Hellurei!

Ei, en ole unohtanut tätä blogia, mutta viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet ehkä hektisimmät täällä viettämästäni kohta kahdesta kuukaudesta. Syksy on vihdoinkin todella tullut loimuavine puineen ja jatkuvine säänvaihteluineen ja sen myötä tuntuu, että koulu on imaissut minut entistä enemmän mukaansa. Aikaa ylimääräiselle ei juuri ole, tai jos jon, se pitäisi käyttää anatomian, botaniikan tai muiden hienojen aineiden lukemiseen. Välikoetta on välikokeen perään noin joka viikko yksi ja uusintojakin edessä. Viimeisimmästä merkinnästäkin on helposti yli puolitoista viikkoa, joten kerrottavaa riittää!

Luiden opiskelu alkoi siis myös vapaa-ajalla ja luuluokassa oli meidän lisäksemme muutama muukin sekä torstaina että perjantaina. Ensimmäistä kertaa ihmisllä oli oikeasti vakavat ilmeet, ilmassa jonkinlainen tietoisuus siitä, että nyt alkaa olla tosi kyseessä. Ensimmäisen välikokeen tuleminen selkeästi muistutti, miksi olemme täällä ja mitä olemme tulleet tekemään. Itselleni jäi luiden käsissäpyörittelemisen jälkeen suurimman osan suhteen varma olo ja uskoisin, että ainakin luiden osien nimeämisen tulen selvittämään. Muusta en sitten osaakaan sanoa. Perjantai-iltana meillä oli vielä tyttöporukalla hieman rennompi lukuhetki, kun menimme pubiin tenttaamaan toisiamme ruuan kanssa.

Lauantaiaamuna pakkasin sitten kimpsut ja kampsut ja suuntasin Tarton bussiasemalle suunnatakseni Pärnuun. En ollut koskaan käynyt kyseisessä kaupungissa, enkä muutenkaan tunne Viroa oikeastaan Tallinnaa ja Tarttoa lukuunottamatta yhtään, joten mielenkiinnolla oletin, millainen reissukokemuksesta muodostuisi. Kun olin ostanut bussiasemalta lipun ja tehnyt hieman vastentahtoista tuttavuutta parin yli-innokkaan paikallisen spurgun kanssa, pääsin bussiin ja matka alkoi. Noin kahden ja puolen tunnin matkan aikana söin evääni, kulutin iPodin akkua ja vain katselin maisemia. Sen verran on kyllä sanottava, että toisin kuin Suomessa, Virossa maisemat eivät tarjoa matkailijalle kovin suurta vaihtelua. Täällä kun ei oikein ole niitä mäkiä. Voisi melkein sanoa, että koko Viro on yhtä Pohjanmaata. No onneksi sentään edes jonkinlaista vaihtelua oli havaittavissa ja bussi pysähtyi matkalla Viljandin kaupungissa, jossa voisi myös olla joskus kiva käydä. Ihan jo senkin takia, että oppisi tuntemaan tätä uutta melkein-kotimaataan.

Lähellä Pärnua eteen tuli kuitenkin odottamaton ongelma. Olin laittanut aiemmin päivällä puhelimen kiinni säästääkseni akkua, mutta yllätys olikin melkoinen, kun liittymä ei auennut normaalilla oletus-pinkoodilla 0000. Tajuttuani, että minulla oli ilmeisesti oletuksena jokin pinkoodi puhelimessani ja etten tiennyt sitä, iski melkein hätä. En päässyt ilmoittamaan kaverilleni, monelta bussi olisi perillä, enkä myöskään soittamaan kenellekään muulle, että lähettäisi pinkoodini hänen numeroonsa. Päästessäni Pärnun bussiasemalle oli siis edessä ratkaisun etsiminen. Alunperin ajattelin, että pyytäisin naamakirjan kautta kämppistäni lähettämään kaverini numeroon pinkoodini, joten lähdin katsomaan, löytyisikö läheisestä ostoskeskuksesta nettikahvilaa. Löysin kuitenkin sattumalta TELE2:n liikkeen ja päätin mennä selittämään tilanteeni sinne. Myyjä kieltämättä katsoi melkoisen epäilevänä, kun selitin huonolle virolla, etten tiedä pinkoodiani enkä liittymäni numeroa (en tietenkään ollut vielä opetellut sitä ulkoa, kun liittymä on ollut minulla vasta niin vähän aikaa) ja kun vielä muistin väärin lataamani puheajan määrän, niin olin varma, etten saisi liittymääni auki. Kävi kuitenkin päinvastoin ja vuolaasti viroksi kiitellen sain vihdoinkin puhelimeni auki. Kyllä siinä hieman ylpeä olo tuli, kun tajusin onnistuneeni asioimaan pelkällä virolla noinkin vaikean asian kanssa ja vielä ymmärrettävästi! Pääsin myös vihdoin soittamaan ystävälleni. Selitin tilanteen ja hän neuvoi ottamaan taksin hotelliin, jossa asui. Niinpä ajoin taksilla meren rannalla sijaitsevaan hotelliin.

Hotellilta lähdimme kävelylenkille lähialueelle. Pärnun keskustaan emme ehtineet ja se harmitti minua hieman alkuun, mutta myös esikaupunkialueella käveleminen oli mukavaa. Kävimme paikallisessa Selverissä ja löysin sieltä kolmella eurolla kirjan "Sõber koer ja tema tervis". Ihan mukava matkamuisto! Kiertelimme kartan kanssa pitkin aluetta ja katselimme katuja, jutustelimme niitä näitä. Sää oli kaunis, vaikka hetkittäin tuulinen. Tosin, meren rannalla tuulee aina.

Palattuamme hotelliin kaverini meni oman seurueensa kanssa syömään ja minä tarkistin yleiseltä tietokoneelta takaisin Tarttoon lähtevän bussin aikataulun. Lähdimme bussiasemalle hyvissä ajoin ja kävimme matkalla vielä hakemassa samasta ostoskeskuksesta matkaevästä, mistä olin aiemmin päivällä kysynyt liittymäni aukaisemiseen apua. Sitten menimme bussiasemalle odottamaan. Aluksi meinasi iskeä paniikki, kun yksi bussi näyttikin jättävän tulematta, mutta lopulta se kuitenkin ilmaantui (olin ilmeisesti katsonut väärin, että aikaisemminkin menisi yksi vuoro) ja pääsin lauantain kunniaksi puolet halvemmalla bussimatkan.Tosin ilta hämärtyi ja kun matka ei ollutkaan pikavuoro, kuten mentäessä, se tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Lopulta pääsin takaisin Tarton bussiasemalle tavaroideni kanssa ja matkasin kotiin.

Sunnuntaina oli jälleen koiratreenipäivä ja tällä kertaa päätin, että valmistautuminen ei jäisi puolitiehen. Viimekerrasta sisuuntuneena kävimme kävelemässä tunnin verran Toomemäellä ja lisäksi päätin heittää syrjään ennakkoluuloni paikallista auto- ja jalankulkijakulttuuria kohtaan ja kaivoin esiin telineen, jolla saan turvallisesti kuljetettua koiraa pyörän vierellä. Kun vielä olin hommannut oikeanlaiset namit aiemmin ja huolella, oli treeneihin lähtiessä hieman parempi olo kuin viimekerralla niistä poistuessa eikä edes pieni matkalla sattunut vastoinkäyminen (koira ohitti sähkötolpan väärältä puolelta ja lensi mallikkaasti pyörän kanssa) onnistunut kovin mustaamaan mielialaa. Itse treenaaminen menikin selkeästi paremmin, vaikka Veeti sähelsi edelleen ja pariin otteeseen meinasi hermot mennä. Toko tuntuu kuitenkin purevan ja eräs kaverini heitti erinomaisen vinkin koiran kontaktin hakemiseen, joka ainakin meidän kohdallamme toimi kuin valettu. Treenit jättivätkin kokonaisuudessa paremman mielialan kuin viikko sitten ja tajusin, että olin kaiken kaikkiaan tehnyt valmistautumisen viimeksi täysin ala-arvoisesti. Tästä ei voi nousta kuin ylöspäin! Kun treenien jälkeen Veeti pääsi vielä kosiskelemaan ja saamaan rukkaset ruskealta labbis-nartulta samasta ryhmästä, oli hyvä mieli tosiasia, kun ajoin pyörällä kotiin.

Ilta meni vielä viimehetken panikoinnilla huomisesta anatomian ekasta välikokeesta. Koulukaveri piipahti kämppiksen ja minun seurana ja luimme hieman kimpassa. Vähän iski kyllä kauhistus, sillä tuntuu, että teoriapuolen lukeminen meni metsään ja että olen tehnyt sitä ihan liian vähän. Kuvatunnistus sen sijaan on suht varmalla pohjalla, vaikka rinnakua ja ristluuta olisin voinut lukea enemmänkin... noh, valmistautuminen kuitenkin oli siinä. Kertasin vielä tasot ja suunnat ennen nukkumaanmenoa. Maanantaiaamuna luennot menivät paljolti ohitse. Botaniikan labrassa tunnistimme heiniä, mutta ajatukset olivat jo tulevassa tentissä. Samoin latinantunnilla, taisi kaikilla olla anatomian kirjat kädessä, vaikka opettaja selittikin latinan sijamuodoista.

Itse anatomian tunnilla sitten saimme vihdoin tietää, mitä koe tulisi pitämään sisällään. Koe koostuu kolmesta erilisestä osasta, jotka kaikki piti saada läpi, että koe olisi hyväksytty. Suullisesti kysyttiin tasot ja suunnat, kirjallisesti kuvasta luunosien tunnistus ja teoria. Ensiki jokainen meistä meni vuoronperään opettajan kanssa luurangosta tunnistamaan tasoja ja suuntia ja kun heti ensimmäisenä tuli kaksi hylättyä, alkoi hieman hermostuttaa. Omalla kohdallani hermot sitten myös hieman pettivät, sillä sekosin viimeisen kolmesta kysymyksestä kohdalla ja parin väärän vastauksen jälkeen opettaja sitten totesi, että minun pitäisi mennä uusintaan. Kyllä siinä meinasi hieman ruveta ärsyttämään ja teki mieli lähteä karjumaan pelloille suomalaista sivistyssanastoa. Kun kaikki vuorollaan olivat käyneet suullisessa kokeessa, (en onneksi ollut reputuksen kanssa yksin, myös 16 muuta reputti!) teimme kirjallisen. Viimeistään siinä vaiheessa tuntui, että pää tyhjeni täysin ja viroks vastaaminen tuntui niin vaikealta, että kokeen jälkeen oli täydellisen varma reputtamisestani myös kirjallisen kanssa. Morkkis iski ja oli vallalla jonkin aikaa, mutta onneksi kaverit osasivat piristää ja kouluruoka toi hieman paremman mielen.

Seuraavana päivänä olikin sitten jo aivan uudet mielenkiinnon kohteet. Sain nimittäin koulupäivän jälkeen vieraita Suomesta! Lähdin koulun jälkeen iloisen odottavalla mielellä bussiasemalle äitiä vastaan ja olin kyllä kieltämättä ylpeä, kun hän sitten osasi löytää minut bussiasemalta. Lähdimme iloisen jälleennäkemisen jälkeen yhdessä kohti Tarton vanhaa keskustaa. Äiti halusi johonkin syömään ja minulla oli mielessäni juuri oikea paikka, Suudelevad Tudengid, josta on tullut täällä asuessani ehdottomasti yksi lempiravintoloistani ja varsinainen tarttolaisuuden symboli. Niinpä vein hänet sinne ja tilasin meille lautasellisen mustleivad küüslaukuga, eli mustaleipätikkuja ja valkosipulidippiä, koska niitä nyt vain on pakko syöttää jokaiselle, joka tulee käymään Tartossa. Lisäksi söimme muutenkin todella hyvää ruokaa ja lähdimme vatsat täynnä kävelemään kotiin. Perillä esittelin äidille kämpän ja hän tykästyi siihen. Ilta meni rattoisissa merkeissä, kun kävimme vielä kioskilla ostamassa pullantekoaineita huomista varten

Seuraava koulupäivä meni normaalisti opiskelujen merkeissä. Ainoa hieman jännittävämpi juttu oli, että anatomian opettaja ilmoitti yrittävänsä saada tarkistettua kirjalliset kokeet ensi viikolle. Olisi ihan hyvä kyllä, vaikka olinkin ollut siinä fiiliksessä, että todennäköisesti joutuisin uusimaan. AInakin olisi sitten aikaa lukea uusintaan, joka on parin viikon päästä. Kotona odotti kiva yllätys, sillä äiti oli leiponut minulle ja kämppikselle pullaa ja koko asunnossa leijaili ihana tuoksu. Kahvittelun jälkeen lähdin äidin kanssa sitten kierrokselle Toomemäelle ja sen kautta keskustaan. Esittelin kaupunkia parhaani mukaan, koetin vastailla kysymyksiin ja näyttää sellaisia paikkoja, jotka minusta ovat tärkeitä tai muuten vain kivoja. Toomemäen kirkonrauniot kuuluivat ehdottomasti niihin, samoin mäki itsessään muutenkin. Ja kun Tarton keskusta itsessäänkin on aikalailla täysin, niin nähtävää riitti. Iltapäivä ja ilta menivätkin sitten kaupunkia katsellessa. Kävimme myös syömässä italialaisessa ravintolassa ja lopuksi menimme kauppaan. Illan lopuksi kävimme vielä Kaubamajan ruokakaupassa.

Seuraavana päivänä luennot olivat peruttu jonkinlaisen EMÜn 60-vuotissyntymäpäivätapahtuman takia, joten suuntasimme aamulla poliisiasemalle hakemaan virolaiset henkilöllisyyskortit. Äiti lähti mukaan, sillä tarkoituksemme oli mennä käymään myös Lõunakeskuksessa. Lõunakeskuksen eläinkaupasta mukaan lähti pieni säkki ruokaa Veetille ja lisäksi kävimme vähän tutkimassa erilaisia liikkeitä. Muutama tunti hujahtikin ihan kivasti. Yritin metsästää itselleni syksykenkiä, mutta en vielä löytänyt mieleisiä. Ehkä sitten jossain vaiheessa. Matkustimme bussilla takaisin keskustaan ja sieltä kantamusten kanssa taksilla kotiin. Pieni hengähdystauko ja vähän ruokaa ja lähdimme takaisin keskustaan katsomaan EMÜn juhlaparaatia, johon meidän oli aluksi kämppiksen kanssa tarkoitus ottaa osaakin. Tosin kun ketään tuttua ei näkynyt ja paraati ei ollutkaan kovin ihmeellinen, jätimme sen välistä ja lähdimme äidin kanssa taas kiertämään kaupunkia. Siinä menikin sitten kivasti loppupäivä. Veimme äidin Big Beniin syömään, koska sekin on mielestäni hyvä ravintola täällä ja iltapäivällä löysimme vielä läheltä kotia kauneushoitolan, josta varasimme seuraavalle päivälle ajat kasvohoidoille. Kun vielä Kaubamajan alelaarista löytyi aiemmin suomenkielinen piirrettyjen klassikko ja päätimme viettää illan sitä katsoen, kaikki meni kyllä erinomaisen hyvin.

Perjantaina oli aika nauttia ansaitusta vapaasta. Aamupäivällä oli kasvohoitojen paikka ja päivemmällä äiti kävi vielä toisessa kauneushoidossa. Itse oli melkoisen puhki mentyäni oikeastaan koko viikon aika kovalla vauhdilla ja niinpä otin ansaitut torkut päivällä. Illalla lähdimme sitten katsomaan täkäläistä operettia teatteriin ja täytyy sanoa, että tykkäsin kyllä! Täällä osataan tehdä teatteria. Ja jos ensi-iltalippu maksaa 10 euroa, niin kyllä sitä opiskelijallakin on varaa käydä täällä välillä kulttuuripläjäyksiä katsomassa. Kun vielä söimme Tudengissa kevyen iltapalan esityksen jälkeen, niin olo oli nukkumaan mennessä hyvä ja tyytyväinen.

Seuraavana päivänä äidin olikin sitten aika lähteä. Vielä yhden kevyen kaupunkikierroksen jälkeen menimme ruokakaupan kautta bussiasemalle, ostin lipun äidille omalla eestinkielen taidollani ja istuimme odottamaan.  Kun bussi sitten tuli, hyvästelimme ja minä lähdin tallustamaan takaisin kotiin päin. Olo oli hieman haikea, mutta samaan aikaan iloinen. Oli tosi kiva näyttää, millaisessa paikassa ja maassa minä nykyään asun. Ehkä saan ihmiset pikkuhiljaa tajuamaan, ettei tämä ole sama kuin Siperian peräkylä, että tänne voi tulla ja että täällä on kivaa. Ainakin äiti ylisti tätä kaupunkia niin paljon, että saan varmaan siltä suunnalta vieraita toistekin.

Sunnuntai meni jälleen koiratreenien merkeissä, hieman paremmalla valmistautumisella. Sää oli upea, joten kävin kävelemässä jälleen Toomemäellä ja kuvailin ruskassa olevia puita ja kauniita maisemia. Myös koira itse päätyi muutaman kerran kameran eteen ja sainpa jopa yhden oikein kunnon syksykuvankin. Tuntuu tosin siltä, että Veeti valitsee joka treeneihin eri nartun, tällä kertaa ihastuksena oli luokkakaverini dalmatialainen. Noh, ehkä Veeti jossain vaiheessa tajuaa, että jokaikinen neitokainen ei halua synnyttää sille pentuja... Kaikista uskomattomin asia sattui kuitenkin, kun olin ajamassa pyörällä treeneistä kotiin. Vastaan käveli nimittäin kadun toisella puolella suomalainen ystäväni. En ollut alkuun tunnistaa häntä ja sitten ilmeeni kyllä vaihtui niin epäuskoiseksi, että olisin varmasti nauranut sille itsekin. Hän oli tullut Tarttoon työssaoppimaan ja ei ollut muistanut ilmoittaa minulle asiasta. Oli aivan uskomatonta vaihtaa kuulumisia ihmisen kanssa, jonka et ikinä olettaisi tulevan vastaan kadulla täällä, aivan toisessa maassa. Sovimme sitten, että hän tulisi ensi viikolla teelle. Illalla oli vielä leffan paikka kämppiksen kanssa ja jumituimme lopulta katsomaan Avatar-piirrettyä useamman jakson putkeen. Kaikki johtuu aivan varmasti siitä Leijonakuninkaasta, jonka katsoimme torstaina. Siitä lähtien soinut kaikenlaista piirrettymusaa päässä ja hirveä hinku katsoa kaikkea muutakin.

Maanantai meni taas täysin koulun kimpussa. Botaniikasta on suullinen kasvientunnistuskoe viikon päästä, joten siihen pitää treenata. Onneksi ei ole viikonlopuksi ohjelmaa. Lisäksi anatomiassa menimme raajojen luihin ja viron kielessäkin läksyt vaikeutuvat. Kolmen viikon päästä pitää pitää kirjaesittelykin... hommaa riittää! Mutta sain kuin sainkin yhden osan kolmesta läpi anatomiasta, nimittäin kuvantunnistuksen! Ei siis tarvitse uusia kuin suullinen ja teoriat ja tiedän pystyväni saamaan molemmat läpi uusinnassa. Nyt vain ahkerasti lukemaan taas, ettei jää viimetippaan. Illalla vielä katsoimme Avatar-boksin loppuun (mitä me nyt katotaan piirrettyjen nälkään!) ja sitten nukkumaan. Tiistainakaan ei oikeastaan tapahtunut suuremmin mitään ihmeellistä, koulua vain. Pitää hiljalleen tästä alkaa taas valmistautua henkisesti seuraavaan välikokeeseen. Ja anatomian luvut pitäisi myös aloittaa, ajoissa tällä kertaa. Opeteltavaa kun on järkyttävän paljon enemmän edelliseen välikokeeseen verrattuna

On hämmentävää ajatella, etten vieläkään täysin tiedosta asuvani ja opiskelevani täällä unelmaa. Vasta tänään, kun juttelin erään suomalaisen kaverin kanssa naamakirjassa tajusin, että oikeasti olen täällä. Se on tosi jännä ajatus. Ja se, miten kuulet muiden ihmisten sanovan, että ovat ylpeitä sinusta, kun olet selvinnyt.. se on kyllä vielä hämmentävämpää. Mutta sitten tulee niitä hetkiä kun oikeasti tajuaa että hei, minä osaan jo puhua jotakuinkin semmosta perushelppoa viroa, olen käynyt täällä koulua kuukauden ja että minulla on täällä pikkuhiljaa elämä rakentumassa. Se on hienoa ja hätöä samaan aikaan. Mutta ehkä siihen tottuu! Joskus.

Tämän megapostauksen jälkeen hiljenen taas joksikin aikaa. Toivottavasti en kuitenkaan ihan kahdeksi viikoksi. Ensi kertaan!