääkäriltä. Itse hoidin nuo asiat Veetille kuntoon jo hyvissä ajoin, kun sain tietää pääsystäni Tarttoon ja varmistuin päätöksestäni ottaa koiran mukaan. Pakkasin siis koiralle mukaan melkoisen määrän tavaraa, omat tavarani vielä laukkuun lisäksi ja lähdin 10.22 aamujunalla kohti Helsinkiä. Jo heti matkan aluksi meinasi tulla kirjaimellisesti stoppi, kun Veetiä jännitti junaan meno niin, ettei koira uskaltanut hypätä ollenkaan ja isä joutui lopulta nostamaan sen. Meinasi siinä itseä ruveta vähän hermostuttamaan, kun Tampereella pitäisi kuitenkin vaihtaa junaa. Miten minä muka nostan noin 30 kiloisen koiran junaan? Junamatkan aikana jännitys kuitenkin alkoi hiljalleen hälvetä, sillä Veeti otti yllättävän rauhassa ensimmäisen pätkän. Osittain varmasti johtui myös junavaunun rauhallisuudesta, sillä matkustajana oli meidän lisäksemme vain yksi nainen kahden pienen koiransa kanssa. Näin ollen matka Tampereelle sujui ongelmitta.

Tampereella tapahtuvan junanvaihdon yhteydessä meinasi jälleen alkaa jännittää, kun ensin koiraherra päätti tehdä asiansa keskelle asemalaituria (onneksi oli kasa pusseja mukana!) ja sen jälkeen vielä aristeli junaan nousemista. Lopulta Veeti kuitenkin kasasi itsensä ilmiömäisen hienosti ja teki jänisloikan suoraan junavaunun ylimmälle portaalle maan tasolta. Eivät ole agilitytreenit menneet hukkaan ponnistusvoiman kanssa! Matkan loppupuolisko menikin sitten lemmikkivaunussa ja hieman levottomammissa tunnelmissa. Mahtoivatko kauniit kanssamatkustaja-nartut sitten olla syynä, mutta oleminen meni välillä sellaiseksi sähläämiseksi, että meinasi emäntääkin ärsyttää. Onneksi kanssamatkustajat niin koirissa kuin ihmisissä olivat ymmärtäväisiä, joten pääsimme lopulta Helsinkiin asti ajoissa ja ongelmitta. Helsingissä sitten aloimme suunnistaa kohti satamaa ja jälleen yksi suuri jännityksen aihe oli ilmassa hetkisen, kun koetin löytää karttaa käyttämällä Esplanadin puistoon. Yllättävän kivuttomasti se kuitenkin onnistui ja saimme molemmat kauan kaipaamamme tauon, kun istuin puiston penkille hörppäämään hieman tuoremehua ja sen jälkeen annoin Veetinkin hetken ajan haistella puita ja puskia. Sen jälkeen vielä viimeinen rutistus Suomen puolella ja pääsimme Lindalinen terminaalille Makasiiniterminaaliin.

Valitsin Lindalinen koiran kanssa matkustamiseen, koska se oli paitsi halvin ja nopein, myös järjestelyiden kannalta paras vaihtoehto. Siinä missä esimerkiksi Tallinkilla pitää koira jättää laivalla erillisinä oleviin kennel-tiloihin ja Viking Linella koiraa ei saa tuoda kaikkialle (kahvliat ja ravintolat esimerkiksi), Lindalla koiran sai tuoda turistiluokkaan niin ettei sitä missään vaiheessa tarvinnut jättää yksin. Laivalla pitää olla kuonokoppa koiralla (tai vaihtoehtoisesti häkki, mutta isolle koiralle koppa on helpompi), mutta ainakin meidän kohdallamme otin sen pois heti, kun pääsimme paattiin sisälle. Kukaan ei missään vaiheessa huomauttanut siitä, ettei koirallani enää koppaa ollut ja pidin sitä koko ajan varmuudeksi näppien ulottuvissa, jos joku sanoisi asiasta. Veeti oli aivan väsynyt kaikesta junassa ja kävelymatkalla säheltämisestä ja nukkui sikeitä pöydän alla koko matkan. Lisäksi pääsin jälleen juttelemaan mukavien ihmisten kanssa ja eräs nainen puhui minulle jopa vähän viroa! Sain sitten pienen keskustelun aikaan koirista ja opiskelusta, kun hänenkin tyttärensä opiskelee juuri parhaillaan EMÜssa eläinlääkäriksi viidettä vuotta. Puhuttuani suomen ja viron sekoitusta alkoi oikeasti tulla hyvä fiilis sen suhteen, että ehkä minä vielä joku päivä tämän kielen opin.

Tallinnassa valitsin Lindalinen terminaalista lähtevän bussin ja ajoin sillä bussijaamalle (bussiasemalle) odottelemaan kämppistäni, jonka kanssa olimme sopineet menevämme samalla bussilla loppumatkan. Pari luokkakaveria tuli vastaan sattumalta ja vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan. Törmäsin myös pariin Tartossa opiskelevaan lääkisfuksiin. Veeti puolestaan yritti tehdä paistia asemalla pyörivistä puluista. Kun kämppikseni sitten tuli, odotimme ensin kolme bussivuoroa, että löysimme vuoron, joka ei vielä ollut täynnä. Pitkiä bussimatkoja ei siis kannata tehdä varaamatta lippuja etukäteen. Lopulta pääsimme seitsemältä lähtevään bussiin, joka tuli lopulta ääriään myöten täyteen. Hassua oli, että jouduin ostamaan koirallekin "aikuisen" lipun, koska muuten kuulema eivät voineet taata, että kuski ottaa sen kyytiin.... Bussissa viereemme kuitenkin istui kaksi viidennen vuoden suomalaista eläinlääkisopiskelijaa ja koko matka menikin sitten heidän kanssaan jutellessa. Minusta ja koirasta kuulema näkyi kauas asti, että olemme suomalaisia. Eivät virolaiset kuulema kohtele eläimiään tällä tavalla.

Lopulta illan hämärryttyä olimme perillä Tartossa ja kaupan kautta pääsimme vihdoin kävelemään kämpälle asti. Veeti oli innosta soikeana koko matkan ja reuhtoi menemään sellaista vauhtia, etten voinut kuin ihmetellä, kuinka liki 12 tunnin matkustamisen jälkeen koirasta edelleen löytyy virtaa. Lopulta pääsimme kämpän ovelle, ovesta sisään ja vihdoin ja viimein omaan sänkyyn nukkumaan. Väsymys ja helpotus olivat yhtäaikaisia. Selvisin elämäni ensimmäisestä matkustuksesta koiran kanssa ja nyt alkaisi sitten sopeutuminen uuteen kaupunkiin myös nelijalkaisella ystävällä!

Maanantaiaamu alkoi koulunkäynnillä, sillä heti aamusta kahdeksasta alkaen meillä oli botaniikan labrat. Botaniikkahan on kasvitiedettä, eli me opettelemme tunnistamaan siemeniä ja heiniä ja opiskelemme viljelykasveja sun muuta. Sinänsä aika tylsää ja kuulema myös hyödytön kurssi ajatellen tulevia opintoja, mutta koska jostain perusteista se on aloitettava, niin.... Opettajamme oli hassu herra, joka puhui kovin nopeasti ja jolla oli hyvin pomppiva tyyli luennoida. Vaikea siis pysyä perässä, vaikka ymmärsinkin hämmentävän paljon! Toivottavasti tulevaisuudessa alamme käyttää kalvoja, että on edes jotain muistiinpanoja kirjoitettavaksi. Seuraavaksi hyppytunti, jonka jälkeen pääsimme sitten anatomian labraan. Myös tällä kertaa opettajan puheista ymmärsi yllättävän paljon ja ihanaa kyllä, hän puhui todella hitaasti ja rauhallisesti. Kerrottuaan mistä saisimme mahdolliset oppikirjat (koululla on oma kymmenen oppikirjan sarja, jota opettaja on ollut tekemässä ja jota voi ostaa hänen sihteeriltään) ja puhuttuaan muutamasta käytännön jutusta hän vei meidät luumuseoon, jossa oli useita täydellisiä eläinten luurankoja. Siinä vaiheessa opetus meni mielenkiintoiseksi ja olisi halunnut heti päästä katsomaan luurankoja ja preparaatteja tarkemmin, mutta harmikseni opettaja alkoikin luennoida eläinlääkieteen historiasta ja ajautui sivuraiteille puhumaan suomalais-ugrilaisista sukulaiskielistä. Nooh, siinä sitten piti koettaa näyttää kiinnostuneelta, kunnes herra lopulta melkoisen jaarittelun jälkeen tajusi vaihtaa takaisin oikeaan asiaan ja muutti aiheen takaisin oikeaksi. Sitten pääsimme jälleen mielenkiintoisempien asioiden äärelle. Kun sitten vihdoin olimme kiertäneet koko luumuseon, pieni sisäinen haaveeni eläinlääkärin ammatista tuntui vähän konkreettisemmalta. Tuossa luokassa minäkin varmasti istuisin pian luita opettelemassa! Tunnin jälkeen ostimme kirjat ja suuntasimme hyppytunnilla käymään kotona. Yksi opiskelukaverini tuli samalla myös katsomaan Veetiä, joka otti kaikki vieraat ilolla vastaan. Viimeiset kolme tuntia olivat viroa ja meininki sen mukainen. Väsymys oli tosiasia ja taisi opettajakin todeta, että "te näytätte kaikki hirveän väsyneiltä". Onneksi hän kuitenkin oli ymmärtäväinen ja kun lopulta pääsimme kotiin, se tapahtui hieman etuajassa.

Illalla olin niin puhki ensimmäisen päivän jäljiltä, että oikeastaan koiran ulkoilutus läheisissä maastoissa oli ainoa suurempi tapahtuma. Onneksi Veeti näyttää sopeutuneen yhden päivän perusteella täysin jo nyt. Siitä on tullut kämppikseni ylin ystävä, joka nukkuu sen huoneessa ja jopa sängyllä. Koska kämppikseni on myös koiraihminen, järjestelystä ei onneksi ole haittaa.  Lisäksi ulkona meno on vähintäänkin ylienergistä, joten eipä tarvitse kamalasti sen puolesta huolestua. Yritän nyt hiljalleen opetella tuntemaan asuntoni lähiseutuja koiran kanssa kävelemällä, että voisin ruveta käymään kunnon lenkeillä. Onneksi Toomemäki on ihan tuossa takapihalla, joten jossain vaiheessa pitää käydä siellä.

Tiistaina koulu alkoi niinikään kahdeksalta botaniikan luennolla ja meinaismme kämppiksen kanssa myöhästyä, kun lähdimme hieman myöhässä kotoa. Kun löysimme oikean luokan kävi ilmi, että luokka oli aivan liian pieni meidän noin 60 oppilaan vuosikurssillemme. Ahtauduimme ihan eteen istumaan. Jälleen sama hassu herra luennoi meilla ja tällä kertaa onneksi pääsimme jo vähän asiaankin. Kalvoja ei tosin vieläkään kuulunut ja huolestutti, aikookohan hän käyttää niitä ollenkaan. Onneksi luokkamme "puheenjohtaja" (hän joka puhuu luokkamme puolesta mm. tenttipäiviä sun muita päätettäessä) kirjoitti kannettavallaan muistiinpanot itselleen ja lupasi lähettää ne meille suomalaisille sähköpostilla. Ovathan ne toki viroksi, mutta niitä kääntämällä ainakin oppii! Botaniikan jälkeen menimme toiselle isolle luennolle, joka koski lääketieteellistä fysiikkaa. Opettajana toimi vanha venäläiskorostuksella puhuva nainen, joka vaikutti kuitenkin ihan mukavalta. Ensimmäinen opettaja, jonka olen nähnyt käyttävän Power Point-esitystä täällä! Hänen puheistaan sai kyllä selvän, mutta vireystaso alkoi olla sen verran heikompi, että väsymys painoi silmissä. Onneksi ensimmäinen luento koski yleisluontoisia asioita ja siksi ei tarvinnut keskittyä mihinkään ihan hirveästi. Kaikista suurin huvittavuus tosin oli, että kurssisuunnitelman mukaan kävisimme täällä nyt samoja asioita, mitä olen joutunut rakkaan Galenoksen puitteissa pänttäämään kaksi vuotta, lähtien ihan mittausvirheistä ja muista. Kyllä siinä meinasi hieman naurattaa. Minä joka luulin nimenomaan pääseväni karkuun fysiikkaa, joudunkin tekemään sitä täällä ja vieläpä ihan samoja asioita! Fysiikan jälkeen meillä oli tyhjää, jonka aikana kävimme syömässä. Sitten olikin biometrian tunti, joka kyllä meni kaikessa naurettavuudessaa n muiden ohi. Harjoittelimme nimittäin Wordin käyttöä ja tekstin muokkausta virolaisten ohjeiden mukaan. Ilmeisesti tuon kurssin tarkoitus on opettaa meille erilaista tietokoneen käyttöä.... opinhan minä sinänsä jopa Wordinkin käytöstä jotain uutta, mutta tunti itsessään oli valitettavan kuiva eikä opettaja neuvonut paljoa yhtään, vaikka tuntuikin osaavan englantia. Nooh, onneksi siitäkin lopulta selvittiin. Enpä tosin kamalan innolla odota seuraavaa praksaa (jaksoa).

Loppupäivä sitten meni kaupankäynnin merkeissä, jonka jälkeen pääsimme kämpälle ja syömään itsetehtyä salaattia (juustokuutioita ja krutonkeja!) sekä nachoja ja dippikastiketta. Porkkanakakku oli jälkiruokana.  Kyllä nuo herkut tuntui vähän ansainneenkin, kun viikon rankin osuus, eli aloitus, oli nyt takana. Kyllähän se kieltämättä menee ensialkuun aika rankaksi, kun koulua kahdelle päivälle on yhteensä se 20 tuntia. Onneksi loppuviikko onkin sitten huomattavasti kevyempi. Kävin vielä pyörähtämässä koiran kanssa hieman pidemmällä teitä pitkin ja sitten painuinkin petiin, hieman myöhempään tosin kuin tavallisesti jumituttuani tietokoneen ja mesen ihmeelliseen maailmaan.

Tänään olikin sitten tähän asti kevyin päivä, kun koulu alkoi vasta kymmeneltä. Ensimmäisenä meillä oli anatomian luento, joka osoittautui todella mielenkiintoiseksi. Vaikka itse kielitaito on vieläkin hakusessa huolimatta muutamasta kontaktista ihan tuntemattomien virolaisten kanssa (aamulla siivojamies kysyi minulta kellarin avaimista ja  mummo kyseli tietä Kuperjanoville ja osasin vastata kummallekin, etten puhu hyvää viroa ja etten tiedä!), luennoitsijan puheesta ymmärsi suurimman osan ja muistiinpanojakin tuli kirjoiteltua enemmän kuin ennen. Luento oli kaiken kaikkiaan tosi mielenkiintoinen ja siitä jäi hyvä mieli, vaikka ensimmäinen välikoe on jo kahden viikon päästä ja siihen pitää opetella kere (keho), saba (häntä) ja kael (kaula) sekä topografiset tasot. Että viikonloppuna alkaa sitten kunnollinen opiskelu! Luennon jälkeen meillä oli fysiikan labra ja olin lähellä nauruun repeämistä, kun kävi ilmi, että tekisimme ihan samoja mittausvirhelaskuja, joiden kanssa hakksin päätäni seinään viimevuonna Jyväskylässä fysiikan laitoksella. Käytimme jopa samanlaista mittaa ja sainkin sitten olla neuvomassa kaikkia muita suomalaisia, kun opettajan vironkieliset ohjeet menivät suurimmalta osalta korvien ohi. Hämmentävää kyllä, jotain oli jopa jäänyt muistiin ja suurimmaksi osaksi neuvoin tietynlaisen mitan käyttämisen ihan oikein! Eivät ne fysiikan tunnitkaan siis ihan hukkaan menneet, vaikka vähän meinasi  niissä järki silloin mennä. Hyvä vain, onpahan kurssin labrojen suorittaminen vähän helpompaa.

Koulun loputtua suuntasimme porukalla syömään yliopiston ruokalaan päärakennukselle, jonka jälkeen suuntasin pyöräkorjaamoon kyselemään, voisivatko ammattliaiset tehdä jotain takarenkaani lenkutukselle. Noh, huiman viiden minuutin ja kahden euron jälkeen sain pyöräni täysin kunnossa takaisin ja lähdin ilahtuneena katsomaan elektroniikkaliikkeestä tulostinta. Löysinkin sopivan ja lopulta päädyin sen ostamaan. Sitten oli enää vain taiteilun paikka tulostin tarakalla kotia kohti. Matka meni aivan hyvin ylämäkeen asti, jolloin koko hökötys flippasi tarakalta alas. Säikähdin ja olin jo valmis vannomaan, että nyt se hajosi, mutta kuin ihmeen kaupalla kotona kokelllessani masiina pelitti oikein kauniisti. Kestävästi ainakin pakattu nämä Aasiasta tulevat tulostimet jos ei muuten! Lisäksi kotiin päästyäni pääsin myös jutustelemaan kotiväen kanssa Skypessä (aivan nerokas keksintö, kokeilkaa ihmeessä!) ja lopulta Veetin kanssa kiertämään ihan kunnolla Toomemäkeä lähdettyäni vähän tutkailemaan mäkeä ylös meneviä kävelyteitä. Aivan älyttömän ihana puisto ja tosi kaunista illallakin! Pitää tehdä niin useammin.

Nyt sitten voisi hiljalleen harkita nukkumaanmenoa. Tosin huomenna pitkään nukkuminen vaihtui aikaiseksi herätykseksi, sillä meillä on navettapraksan ohjeistus huomenna heti kello kahdeksan. Huhhuijaa. ja harmi. Tosin navetta itsessään on varmasti mielenkiintoista, lähinnä jännittää oma suhtautumiseni siihen, kun pitää viikon ajan herätä niin aikaisin... Ja ensi viikosta alkaen pääsemme koiran kanssa taas treenaamaan! SUOLET aloittaa omat toko- ja agiryhmät, joten mekin pääsemme taas testaamaan, miten yhteistyö sujuu tauon jälkeen.

Tulipas megaluokan postaus nyt. Pitäisi selkeästi kirjoitella useammin, niin asian määräkin olisi vähäisempi. Mutta toivottavasti joku näitä pitkiäkin jaarituksia jaksaa lukea. Nyt unten maille ja treffailemaan Nukkumattia. Öitä!