Jaaha, taisi se lupailtu päivitys sitten antaa odottaa itseään melkein kolme viikkoa. Turhahan sitä on ääneen sanoa, mutta mainiten nyt kuitenkin, että aika on liitänyt kuin siivillä. Hetkeäkään ei ole ollut rauhaa kirjoitella tänne ajatuksen kanssa ja jakaa kuulumisia. Tähän noin 20 päivään on mahtunut kansainvälistä koiranäyttelyä, ensimmäinen matkustus Suomen puolelle sitten syyskuun, välikoetta, musiikkihehkutusta, taistelua alkavaa flunssaa vastaan ja paljon koirailua. Eli kyllä, olen oikeasti ollut aika kiireinen näiden asioiden kanssa! Eli uskokaa vain huviksenne, etten pidä teitä jännityksessä ja pihtaa näitä kuulumisiani vain periaatteesta, vaan olen oikeasti ollut väga tubli ja täystyöllistetty. Eikä rauhaa näy vielä ensi viikonloppunakaan. Joulu on lähestymässä kovaa vauhtia, Raekojaplatsille pystytetään kuulema tänä viikonloppuna joulukuusi ja joulutorit avautuvat sunnuntaina ensimmäisen adventin myötä. Huimaa! Olen oikeasti asunut täällä kohta puolikkaan lukuvuoden. Outo ajatus. Miten tämä syksy onkin juossut ohi näin nopeasti?

Aloitan tapahtumien kertomisen kauimmaisista, eli Tarton Kansainvälisestä koiranäyttelystä kahden ja puolen viikon takaa. Olin siis ensimmäistä kertaa virolaisessa koiranäyttelyssä lauantaina 5.11. Jokavuotinen perinteeni on ollut Jyväskylän KV jo monta vuotta ja tulinkin jo harmitelleeksi, etten tänä vuonna kyseiseen tapahtumaan pääse, kunnes sain tietää mahdollisuudesta tutustua oman uuden kotikaupunkini koiranäyttelyyn. Tartuin tilaisuuteen ja lähdin tulostettujen aikataulujen kanssa lauantaina aamusta katsomaan tapahtumaa. Sisäänpääsy, huimat yksi euroa, veti kyllä hyvällä tavalla sanattomaksi. Todellakin opiskelijalle sopiva budjetti! Suurimmat  ja silmiinpistävimmät erot suomalaiseen koirakulttuuriin löytyvät ehdottomasti näyttelyn järjestämisen mittapuista. Tarton messuhalli, jossa näyttely pidettiin, oli todella pieni verrattaen esimerkiksi Jyväskylän pavilijonkiin. Tilaa liikkumiseen ei juuri ollut ylimääräistä ja hallissa oli varsin kuuma. Toinen huomio oli se, miten paljon tapahtumassa oli suomalaisia osaanottajia. Ainoat puhuttavat kielet, joita itse kuulin, olivat suomi, venäjä ja viro. Kertoo melko paljon osallistujien kansallisuusjakaumasta. Hieman harmitti kyllä katsoa kehissä juoksevia dobermanneja ja muita, joiden korviin ja häntiin ihminen oli mennyt koskemaan. En ole koskaan pitänyt häntien tai korvien typistämisestä, ellei kyseessä sitten ole eläinlääkärin päätöksellä tehty välttämätön toimenpide ja niinpä venäläisten koirien (Suomessahan typistys on kielletty) katsominen sai vähän pahalle tuulelle. Onneksi labradorikehät, suomalaisten tapaaminen ja koulukavereiden hyvä menestys koiriensa kanssa palauttivat mielen takaisin korkeammalle. En valitettavasti löytänyt itselleni, tai Veetille mitään mukavaa tavaraa, joten shoppailu jäi toiseen kertaan. Lähes koko päivä meni näyttelyhumussa ja maanantaina odottava, jo hieman takaraivossa kummitteleva kolju luude (pään luiden) tentti hävisi hetkeksi ajatuksista kokonaan.

Sunnuntai meni sitten suurimmaksi osaksi opiskelujen parissa. Koiratreenitkin oli peruttu suurimman osan treenikavereista ollessa näyttelyissä koiriensa kanssa. Itse olin varautunut treenaamaan tänäänkin agilityt, vaikka toko viikko sitten loppuikin ja olinkin vähän pettynyt, kun emme päässeetkään radalle. Edellisen viikon hyvä menestys oli vielä mielessä ja olisin halunnut päästä kokeilemaan, jatkuisiko meidän hyvä putkemme. Nyt oli tyydyttävä vain panikoimaan huomista välikoetta, sillä vaihteeksi pää tuntui taas täysin tyhjältä ja kaikki mahdollisesti aiemmin opiskeltu vuotavan hitaasti pienestä reiästä ulos. Ei sillä, mielestäni koljun tentti on alueensa puolesta minusta tähän mennessä haastavin välikoe, joten ei mikään ihmekään. Kasvaahan luettavakin sitäpaitsi eksponentiaalisesti mitä pidemmälle syksyä mennään.

Maanantaina oli sitten itse toiminnan aika ja hieman jäivät ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta kokeesta olisi jälleen saanut paljon vaikeamman, jos opettaja vain olisi halunnut, mutta toisaalta taas tuntui, että unohdin helppojakin juttuja. Onneksi se kuitenkin oli vihdoinkin ohi. Sen sijaan muita tenttejä tuntuu pukkaavan nyt kuin sieniä sateella ja laskeskelin, että kaiken kaikkiaan teen syksyn aikana vielä seitsemän erilaista koetta ennen joululomaa, mukaanlukien kaksi isompaa eksamia joulukuun viimeisellä viikolla ennen kotiin lähtöä. Töitä siis riittää! 

Sain myös mielenkiintoista sähköpostia, kun eräs virolainen koirakouluttaja vastasi vihdoinkin minulle sähköpostilla. Olin aiemmin syksyllä ottanut häneen yhteyttä ja kysynyt, voisinko mahdollisesti saada muutaman yksityiskoulutustunnin Veetin kanssa. Koulukaverini oli suositellut tämän naisen opetusta ja kehunut, että hän olisi oikein pätevä. Lisäksi hän opettaa naksuttimella, joka minua kiehtoo henkilökohtaisesti. Ja koska kaverini oli saanut melkoisesti apua, ajattelin itsekin kysäistä. Noh, ei vaadittu kuin muutama sähköposti ja seuraavaksi rupesimme sopimaan mahdollista ensimmäistä tapaamisaikaa. Oli suorastaan huimaa ajatella, miten helposti asia järjestyi ja en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä me vihdoinkin löytäisimme Veetin kanssa kohta puoleen yhteisen sävelen. Tällä viikolla emme tosin voisi vielä aloittaa, menisin nimittäin Suomeen loppuviikosta, mutta seuraavalla sitten! Odotan innoissani, mitä tapaamisestamme tulee.

Tiistaiaamun botaniikan luento piristyi huomattavasti, kun nettiin ilmestyi jotain pitkään odottaamani, jonka tulemisen olin melkein kerennyt jo unohtaa. Nightwish on työstänyt uutta levyä levytystauolla kaksi vuotta, edellisenkin levyn ilmestymisestä on neljä vuotta, joten uuden marraskuun lopussa ilmestyvän levyn, Imaginaerumin, ensimmäistä sinkkua on odotettu kuin kuuta nousevaa. Kun huomasin sitten, että Storytime oli vuotanut nettiin päivää liian aikaisin, en voinut mitään itselleni. Pistin napin korvaan ja annoin opettajan puheen hukkua musiikin alle. Ei sille vain mitään voinut, että aloin hymyillä tyhmänä ja kylmät väreet menivät pitkin käsivarsia. Voi vitsi! Aivan mahtavaa! Ensifiiliset olivat niin innostuneet, että hyvä kun en pyörinyt tuolilla saman tien. Taisi koulukavereilla olla hauskaa luennon jälkeen, kun hymyilin naantalin aurinkona ja selitin kädet heiluen. Musiikillista innostusta johonkin bändiin on vaikea selittää sellaisille, jotka eivät asiasta tiedä, mutta kohtalotoverit kyllä varmasti ymmärtävät nämä muutamat hehkutuksen täyteiset lauseet. Koska tuo sinkku lupaa niin hyvää! Voi mitä kaikkea sieltä vielä voikaan odottaa!

Loppupäivä meni musiikki-ilmiöstä toipumiseen. Iltapäivällä kipitin ympäri kaupunkia ostelemassa mahdollisia Suomen tuliaisia ja hoitamassa muutaman juoksevan asian ennen matkaa. Kämppikseni lähtisi niin ikään Suomeen viikonlopuksi, tosin jo päivän aiemmin kuin minä. Olisin siis yhden päivän aivan itsekseni koiran kanssa. Tietoisuus siitä, että viikonloppu alkaisi jo huomenna, tuntui todella hyvältä ja auttoi skarppaamaan nämä pari viikon ensimmäistä ja samalla pisintä päivää. Plus että ilmestyisihän Storytimesta ihan varsinainen sallittukin versio nettiin. Sitten sitä ainakin voisi kuunnella Youtubesta aivan niin monta kertaa kuin itse haluaa.

Keskiviikkona sitten alkoi viikonloppu. Hieman epätodelliseltahan se tuntui, mutta koulun jälkeen pääsin pakkailemaan kotiinlähtöä varten. Fiilikset Jyväskylään matkustamisesta olivat kuitenkin mukavan levolliset. Olin käynyt kotona viimeksi syyskuun alussa hakemassa koiran ja silloin päällimäiset tunnot olivat olleet hieman sekavat. Nyt olin ainoastaan iloinen ja onnellinen, että pääsisin näkemään kaikkia ihania ihmisiä kotipuolessa, viettämään muutaman päivän perheen ja hyvän ruuan parissa, tutuissa maisemissa. Veeti lähtisi mukaani. Olin hankkinut koiralle edellisenä perjantaina matolääkkeet ekinokokkoosia vastaan eläinklinikalta ja varannut kaikki paperit valmiiksi. Paluumatka Tarttoonkin oli järjestetty, menisin toisen suomalaisen opiskelijan autossa. Illalla viimeistelin vielä matkaa tekemällä parin viikon päähän tuleville pikkujouluille lahjaa.

Torstaina heräsin ajoissa, söin, kytkin sähköt pois päältä kämpästä, käytin koiran ulkona ja puolen päivän aikoihin lähdin bussijaamaa kohti ison laukun ja koiran kanssa. Veeti oli aivan innoissaan matkustamisesta, kuten arvata saattaa, ja pyöri kuin hyrrä. Onneksi matkustaminen Tallinnaan sujui kuitenkin paljon paremmin kuin viimeksi koiran rauhoittuessa bussin lattialle nukkumaan ja minun jutellessa luokkakavereideni kanssa, jotka niin ikään olivat lähteneet käymään kotonaan. Matka meni hyvin eikä onneksi tuntunut ihan niin puuduttavalta, kuin mahdollista. Tallinnassa sitten saimmekin ihan uuden kokemuksen, kun suomalaisvirolainen luokkakaverimme neuvoi meidät käyttämään paikallista ratikkaa. Noh, pääsimme lopulta Lindalinen terminaaliin väsyneinä, mutta tyytyväisinä ja onneksi hyvissä ajoin. Laivamatka alkoi illan hämärtyessä ja meni omalla kohdallani jo rutiinilla. Koirakin alun säheltämisen jälkeen muisti taas, mistä on kyse.

Helsingin päädyssä minua odotti mummini, joka oli luvannut minulle pienen hengähdystauon mummilassa ennen jatkamista Jyväskylään junalla. Käväistyäni nopeasti hakemassa Helsingin päärautatieasemalta VRn opiskelijakortin pääsin hetkeksi istumaan ruokapöytään ja syömään vatsani täyteen. Suomeen tulo tuntui Helsingin satamaan astuessa täysin epätodelliselta ja kun tajusin kelanneeni, miten esittäisin opiskelijakorttiin liittyvät asiani viroksi virkailijalle, oli pakko melkein revetä nauramaan. Melko tiukkaan on jo parissa kuukaudessa tarttunut se, ettei virastoissa voi asioida suomeksi! Onneksi kaikkki meni hienoisesta kiireestä huolimatta loistavasti ja lopulta pääsin hieman väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä aloittamaan matkan viimeistä etappia junalla. Illan piristi Draco Malfoyn näköinen nuori konduktööri, jota oli pakko tuijottaa hetki pidempään. Onneksi luokkakaverini tuli myös Jyväskylään ja vieläpä samalla junalla, joten matkustus sujui edes hieman mielenkiintoisemmin. Myös Veetistä sain olla ylpeä, olihan koira rauhallisesti ja kesti yli kymmenen tunnin matkan lopulta kuin mies. Kun vihdoinkin puolen yön aikoihin pääsin kotiin, sänkyyn ja nukkumaan, tunsin enemmän kuin ansainneeni levon.

Heti seuraavana päivänä pitkään nukutun aamun jälkeen kävin läpi kirpputoria äidin kanssa (löysin kolme leffaa!), söin hyvää ruokaa, opetin tekemään küüslauguleipiä ja kävin kahvilla sekä mummolassa. Näin pitkästä aikaa serkkuani, joka halusi tietää kaiken opinnoistani ja juttua riitti niin paljon, että lopulta olisin tarvinnut muutaman tunnin enemmän saadakseni kaiken sanottua. Lauantaina sain uudet hiukset, kun veljeni tyttöystävä värjäsi ja raidoitti tukkani pitkästä aikaa taas punaiseksi ja saunomisen, hyvän ruoan ja ihanan seuran lisäksi kävin tutustumassa myös musiikillisiin elämyksiin, kun veljeni bändillä oli keikka. Mahtavaa oli kyllä, kertakaikkiaan! Kotiin oli ihana tulla ja viikonloppu latasi loistavasti akkuja. Lisäksi olin iloinen, että pääsin käymään nimenomaan isänpäivänä, olihan minulla ostettuna lahjakin, jonka pääsin suomituliaisten ohella antamaan.

Sunnuntaina sitten nokka jälleen kohti Tarttoa, tai oikeastaan ensin Mikkeliä, josta kyytini lähtisi. Isä ja äiti ajoivat minut Mikkeliin, kävimme kahvilla ja sen jälkeen hyppäsin toisen suomalaisen henkilöautoon ja matka kohti Tarttoa alkoi jälleen. Veeti matkusti auton takakontissa, omat tavarani takapenkillä ja huomasin olevani enemmän kuin kiitollinen samasta kuljetuksesta perille asti. Sen verran oli tarttunut tavaraa mukaan Suomesta, mm. muutama juhlamekko tulevia tilaisuuksia varten. Vaikka marraskuun pimeys oli syvempää kuin mikä ja matka Mikkelistä Helsinkiin tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, pääsimme lopulta Helsinkiin asti. Sieltä sitten vain laivaan, koira autoon autokannelle ja kaksi ja puoli tuntia odottelua laivassa. Onneksi ruoka oli sentään hyvää, vaikkakin kallista. Kun sitten pääsimme vihdoinkin ulos laivasta auton kanssa, suuntasimme jälleen tien päälle. Matkan ensimmäinen etappi oli heti Tallinnan ulkopuolella bensa-asemalla. Tosin pienesti meinasi käydä ohrainen, kun kuskini ajatuksissaan aloitti diesel-auton tankkaamisen bensalla. Hetken panikointi, muutama kauhistunut ajatus auton hyytymisestä täysin siihen paikkaan ja soitto asiasta enemmän tietävälle johtivat lopulta siihen, että koko lopputankki täytettiin äärimmilleen dieselillä ja matka jatkui. Ei olisi toiminut, jos kyseessä olisi ollut bensa-autoon tankattua dieseliä! Onneksi pääsimme kuitenkin yöllä vihdoinkin Tarttoon ja kaaduin omaan sänkyyni päällimmäisenä ajatuksena, että seuraavana aamuna tuskin menen kahdeksaksi kouluun.

Maanantaiaamu alkoi myöhään menneestä yöstä huolimatta hyvänä ja lähdin kämppiksen kanssa kouluun anatomian tunnille. Siellä päivä vain parani, sain nimittäin pään luiden tentin läpi! Aivan huippua, olin pelännyt päinvastaista! Päivä ja viikko alkoivat siis hyvin ja paranivat entisestään illalla, kun sain tietää, että näkisin huomenna ensimmäistä kertaa koirakouluttajan kanssa. Seuraavana päivänä tapaaminen sitten oli ja ensimmäisen kaksituntisen me vain keskustelimme. Pystyin yllättävän vapaasti ja helposti kertoilemaan Veetin erilaisista ongelmista, pienemmistä ja suuremmista, ja tuloksena oli uuden tapaamisajan sopiminen torstaille sekä minulle naksuttimen käytön harjoittelua kotiläksyksi. Innolla odotan, mitä kaikkea teemme torstaina!

Keskiviikkona saimme vihdoinkin fysiikan labrat tehtyä ja näin luvan ottaa osaa eksamille joulukuussa. Myöskin kokeen rakenteesta ja kysymyksistä tuli tietoa. Kun opettajakin vielä kehui meitä ("Olede tubli!"), illalla oli aika ostaa palkinnoksi hyvästä työstä kunnolla herkkuja kaupasta. Valitsimme kämppiksen kanssa leffaksi Gladiaattorin, jonka olin juuri muutama päivä aiemmin bongannut kirpputorilta ja uppoduimme muinaisen Rooman maailmaan. Elokuva herkisti ensikertalaisen totaalisesti itkun partaalle.

Torstaina aamupäivällä oli ensimmäinen varsinainen tunti naksuttelua ja koira tuntui yllättävän nopeasti ymmärtävän yskän. Itse en vielä täysin sinut ollut naksuttamisen käytössä, mutta Veetiin juttu tuntui purevan, joten olen luottavainen. Seuraavat oppituntimme tulevat sijoittumaan tosin vasta kahden viikon päähän, mutta olen innoissani tekemässä kotitehtäviä. Saa nähdä, mitä yhteisestä harjoittelustamme seuraa. Lisäksi olen jo nyt oppinut asioita, joita en vielä toistaiseksi ole tullut edes ajatelleesksi ja sekin on enemmän kuin suuri plussa. Ehkä juuri parin hyvin menneen koulutuskerran ja treenien takia intouduin perjantaina ilmoittamaan Veetin SUOLETin epävirallisiin pikkujouluagilitykisoihin. Emme radalla varmaankaan pysy, mutta ainahan sitä kokemuksia voi hankkia siltikin. Ainakin muutaman hyvin menneen treenikerran ja naksulenkkien jäljiltä mieli on ihanan levollinen koiran suhteen ensimmäistä kertaa ehkä koko syksynä. Alan vihdoinkin olla sinut itseni, kouluttamisen ja ennen kaikkea tuon koiran kanssa. Tiedän, mitä voin siltä vaatia ja minkä kanssa pitää vielä treenata. Ihana mielenrauha. Pitää enää vaan keskustella isän kanssa vielä uudelleen leikkauttamisesta, jahka tuota koulutusta on edetty kunnolla pidemmälle ja katsottu tulokset.

Yksi iloinen yllätys oli myös, että Lõunakeskukseen aukesi Jysk. Kaupan avajaistarjoukset tulivat enemmän kuin tarpeeseen ja ostin sekä jouluvalot, ilmoitustaulun että muutamia muitakin hyödyllisyyksiä pienellä rahalla. Nyt joulukoristeiden tultua kauppoihin olen todella alkanut pikkuhiljaa haikailla jouluisempaa tunnelmaa ja lunta. Toivottavasti sitä myös saadaan, jos ei tänne niin ainakin Suomeen ennen 17. joulukuuta. Silloin nimittäin alkaa joululoma. Ainakin toivottavasti.

Toinen loppuviikon ilonaihe oli, että kauan odottamani DVD-paketti saapui vihdoin lahden tälle puolen! Sonata Arctican Live in Finldand-keikkataltiointi ilmeistyi Suomessa jo viikko sitten keskiviikkona, mutta tilattuani paketin ennakkoon Suomesta tänne olin vakaasti päättänyt odottaa myös. Tosin samana päivänä, kun sain saapumisilmoituksen olin juuri kerennyt aiemmin puhua kavereille, että ellei kyseistä lähetystä kohta ala kuulua, soitan Suomeen ja tivaan vastausta, missä maksaa. No, onneksi paketti tuli ja sain vielä kuulla, ettei minun tarvitse edellisen paketin tapaan noutaa sitä kaukaa pääpostista, vaan voin sähköposti-ilmoituksella tilata sen keskustaan. Mahtavaa! Niinpä kävin perjantaina ensin ahkerana heti aamusta opiskelemassa liigesiä tulevaan välikokeeseen, jonka jälkeen sitten noudin postista dvdni asiaan kuuluvan jännityksen kera. Vielä en ole kyseistä otosta kerinnyt katsomaan, toivottavasti aikaa löytyy jossain välissä.

Lauantaina olimme sopineet luokkakaverini kanssa koiratreffit Toomemäelle. Hänen koiranpentunsa tarvitsee sosialisointia ja Veeti puolestaan harjoittelua myös muiden koirien läsnäollessa, joten suuntasimme yhdessä kävelylle. Oli jotenkin todella mielenkiintoista katsoa koiran käytöstä, kun se ei päässyt selvyyteen pennusta ja sen omituisesta "hajuttomuudesta" verrattuna aikuisiin koiriin. Lopulta löysimme aivan Toomemäen kupeesta ison montun, jonka pohjalle veimme koirat ja päästimme irti. Veetihän tyhmänä melkein jyräsi pennun yli heti kättelyssä, koetti dominoida ja sai minut ärtymään. Rupesin taas vakavissani ajattelemaan, josko leikkauttaisin herralta pallit pois, varsinkin kun paikalle tuli vielä toinen uroskoira, täysikasvuinen, jota herrani sitten koko ajan yritti alistaa. Hieman meinasi emäntää kyllä hävettää. Kun vielä paluumatkasta ei pentuseuralaisen takia tahtonut tulla mitään, olin jo valmis luovuttamaan hetken. Pakotin itseni kuitenkin takaisin ruotuun ja pysähdyimme istumaan, jotta voisin hakea kontaktia Veetiin. Pikkuhiljaa koiran kuumentuneisuuden taso laski ja sain sen taas kuuntelemaan itseäni ja vaikka lenkki olikin varsin tapahtumarikas puolitoistatuntinen, siitä jäi kuitenkin hyvä mieli.

Loppupäivä meni varsin kokonaisvaltaisen koomauksen parissa. Väsymys hellitti vasta illalla, kun päätimme tyttöporukan kanssa lähteä ekstempore elokuviin katsomaan uusinta Twighlightia. Ihan hyvähän tuo oli, tosin itse en ole koskaan suuremmin perustanut kyseisen ilmiön hehkutuksesta, enkä liioin myöskään henkilöistä. Onnistuneet sivuhahmot kuitenkin pelastavat onneksi jonkun verran. Nojaa, ehkä jätän tästä eteenpäinkin "Twaikut" tosifaneilla ja pitäydyn itse muussa.

Sunnuntaina oli sitten jännä paikka, kun lähdimme Veetin kanssa agilitykisoihin. Käytin tosin aamulla koiran ulkona aivan normaalisti, naksuttimen ja lihapullien kanssa ja haimme kontaktia tulevia koitoksia varten. Sitten lähdimme. Olin yllättävän rauhallinen ottaen huomioon, että olisimme menossa kisaamaan. Itse kuitenkin yritin ajatella nämäkin vain harjoituksena, tuskin me kuitenkaan voittaisimme mitään. Niinpä osasin olla tietynlaisessa mielentilassa, kun koira alkoi hyperventiloida parkkipaikalla ja sählätä. Ehkä rauhallisuuteni tarttui koiraankin, mene ja tiedä, mutta sain jopa jotain yksittäisiä huomautuksia siitä, miten Veeti osasi käyttäytyä radan reunalla väkijoukossa, vaikka koiria ja ihmisiä oli paljon. Siitä tuli jotenkin aivan loistavan iloinen mieli!

Itse ratahan näytti lopulta tältä. Kuvan otin niin ikään bloggaavan kollegani arkistoista, joten hänelle kiitokset! Ei mikään vaikea tapaus eikä helpoimmassa luokassa voi muuta odottaakaan. Omalla kohdallamme kuusi ensimmäistä estettä menivät varsin loistavasti, mutta kutosesteellä, eli putkella, koira pysähtyi yhtäkkiä kuin seinään ja kusi esteeseen. Sen jälkeen keskittyminen sitten karkasi aivan täysin, käskyt kaikuivat kuuroille korville ja karkureissu ympäri maneesia oli tosiasia. Merkkailtuaan vielä muutaman kerran ympäristöä sain Veetin lopulta takaisin haltuun ja ohjasin putkeen. Noh, kyllähän se putki meni, mutta sen jälkeen koira karkasi uudelleen. Eikun vain uudelleen haltuun ja hieman anteeksiantavasti maaliin. Ei sillä, saimmepahan kuitenkin kokonaisen randan tehtyä, vaikka ensin veikkasin toista! Joten kaiken kaikkiaan kisoista jäi hyvä mieli. Ehkä me vielä uudelleenkin uskallamme radalle. Mutta Veetin merkkailulle pitää kyllä tehdä jotain mahdollisimman pian.

Maanantaina eräs asia tuli tiensä päähän, kun vironkielen kurssi loppui vihdoinkin loppukokeeseen. Koska lukeminen ja valmistautuminen olivat kaiken kaikkiaankin menneet hieman harakoille, menin kokeeseen oikeastaan lähes täydellisen mistään välittämättä ja ajatuksenani vain päästä läpi. Noh, vaikka virheitä tulikin, läpäisin kirkkaasti ja olin samaan aikaan iloinen ja haikea, että jokin, jolla tämä koko juttu alkoi, on nyt ohi. Nüüd me peame räägima hästi eesti keelt! Või kuidas se oli? Käytännön kielitaitoa pääsin verestämään eilen illalla Püssirohukelderillä, kun menimme luokkakavereiden kanssa syömään, juomaan ja sosialisoimaan suomalaiset ja virolaiset keskenämme. Se oli yllättävän hauskaa varsinkin, kun alamme vihdoinkin saada aru myös virolaisten tulevien kollegoiden puheesta. Aivan loistavaa!

Tämän viikon koulutöitä ovat leimanneet englannin tehtävät ja anatomian luku viikon päästä maanantaina olevaan kokeeseen. Viikonlopuksi lähden Turkuun kavereiden luokse pikkujouluihin koiran jäädessä tänne, joten silloin opiskelut tuskin tulevat onnistumaan. Odotan reissua todella innoissani ja toivon koko sydämestäni, että matkustaminen menee hyvin perjantaina, kun lennän ekaa kertaa ikinä täysin itse. Toivottavasti huomenna saisi vielä jotain päähän ennen kuin se tyhjenee viikonlopuksi totaalisesti. Kokeista yksi on nyt suoritettu ja kuusi jäljellä. Eli putki avattu, mutta voiton puolella ei todellakaan olla vielä. Ei kun vain siis ahkerasti uusia haasteita päin, eteenpäin kuin mummo lumessa! Ei tässä ole enää kuin kolmisen viikkoa paahdettavaa ja pääsee kotiin.