Puolisentoista viikkoa on taas kerennyt vierähtään ihan varkain sitten edellisen päivityksen. Asiaakin on kyllä sen myötä taas kerrottavana melkoisesti. En voi kuin ihmetellä, kuinka lokakuu alkaa kääntyä marraskuuksi tämän myötä, vastahan minä muutin tänne! Ja silti olen asunut Tartossa jo kaksi ja puoli kuukautta, hui! Ennen kuin huomaankaan, marraskuu vilahtaa ohi ja on aika alkaa suunnitella joululomaa Suomessa. Pelottava ajatus. Ei joulussa itsessään mitään vikaa, mutta sen jälkeen ovat tulossa myös suuret eksamit, eli päätentit, joissa testataan käytännössä kaikkea syksyllä oppimaamme. Onneksi nyt ainakin näyttää siltä, että tammikuun kaksi ensimmäistä viikkoa ovat lomaa, jos kursuse vanemin, eli luokkamme puolestapuhujan laatima alustava aikataulu tentteihin pitää.

Koiratreeneissä on puolestaan tullut hieman alamäkeä. Tiedä sitten onko se tänne muuttamisen, vai minkä syytä, mutta Veeti on kadottanut korvansa ja keskittymiskykynsä totaalisesti, tai ainakin löytänyt niistä off-nappulan. Kaikki energia ja aika menevät muiden koirien perään haikailemiseen eikä herralta löydy kykyä kuunnella minua. Aina vain ne naiset mielessä. Okei, ymmärränhän minä, että uroskoiralla on uroksen tarpeet, mutta ei sitä tarvitsisi joka hetki narttujen perään kieli pitkällä kuolata! Varsinkin, kun emäntä olisi se tärkein siellä agiradalla ja tokotreeneissä. Kun kaikki aika menee puhtaasti vain sekoamiseen, ei siitä treenaamisesta tule mitään ja itselläkin meinaa jatkuvasti olla asian takia pinna kireällä. Syitä tähän pahentuneeseen käytökseen on hieman vaikeampi sitten arvioida. Osittain kyse voi olla siitä, että koira testaa minua. Olemmehan ensimmäisen kerran ainoat "laumanjäsenet" tässä pienessä yhteisössämme, ellei kämppistäni lasketa. Myös hormonit ovat käyneet mielessä ja muutamakin tuttava on kehottanut pohtimaan vakavasti, kannattaisiko Veeti leikata. Ensialkuun olin hieman epäilevä ajatuksen kanssa. Olen kuullut, että leikkaaminen voi muuttaa uroskoiran luonnetta pahimmassa tapauksessa jopa liikaa, enkä kuitenkaan haluaisi koirastani tohvelieläintä. Kuitenkin, perehdyttyäni asiaan uudelleen ja keskusteltuani ihmisten kanssa aloin vaihtaa kantaani. Loppupeleissä kun kuitenkin olisi mukavaa, jos pystyisimme jotain harrastamaan. Joten nyt näyttää siltä, että keskustelen Suomeen ihan vakavissani siitä, että tekisin koirastani eunukin. Yksin en leikkauspäätöstä kuitenkaan voi tehdä, sillä koira ei kokonaan minun ole.

Maanantaina oli paljon pelätty anatomian toinen välikoe ja hämmennyksekseni se meni yllättävän kivuttomasti! Oli jotenkin huiman iloinen tunne huomata kykenevänsä vastaamaan viroksi paljon kivuttomammin kuin ensimmäisellä kerralla ja lähdin tentistä yllättävän luottavaisena. En edes katsonut sanakirjaa kertaakaan tentin aikana (suomalaiset saavat käyttää sanakirjoja kokeissa tasapuolisuuden nimissä) ja vaikka kirjoitinkin varsin alkeellista ja töksähtelevää kieltä, sain kuitenkin omasta mielestäni sanottua kaiken ymmärrettävästi. Se oli tosi hienoa! Opiskelutaktiikan muuttaminen, eli muistiinpanojen kopiointi kirjasta paperille suoraan viroksi tuotti ilmeisesti ihan hyvin tulosta. Kuvatunnistuskin meni suht hyvin eikä meillä tällä kertaa ollut suullista osiota. Se jos mikä oli varsinainen helpotus minulle, kun edellisen kokeen suullinen pitäisi uusia vielä. Tosin, katsotaan uudelleen sitten viikon päästä, kun saan tulokset...

Isäni tuli käymään ja oli muutaman päivän täällä. Hänen mukanaan tuli myös rakas korituolini, ainoa huonekalu, jonka jouduin jättämään Suomeen muuttokuormasta ja jota olen kaivannut täällä. Nyt minulla on kunnon löhöilytuoli! Vielä kun keksisi sille fiksun paikan, keskellä huoneeni lattiaa se ei ainakaan voi olla. Tosin kirjoitanpa tätäkin päivitystä juurikin kyseisessä tuolissa istuen, joten toistaiseksi se varmasti ajaa hyvin tehtävänsä keskellä lattiaa. Kävimme isän kanssa kiertämässä ympäri Tartoa, syömässä ravintoloissa sekä Lõunakeskuksen eläinkaupassa, joka teki jälleen vaikutuksen. Taidanpa viedä jokaisen Suomen vieraani sinne, on se sen verran minieläintarha... Uudeksi nähtävyyspaikaksi keksin koulumme luumuseoluokan, jossa on erilaisten eläinten kokonaisia luurankoja ja oli tosi kiva huomata, että se teki vaikutuksen! Mutta toisaalta, eipä sitä ihan joka päivä pääse näkemään kamelin, kirahvin, leijonan ja muiden harvinaisempien eläinten luurankoja, preparaateista puhumattakaan.

Olen myös löytänyt jälleen musikaalisen puoleni. Ei sitä kyllä voi arvata, mitä kaikkea sitä voi joutua tekemään näinkin kaukana synnyinsijoiltaan. Minut nimittäin pyydettiin mukaan soittamaan Fraternitas Fennican, eli Tarton suomalaisten ylioppilaiden osakunnan vuosijuhliin 29.10. Olipa hyvä, että ylipäänsä raahasin soittokoneen Tarttoon asti! Olenhan minä toki soittanut viulua aktiivisesti konservatoriolla 12 vuotta, mutta silti hieman meinasi kauhu iskeä liki kolmen vuoden soittamattoman kauden jälkeen, kun ensimmäisen kerran pidimme yhteissoittoharjoitukset kolmen muun kanssa. Meillä on kokoonpanossa laulaja, toinen viulisti minun lisäkseni ja piano. Ja vaikka alku olikin kankeaa ja soitin-parkani kamalassa vireessä, niin kyllä se taito yllättävän nopeasti alkoi palautua. Nyt meillä on ollut jo kolmet treenit ja neljännet tulossa huomenna. Tosin aloittelu meni asianmukaisten kielten katkomisien kera, sillä eihän se virittäminenkään heti suju tauon jälkeen.

Osakuntatoiminta myös näyttäytyi minulle ensimmäisen kerran konkreettisesti, kun menin Fennican saunailtaan. Saunominen pitkän tauon jälkeen oli enemmän kuin ihanaa ja lisäksi oli mukava nähdä vanhempia opiskelijoita, sekä heitä, joilla ei ole mitään tekemistä SUOLETin tai eläinlääkiksen kanssa. Fennica kun on kaikille suomalaisille ylioppilaille avoin, niin jäsenistä löytyy niin kielten lukijoita, humanisteja kuin luonnontieteilijöitäkin. Verkostoituminen on enemmän kuin suotavaa, jos täällä aikoo sen kuusi vuotta viettää, joten ajattelin liittyä. Osakuntatoiminta itsessään on melko tuntematonta Suomessa, joten Fennican sivuilta lukemalla pääsee ehkä paremmin selville, mistä on kyse. En siis ala sitä suuremmin tässä avaamaan, etten puhu läpiä päähäni.

Suomalaisvieraat eivät suinkaan loppuneet isääni, sillä saman viikon loppupuolella myös kämppikseni vanhemmat tulivat käymään. He olivat todella mukavia ja yllätyin, kun kämppikseni äiti halusi viedä Veetin ulos kävelylle. En yleensä uskalla antaa Veetiä kamalasti vieraille talutettavaksi, koira kun on mitä on sähläämisensä kanssa, mutta nyt tein poikkeuksen ja yllätyin iloisesti. Koira oli kuulema ollut oikein edukseen lenkillä. Ei tosin ihme, kämppiksen kotona kun on myös noutajia. Tottunutta käsittelyä siis, turhaan huolestuin etukäteen!

Viime perjantaina oli sitten jännityksen paikka, kun menin uusimaan ensimmäistä anatomian välikoettani. Ensin oli suullisen uusinta ja sinänsä lohdutti huomata, että uusimassa oli varmaan kolmekymmentä ihmistä. Ei tarvinnut siis onneksi huolestua, että olisin ollut ainoa. Tosin jännitys oli kyllä jälleen melkoinen ja lopulta epäonnistuin taas, vieläpä todella helpossa paikassa. Raivostutti kyllä niin, että meinasi muutama kyynel tirahtaa, varsinkin, kun opettaja vielä nätisti innostui motivoimaan meitä lähinnä vain toteamalla, että puolet teistä ei sitten ilmeisesti läpäise tätä kurssia. Kyllä siinä meinasi hieman alkaa keittämään päässä, sekä itseä että opettajaa kohtaan. En edes tiennyt, milloin voisin kokeilla suullista uudelleen, tai saisiko sitä uusia ylipäänsä! Jos uusintoja ei enää olisi, niin eksamille ei olisi mahdollista päästä joulun jälkeen. Kun vielä kirjallisen uusinta oli heti perään, pienen hetken tuntui ansiokkaasti siltä, että tuskinpa minä ikinä saan tätä tenttiä läpi. Alun raivostuminen vaihtui kuitenkin pian lähes jatkuvaa ketutukseen, sillä emme päässeet aloittamaan kirjallista tenttiä aikataulussa ja stressi, jännitys ja epäonnistumisen aiheuttama mielipaha sekoittuivat pian inhottavaksi, kaiken voiman vieväksi tunteeksi. Kun sitten lopulta, puolitoista tuntia myöhässä, opettaja toi eteemme paperit, olin melkein valmis luovuttamaan. Kaikki ärtymys oli kasaantunut sen verran nätisti. Kasasin itseni kuitenkin ja viimekertaa vaikeammista kysymyksistä huolimatta rämmin paperin läpi. Kun sitten vein sen opettajalle, odotin lähes paikallani pyörien, kun hän tarkisti ja laski pisteet. Yritin itse laskea pisteitä myös ja jännitti niin hirveästi, että teki mieli karata. Mutta tunne oli aivan uskomaton, kun opettaja laski pisteet ja totesi, että olin saanut 6,2 pistettä. Kuusi pistettä kun oli hyväksytyn kokeen raja, minä siis pääsin läpi 0,2 pisteen turvin! Tuulettelin ilosta koko luokan edessä ja vannoin itselleni, että enää ikinä en kyllä vedä tentin läpäisyä noin täpärälle. Vaikeuksien kautta voittoon siis, kyllä se suullinenkin vielä menee!

Lauantai oli pyhitetty juhlamekon etsinnälle, jonka kunniaksi lähdin tutkimaan Kuperjanovilla sijaitsevaa kirpputorien luvattua katua. Olin edellisen illan soittoharjoituksissa saanut tietää, että Fennican juhlissa pitää olla juhlamekko päällä myös esiintyjillä ja näin saanut itselleni pukuongelman, kaikki juhlamekkoni kun ovat Suomessa, kengät samaten. Noh, eikun vain monoa toisen eteen ja kirpputoreja kiertämään. Kävelin sateessa ensimmäiselle löytämäni kirpputorille ja astelin sisään. Epäuskoinen tyrmistys, kun löysin heti ensimmäisen kaupan rekistä kivannäköisen, perussiistin ja vielä oikean kokoisen mustan juhlamekon, jossa oli halterneck-olkain ja pitkä helma. Hintakin oli vain 12 euroa. En tahtonut uskoa hyvää tuuriani todeksi, joten varasin mekon ja kävin vielä tarkastamassa muut kirpputorit, jos kyseiselle vaatekappaleelle löytyis jostain haastajaa. Eipä löytynyt. Sen sijaan tajusin asuvani melkein keskellä aivan loistavien vaatekauppojen katua. Ostin villaliivin ja ponchon mekon lisäksi ja lähdin hyvillä mielin jatkamaan reissuani kaupunkiin. Mekkoon piti nimittäin ostaa hartiahuivi ja vyö. Kangaskaupasta löytyi viininpunaista sifonkia ja samanväristä satiininauhaa, joten tuunaamisen ei pitäisi olla vaikea juttu. Kun vielä kengätkin ratkesivat kämppikseltä lainaksi, pukuongelma ratkaistu! Väga hea! Laitan sitten kuvaa tuloksesta tänne, jahka saan joskus aikaan.

Sunnuntaina oli työntäyteinen päivä, sillä SUOLET järjesti Match Shown. Olin koirattomana lupautunut avustamaan järjestelyissä ja niinpä sain olla läheltä seuraamassa, kuinka maneesi valmisteltiin tapahtumaa varten aamulla ja kuinka ihmisiä alkoi virrata sisään. Lopulta tapahtumassa oli osallisena kaiken kaikkiaa 110 koiraa, mikä on kuulema tuplasti viimevuoteen verrattuna. Aika hyvin! Itse sain olla hyödyksi, kun eräs opiskelija ylemmältä vuosikurssilta antoi käsiini järjestelmäkameran ja käski kuvailla. Kuvailin sitten luokkien voittajat ja yleisiä näkymiä. Oli yllättävän kivaa, vaikka en itseäni kovin hyvänä kuvaajana pidäkään, tai tiedä järkkäreiden hienouksista suuremmin. Toivottavasti myös tulos näyttää ihan hyvältä. Työntäyteisen näyttelypäivän ja sateessa poljetun pyörämatkan jälkeen en enää jaksaunt lähteä koiran kanssa treenailemaan, joten Veeti sai vapautuksen ja möllötin kotona loppupäivän. Illalla yritin myös mennä ajoissa nukkumaan, sillä seuraavana aamuna alkaisi navettapraksa, mikä tarkoittaisi heräämistä puoli kuusi. Ei houkutellut, mutta pakkohan se olisi ja vieläpä koko seuraavan viikon ajan, paitsi viikonloppuisin, jolloin praksa alkaa vasta yhdeksältä.

Seuraavan aamun aikainen herätys tuntui kyllä kaikkialla eikä tunnelmaa yhtään auttanut se tosiasia, että missään ei palanut aamun pimeydessä valoja, kun lähdin bussilla kohti koulua. Olin jo valmiiksi melkein myöhässä ja pelkäsin, että myöhästyisin, mutta onneksi aikataulu ei ollutkaan niin viimeisen päälle ja pääsimme työparini kanssa vasta joskus lähempänä puolta kahdeksaa aloittamaan työt. Viroa ja vähän suomea puhuva nainen neuvoi meitä ja tehtävälistallamme oli lehmän ja vasikan aitauksen siivoaminen, käytävien lakaisu ja sikojen ruokkiminen. Aloitimme lehmän ja vasikan aitausten siivoamisesta. Lehmä oli tiineenä ja siksi jo ennestään iso eläin näytti suorastaan valtavalta, joten ei mikään ihme että sitä piti aluksi hieman varoa. Pian otus osoittautui varsin kiltiksi nuollessaan vaatteita. Tosin häntä oli varsinainen piiska, jolta sain useammin kuin kerran pahaa-aavistamattomana turpaani. Mutta siivoaminen oli varsin nopeasti kuitenkin ohi. Nähtävyytenä navetassamme on vasikka, jolla on sydän kirjaimellisesti kurkussa. Se on siis syntynyt pumppu väärässä paikassa ja sen voi nähdä ja kädellä kokeillessa tuntea sykkivän kaulanahan läpi. Se oli melkoisen jännää ja pakko myöntää, että olin innoissani, vaikka vasikka ei kovin hyvässä hapessa näyttänytkään olevan. Kuulema aikovat kokeilla leikata sitä. Saa nähdä, kuinka onnistuu.

Navetasta juoksimme suoraan botaniikan praksaan ja siemenkokeeseen, joka oli onneksi läpihuutojuttu. Onneksi, sillä en ollut ehtinyt lukea. Sieltä menimme sitten anatomian praksaan ja yllätyksekseni opettaja pyysi minua tässä ja nyt uusimaan perjantaina tyrimän suullisen kokeen. En kerennyt edes jännittää asiaa, mikä oli vissiin ihan hyvä, sillä menin, vastasin täysin oikein ja läpäisin vihdoinkin kolmannella kerralla suoritetusti kolmannen ja viimeisen osan. Kyllä siinä tuli sellainen voittajafiilis, ettei toista ja pakko oli tuulettaa luokkaan takaisin palatessa. Lisäksi opettaja oli hämmentävän leppoisalla tuulella ja kyseli vain iloisesti, mikä minulle viimeksi oli mennyt vikaan. Kaikista parasta oli kuitenkin, että suunta, jonka viimeksi olin muistanut väärin ensimmäisessä suullisessani, tuli nyt itsestään oikeana ja näinollen sain paikattua virheeni. Loppupäivä meni aikaisen herätyksen takia jonkun verran nuokahdellessa, mutta onneksi selvisin iltapäivänavetasta ja eestinkielen tunneista kotiin asti kunniallisesti. Suullisen läpäiseminen jaksoi lämmittää mieltä sen verran, että ostin itselleni palkinnoksi tiramisu-suklaata.

Tänään saimme tehdä navetassa töitä hartiavoimin, sillä aamun tehtävänä oli siivota sikala. Possuja on noin se 60 ja aitauksia 12, joten töitä riitti lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Aikainen herätys korvautui onneksi osittain kauniilla aamumaisemalla, sillä maa oli kuurassa ja melkoinen sumu leijui koulun peltojen yllä, kun aloimme töihin. Haju oli varsin muhkea ja tarttui vaatteisiin, selkä ja kädet kipeytyivät jatkuvasta lapioinnista ja fyysisen työn jäljet tuntuivat, mutta silti huomasin suurimmaksi osaksi suhtautuvani positiivisesti ja ottavani tämänkin uutena kokemuksena. Tosin joka päivä en kyllä tekisi työkseni tällaista.... Mutta tämän yhden viikon voin sitä tehdäkin. Aamupäivän luennoille menosta ei tosin tullut mitään ja iltapäivällä olin niin järkyttävän väsynyt, että päätäkin meinasi särkeä, joten tänä yönä taidan nukkua aika sikeästi. Saa nähdä pääsenkö huomenna ollenkaan ylös sängystä kipeytyneiden lihasten takia.

En edelleenkään lakkaa ihmettelemästä, miten nopeasti Tartto on alkanut tuntua kodilta. Kaupunki itsessään on ihana, ihmiset mukavia, kouluporukka hyvä ja tekemistä riittää. Kielikin alkaa luonnistua alkukankeuden jälkeen. Ei tässä ole suuremmin kerennyt edes Suomeen kaivata, mitä nyt on kavereita hirveä ikävä, kun ei voi erilaisiin miitinkeihin ja muihin ottaa osaa. Tosin marraskuun lopussa olisi tarkoitus matkustaa Suomeen pikkujouluihin koiran jäädessä kämppikselle vahdittavaksi. Silloin pääsenkin ekaa kertaa testaamaan Tallinna-Turku lentoreitin! Lisäksi pian pitäisi myös tulla eläinlääkäriliitolta vahvistus jäsenyyden hyväksymisestä ja lauantaina ovat Fennican 85-vuotisjuhlat. Elämä siis näyttää varsin nätisti hymyilevän, vaikka tentit stressaavatkin ja aikaiset aamuherätykset ovat syvältä. Nyt kun vielä saisi järjestymään ensi keväälle niin, että pääsisi katsomaan Nightwishia joko Suomen tai Euroopan kiertueelle, asiat olisivat erinomaisesti. Mutta ehkä ne keikkareissutkin järjestyvät tässä. Niistä ja muista musiikkijulkaisuista avautumisen jätän kuitenkin seuraavaan päivitykseen. Nyt pitää mennä ulkoiluttamaan vielä koira ja sitten ansaituille unille. Head õõd siis!