Niinpä niin. Se paljon puhuttu ja lupailtu päivitystahdin tiivistäminen viimekuukausien hitaamman jälkeen tuntuu sittenkin jäävän vain lupailun tasolle, ainakin tämän kevään aikana. Ei tietty ole mikään syy sanoa, että koulu on syönyt aikaani lähes kaikelta muulta luvattoman paljon, mutta niin se tosiasia vain menee. Töitä on ollut enemmän kuin laki sallisi eikä asiaa yhtään helpota, että koulu näyttää tappaneen myös suurimman osan luovan kirjoittamisen haluista, tai vähintään vaivuttaneen ne talvihorrokseen kesään saakka. Onneksi sentään koiran kanssa touhuilut ja kauniin keväinen, jopa lämmin sää piristävät silloin, kun päätä nakertaa ja vielä olisi useampi kymmenen sivua luettavana seuraavan päivän tenttiin. Niin on meinaan käynyt tässä lähiaikoina useampaan kertaan.

Veeti on vihdoinkin, noin viiden tai kuuden viikon jälkeen, toipunut leikkauksestaan täysin ja viilettää taas menemään täysipainoisena säheltäjänä. Alku toipumisessa ei kuitenkaan ollut läheskään näin ruusuinen, sillä ensimmäisen kahden viikon aikana herra paitsi joutui pitämään kauluria, sietämään melkein tennispallon kokoista turvonnutta ihopussia jalkojensa välissä ja syömään antibiootteja, myös onnistui kehittämään itselleen (ja emännälleen!) yhden huolen aiheen lisää. Alla kuva kyseisestä tapauksesta, älä katso, jos olet herkempää sorttia.

Jep, eli kuten kuvakin kertoo, turvotuksen ja mustelmien (jotka olivat aivan luonnollisia leikkauksen jäljiltä, vaikka hurjalta näyttävätkin) lisäksi kivespussin iho meni myös rikki isolta alueelta superkylmän sään ja turvotuksen aiheuttaman haurastumisen yhdistelmänä. Tämä jos mikä aiheutti minulle lisää huolta, sillä haava oli monin verroin kipeä, teki koiran rauhattomaksi ja sai sen myös useamman kerran repimään auki petinään toimivan säkkituolin, mitä se ei ole yleensä koskaan tehnyt. Kun tähän vielä lisättiin se, että heräilin öisin jatkuvasti Veetin könyämisiin ympäri asuntoa, viikon jälkeen menin näyttämään kyseistä haavaa uudelleen eläinklinikalle. Eläinlääkäri ei, ihme kyllä, antanut minulle enää lisää kipulääkkeitä mukaan, ainoastaan kaksi rasvaputelia ja käski hoitaa haavaa niillä niin että se kuivaisi mahdollisesti kokoon ja kehittäisi ruven. Ehkä en sitten tehnyt tarpeeksi selväksi, että haava oikeasti vaivaa koiraa ja on kipeä, mene ja tiedä, mutta jokatapauksessa vain pari päivää käynnin jälkeen mittani tuli lopullisesti täyteen. Avauduttuani Facebookiin siitä, miten kohta kilahtaa sekä emännällä että koiralla pää, kuinka en saa nukuttua tai keskityttyä kouluun ja kuinka säkkituoli lähtee roskiin än yy tee nyt, sain kokea itseäni hämmentävää avuliaisuutta: Joukko luokkakavereita otti oitis puheeksi, mitä kannattaa tehdä, miten toimia ja mitä lääkkeitä antaa. Yksi tarjosi minulle lainaksi itseltään muutaman tabletin Rimadyliä, ilmeisesti melko tavanomaista koirien särkylääkettä ja pienen mietinnän jälkeen suostuin. Samana iltana myös kirjoitin sähköpostilla eläinklinikalle, että tarvitsen koiralle kipulääkkeet sekä oman, että koiran mielenterveyden kannalta.

Herra ja tihutyönsä. Ei paljoa aamulla naurattanu herätä ja kohdata tuollainen näky kun astuu ovesta ulos

Onnea tai ei, samana yönä Veetin tila lähtikin sitten kohentumaan. Oliko syynä sitten kenties se, että koira sai vihdoin hetkeksi ajatukset pois haavasta särkylääkkeiden avulla, vai jossain muussa, mutta seuraavana aamuna olin todella iloinen huomatessani, että haavan päälle oli yössä kehittynyt kunnon rupi. Huojennus, joka paranemista seurasi oli aivan mahtava tunne ja minäkin uskalsin vihdoin ruveta taas nukkumaan öitäni, kun ei enää tarvinnut kuulostella jatkuvasti kumuavaa koiraa. Kauluri tosin säilyi päässä vielä melkein viikon ja siitä Veeti itse jaksoi protestoida säännöllisesti aina siihen saakka, kun sen vihdoinkin otin pois.

Koulu on pyörähtänyt nyt viimeistään käytiin ihan "kunnolla". Tällä hetkellä kokeita, isompia ja pienempiä, on viikossa vähintään kaksi, jossain välissä jopa kolme. Edellisessä päivitykessä kerroinkin jo siitä, että aineet toisaalta liittyvät nyt entistä enemmän alaan ja ovat sitä kautta mielenkiintoisempia, mutta se ei kyllä yhtään vähennä työmäärää! Laskin, että kokeiden määräksi tänä keväänä tulee yli kaksikymmentä. Tähän mennessä olen kerennyt jo tekemään kaksi eriloomakasvatuksen välieksamia (lintu- ja lehmäkasvatus), genetiikan välikokeen, eläintieteen kontrollityön ja kolme histologian välikoetta. Ja kaikki olen saanut läpi! Se jos mikä on aivan mahtavaa, kun esimerkiksi lintukasvatuksen eksami oli melko mielenkiintoinen kokemus ulkoa muistettavine numeroineen ja omituisen epäoleellisine lintulajeineen. Arvosanat ovat suurimmaksi osaksi olleet myös ihan kelvollisia omille tavoitteilleni. Mutta edelleen paras asia on, että mitään ei ole tarvinnut uusia, vaikka useampaan kuin yhteen kokeeseen on tullut luettua vielä edellisenä iltana stressi päässä takoen ja vannoen, että "ei enää ikinä viimeisenä iltana". Noh, ei kannata tehdä sellaista lupausta, minä en ainakaan vielä ole sitä kyennyt pitämään.

Meidän anatomianryhmä työn touhussa. Kuvan otti opettaja. Etualalla kissan raato sekä kissan ja hevosen jalkaa.

Anatomian opiskelu on mennyt kertaheitolla paljon mielenkiintoisemmaksi nyt, kun kyseessä on oikeasti konkreettista harjoittelua. Raatojen huono puoli tosin on, että ne menevät pilalle aikanaan ja siksi jo pari viikkoa preparoimisen aloittamisen jälkeen haju alkaa olla varsin mielenkiintoinen, vaikka siihen itse olenkin jo kutakuinkin tottunut. Kyllä sitä silti tuli ostettua klinikan apteekista yksi suusuoja, tai mask, kuten virolaiset sanovat. Ihan vain varmuuden vuoksi. Itse preparointi on ollut todella mielenkiintoista ja jopa yllättävän kivaa. Tähän mennessä olen saanut lihaskokeista vastattua kaksi kolmesta. Kuivapreparaateista vastasin jalat eli jäsemet jo useampi viikko sitten ja viime maanantaina sain myös vihdoin vastattua märät lihakset, eli itse preparoimistamme eläimistä vastattavat lihakset. Siinä missä kuivapreparaateissa pitää tietää paitsi lihaksen nimi, myös sen tehtävä ja kiinnityskohdat, märkäpreparaateissa riittävät pelkät nimet. Se tosin ei tarkoita, että kyseessä olisi mitenkään helpompi tapaus, kuivapreparaatit kun ovat pelkästään lehmästä ja hevosesta, kun märissä pitää osata myös koira ja kissa. Ja vaikka luulisi, että suulliseen vastaamiseen alkaisi hiljalleen tottua, jokainen anatomian hyväksytty välikoe tuntuu pieneltä lottovoitolta. Maanantainakin olin alkuun niin hermona että sotkin kaksi aivan yksinkertaista lihasta keskenään. Onneksi opettaja vain totesi että mieti vielä ja tajusin korjata ajoissa. Samoin musculus pronator teres eli ümarsissepööraja haki nimeään vaikka kuinka kauan. Ei ole mikään helpoin asia tunnistaa aidoista lihaksista jotain, joka näyttää kirjan kuvassa aivan erilaiselta! Mutta nyt, kun lihaksista on vastaamatta enää yksi (kuivapreparaatit kehon lihaksista) ja olemme jo menossa ensi viikolla uuteen asiaan (kehon alueisiin) fiilis on tosi hyvä tämän aineen suhteen. Kyllä se siitä!

Jatkuvan koulun niskaan hengittämisen vastapainoksi on onneksi ollut myös jotain huvia. Ystävänpäivän aikaan meillä oli TASLOn ja SUOLETin järjestämät yhteiset ystävänpäiväsitsit. Ne olivat oikein mukava tapahtuma, ja SUOLETin ja TASLOn suhdekin oikein "virallistettiin" jatkoa varten. Itse en aivan päässyt selvyyteen, mitä se tarkoittaa, mutta uusiin ihmisiin tutustuminen oli mukavaa vaihtelua! Sitsien ruoka oli erinomaista ja ainakin itse söin enemmän kuin laki sallisi. Kiitokset siis aivan mahtaville kokeille! Ainoa ihmetyksen aihe oli, että lähes 90% juomalauluista tuntui olevan ruotsiksi.

Minä poseeraan. Huomatkaa kerrankin oikeasti panostetut hiukset!

Sitsien lisäksi sosiaalista elämää ovat pitäneet yllä Fennican saunaillat. Pian on tulossa olutpöytäkin ja olen menossa. Seuraavassa päivityksessä kerron siitä varmaan sitten enemmän. Myös yhteiset tempaukset koulukavereiden kanssa ovat pitäneet yllä pientä mahdollisuutta rentoutumiseen. Kävimme mm. laskemassa porukalla myöhästyneet laskiaismäet (muodikkaasti muovipussit laskuvälineinä!) muutama viikko takaperin ja sen jälkeen söimme ansaitusti itsetehdyt laskiaispullat. Myös kokeisiin lukuun on yhdistetty mm. lettujen paistoa ja vaahtokarkkeja, sosialisointi on kivaa!

Myös koiralenkit luokkakaverini ja tämän koiran Chicon kanssa ovat tulleet jonkinlaiseksi tavaksi. Olemme jo kaksi kertaa käyttäneet poikia riehumassa Toomemäellä ja molemmilla kerroilla olen alkanut huomaamaan Veetissä täysin uusia piirteitä! Luoksetulo onnistuu nyt myös kesken leikin, selkäänhyppiminen kadonnut lähes kokonaan ja leikkiminen muuttunut oikeasti, rehellisesti pelkäksi riehumiseksi lisääntymishalujen sijaan. Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että tuosta leikkauttamisesta seurannut vaiva muuttuu iloksi. Agilityn alkeiskurssilla koiralta tuntuivat vihdoinkin löytyvän korvat päästä ja ahneus ruokaa kohtaan on nostanut päätään aivan uudella tavalla. Pitää olla tarkkana, ettei rupea herra lihomaan! Lisäksi myös koiran uni on syventynyt ja korvien sekä varpaiden jatkuva ärsytystila kadonnut. Jännä, miten moneen asiaan hormonitason alennus vaikuttaa. Ennen kaikkea siitä olen iloinen, että viimesunnuntaina, kurssin viimeisellä kerralla, teimme ensimmäistä kertaa ikinä rataa niin, että Veeti oli irti eikä kertaakaan lähtenyt lapasesta! Niin monta vuotta kun olen koettanut kyseiseen tulokseen pyrkiä, en edes tajunnut koko asian mahtavuutta kuin vasta jälkeenpäin, niin järkyttynyt olin! Naksutin on myös ollut järkyttävän suureksi avuksi. Koira on niin fiksautunut siihen, että hakee minua äänen kuultuaan myös kesken radan. Asia, joka ei olisi ikinä onnistunut aiemmin.

Veeti ja Chico vauhdissa Toomemäellä.

Mielenkiintoista oli myös, kun 24.2. juhlittiin Eesti Vabariigi Aastapäevaa, eli Viron itsenäisyyspäivää. Oli todella jännää, että ei oikeasti voinut mennä yhtään mihinkään, kun jokapaikassa olivat kaupat kiinni. Täällä on yleensä juurikin päinvastoin, joten kyseessä on melko harvinainen ilmiö. Samoin oli mielenkiintoista katsoa, kuinka juhlallisin menoin virolaiset muistavat itsenäisyyttään. Tottakaihan kyseessä on virolaisille sydämen asia, eihän maa ole ollut kuin vasta noin 20 vuotta itsenäinen, mutta silti oli todella mielenkiintoista katsoa, kuinka tärkeänä täkäläiset pitävät kyseistä asiaa. Liput liehuvat saloissa ja kadunvarsilla, ihmiset ovat joukolla liikenteessä. Itsenäisyyspäivän paraati osui tänä vuonna Tarttoon ja katsoimme kämppiksen kanssa tv:stä kuinka sotilaat ja panssariajoneuvot marssivat pitkin Kaubamajan viereistä isoa autotietä. Melko hienon näköistä! Siinä heräsi taas pohdinta siitä, miten paljon minä esimerkiksi pistän painoa sille, että olen koko ikäni saanut elää itsenäisessä maassa.

Yksi suuri ilonaihe muutaman viikon takaa oli omien vanhempieni vierailu Tartossa. He tulivat autolla ja toivat minulle jälleen hirveän kasan salmiakkia ja ruisnappeja. Lisäksi äitini toi minulle useamman kerän lankaa, isä auttoi vaihtamaan lamput ja ostamaan alumiinitikkaat meille kämpälle. Sain myös oman mikroni Jyväskylästä (kämpässä valmiiksi ollut mikro on alkanut reistailla) ja leivänpaahtimen. Kaiken kaikkiaan muutaman päivän vierailu oli tosi ihana. Kävimme kahviloissa, ravintolassa syömässä ja kaupoissa. Ehdoton kohokohta itselleni oli, että pääsimme syömään Tarton sushibaariin Tokyo sushi bar. Aivan järkyttävän hyvä ruoka, kannattaa ehdottomasti mennä, jos vähääkään kiinnostaa maistaa japanilaisia herkkuja! Osittain tuosta innostuneena, osittain päähänpistosta, ostin täksi viikonlopuksi sushitarvikkeet ja ajattelin, että lauantaina kokeilisin pitkästä aikaa pyöritellä rullia. Pitäähän sitä jotain arjen luksustakin olla tässä elämässä.

Kun vanhempani sitten lähtivät keskiviikkona, minä pakkasin oman laukkuni, jätin Veetin hoitoon kämppikselle ja lähdin heidän mukanaan Suomeen. Suuntani ei kuitenkaan ollut Jyväskylä, vaan yhden kotona nukutun yön jälkeen suuntasin nokan kohti Joensuuta. Syytä ei tarvinnut kovin kaukaa hakea: Nightwish. Ensimmäinen keikka kahteen ja puoleen vuoteen, Euroopan ja Suomen kiertueiden aloituskonsertti ja minun joululahjani. En ihme kyllä ollut kovin intoa täynnä aluksi, mutta samana aamuna hypätessäni junaan se hiljalleen alkoi selkiintyä. Minä olen menossa ensimmäiselle keikalleni sitten kesän. Voi jestas! Jännittynyt fiilis oli vallalla koko päivän, mutta yllättävän rennosti sain kuitenkin nukuttua sukulaisteni luona. Seuraavana päivänä oli sitten aika suunnata Joensuu Areenalle jonottamaan hieman yli puolen päivän. Onneksi seuraa löytyi ja uusien sekä vanhojen tuttavuuksien näkeminen oli tosi hauskaa. Se, että jonottaminen on melkein puoli hupia keikkapäivästä, pitää niin täysin paikkaansa, vaikka joku varmasti pitäisi seitsemän tunnin jonotusta vähintään hullun hommana. Pieni paniikki meinasi ovien avauksessa iskeä, kun ihmiset meinasivat takaa rynniä päälle, mutta kun olin selvinnyt turvatarkastuksesta keskelle eturiviä, tunne oli epätodellinen. Siis oikeasti. Minä pääsin eturiviin, Nightwish soittaa kohta ja  minä oikeasti näen heidät livenä! Ei hitto! Kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen!

Itse keikka olikin sitten jotain aivan mahtavaa. Uudet lavarekvisiitat olivat tosi hienot, toimivat loistavasti ja lisäksi settilistaan oli tehty ainakin yksi iso piristys vanhoihin biiseihin (Planet hell!). Oli siellä tosin myös ainakin yksi iso wtf, mutta ainahan näitä löytyy. Jokatapauksessa Imaginaerumin biisit toimivat tosi mahtavasti livenä. Ainoastaan Ghost Riveriä jäin kaipaamaan, toivottavasti kuulen sen sitten kesällä, kun menen jollekin festarikeikalle. Muuten settilista näytti kokonaisuudessaan tältä:

Taikatalvi

Storytime

Wish I had an Angel

Nemo (akustinen!)

Planet Hell

I want my tears back

Scaretale

Song of myself

The Crow, the Owl and the Dove

Amaranth

The Siren

Slow love slow

The Islander

Last of the wilds

Last ride of the day

The poet and the pendulum

Over the hills and far away

Finlandia

Sirenin nyt saisi edelleen mielestäni heivata setistä, mutta akustinen Nemo oli yllättävän toimiva! Ihan uusia ulottuvuuksia kyseiseen biisiin hitaamman version myötä. Last Ride oh the Day ja Song of myself kolahtivat kovaa livenä ja sen myötä aloin kuunnella niitä enemmän myös levyltä. OTHAFA oli vähän outo ja jotenkin hassua lopettaa siihen kyllä... Mutta eipäs innostuta liikaa kritisoimaan! Pääasia, että keikka oli loisto, tunnelma katossa ja kaikki meni nappiin. Ja ainiin, I want my tears back on niin tanssibiisi. Pakko rakastaa. Ja Scaretele livenä hyvin hieno. Siihen ikuisuuskysymykseen Aneten paremmuudesta Tarjaan nähden en ole koskaan ottanut kantaa, enkä ota nytkään, mutta se yhteishenki, mikä bändistä nyt tuntuu lavalle välittyvän, on aivan mahtava. Hieman kyllä pisti katkeroittamaan, sillä kuulin bändin viikkoa myöhemmin Jyväskylän keikalla soittaneen Ghost Riverin ja jättäneen sekä OTHAFA:n että Sirenin pois, mutta aina ei voi voittaa. Kesällä sitten! Kun vielä Sonataltakin on tulossa uusi levy ja sen myötä keikkaa kesällä, voi olla, että ne kesätyöt ansioineen tulevat enemmän kuin tarpeeseen.

Meidän keikkaporukka ja Nightwishin laulaja-basisti Marco Hietala

Suomesta palattuani koulu iski jälleen nätisti päin naamaa ja patisti töihin. Viimeiset viikot olen jälleen hyvin kiltisti viettänyt kirjojen ääressä ja vapaa-aikaa vailla. Onneksi huomenna kyseiseen trendiin tulee hetken katkos, kun SUOLET juhlii kymmenvuotissynttäreitään. Itse olen paitsi menossa illallisille, myös esiintymässä viuluni kanssa, joten ajoissa on oltava ja edustavana. Siksi tänään oli myös vuoro kampaajan ja hiustenvärjäyksen. Kun kävelin kampaajalta kotiin saatoin vain todeta, että kevät on tulossa sittenkin. Linnut laulavat, aurinko paistaa. Pitkästä aikaa ollaan lämpöasteissa plussalla eivätkä muutkaan kevään merkit enää kaukana ole. Toomemäen rinteetkin olivat aivan sulat. Aamuisin ei enää tarvitse lähteä pimeässä kouluun. Eli kyllä se kevät keikkuen tulevi, vaikka työmäärä lisääntyykin. Aurinko kuitenkin auttaa jaksamaan ja jos ei muuta, niin pianpa tuo kesälomakin kolkuttaa oven takana. Pitää vain jaksaa siihen asti ahertaa.

Seuraavaan kertaan siis taas, tällä kertaa odottavan aika ei toivottavasti ole aivan niin pitkä ja löydän jostain välin päivitellä ilman kuukauden taukoa!